30. tammikuuta 2017

UMK 2017 osoitti viisulavan erottavan jyvät akanoista

Suomen 51. euroviisuedustaja on valittu ja Uuden Musiikin Kilpailun kuudes tuotantokausi on saatu pakettiin. On aika yhteenvedon ja analyysin.

Suomen viisuedustajaduo Norma John. Kuva: ESCSTATS
Aloitetaan positiivisista aspekteista: Viime lauantaina Yleisradio on varmasti vilpittömästi pyrkinyt tarjoamaan kansakunnalle mahdollisimman hyvää euroviisuviihdettä. UMK on muuttunut vuosi vuodelta yhä leimallisemmin Suomen euroviisuedustajan valintatilaisuudeksi. Nykyään sen televisiolähetyksissä on huomattavan paljon enemmän ”euroviisumaisia” elementtejä kuin aikoinaan perinteisissä euroviisukarsinnoissa. Lauantaina 28. tammikuuta Espoon Barona Areenassa järjestetty tilaisuus oli kuin Suomen omat minieuroviisut. Lähetyksen kulku seurasi aivan Eurovision laulukilpailun kaavaa: puitteena oli iso ja värikäs lava, lähetys alkoi euroviisutunnarilla, show'ssa oli nykyaikaisen viihdeohjelman standardit täyttävät juontajat, oma selostaja sekä alku- ja väliaikanumerot. Äänestyskin suoritettiin täsmälleen samalla tavalla kuin Euroviisuissa nykyään. Grafiikat olivat toimivat ja show oli visuaalisesti näyttävä ja runsaasti camp-estetiikkaa sisältävä. Toki Krista Siegfridsin – ja etenkin green room -juontaja Niina Lahtisen – tyylit ovat jakaneet voimakkaastikin mielipiteitä, mutta nämä ovat makuasioita. Heidän edustamaansa juontotyyliä 2010-luvun viihdeohjelmissa nyt tuppaa olemaan. Suurimmat kehut on ehdottomasti annettava selostaja Mikko Silvennoiselle, joka jatkoi jo keväällä viisuselostuksissa tutuksi tulleella erinomaisella tyylillä, jossa ammattitaito ja asiantuntemus osattiin tuoda esille erinomaisen viihdyttävällä tavalla. Toivottavasti Yleisradio hyödyntää Silvennoista viisuselostuksissaan jatkossakin. Kaiken tämän jälkeen ei ole suinkaan mikään ihme, että monet suomalaiset euroviisuharrastajat poistuivat lauantaina Metro Areenalta äärimmäisen tyytyväisinä.

Valitettavasti kolikolla on kääntöpuolensa. Etenkin viisukuplan ulkopuolella kilpailu on saanut paikoitellen todella murskaavaa kritiikkiä. Someviestinnässä sanavalinnat olivat tänä vuonna jopa poikkeuksellisen murhaavia. Jo viime vuoden marraskuusta lähtien – jolloin tämän vuoden UMK-kilpailijat julkistettiin – kansalaiset ovat ihmetelleet, miksi kilpailuun ei osallistu yhtäkään koko kansan tuntemaa suurta tähteä. Sellaiset tuntemattomat suuruudet, kuten Alva tai Anni Saikku eivät nyt välttämättä ole sellaisia nimiä, jotka houkuttelisivat suomalaisia seuraamaan sankoin joukoin viisulähetystä. Ja valitettavasti juuri monen kilpailijan kokemattomuus osoittautui UMK-finaalin lähetyksessä suurimmaksi kompastuskiveksi. Kansalaiskeskusteluissa suurin kritiikki kohdistui nimenomaan amatöörimäisiin esityksiin.

Finaali päätettiin järjestää kahden studiovuoden jälkeen suurella areenalla, jossa kilpailijat pääsisivät heti näyttämään taitonsa isolla ja näyttävällä lavalla. Euroviisulavalla esiintyminen on ollut kova paikka monelle konkarillekin. Viisulava on osoittanut kuka on ammattilainen ja kuka ei. Nyt UMK:n ”euroviisumainen” suuri lava erotti armottomalla tavalla jyvät akanoista, sillä monella esiintyjällä esitys meni ikävä kyllä penkin alle tavalla tai toisella. Varsinkin lähetyksen alkupuolella kuultiin paljon epävireistä laulua ja nähtiin ponnettomia esityksiä. Keskustelufoorumeilla on esitetty huhuja, että lähetyksen alussa olisi ollut suuremmankin luokan korvamonitoriongelmia. Oli ongelmia tai ei, niin juuri ongelmatilanteet mittaavat todellista ammattitaitoa. Niitä ongelmia kun saattaa esiintyä myös Euroviisujen suorassa lähetyksessä. Marion Rung aikoinaan vuonna 1973 Luxemburgissa esitti kappaleensa urheana loppuun asti, vaikka kesken esityksen saliääni viisuareenalla lakkasi kuulumasta kokonaan. Onneksi Marion jatkoi esiintymistään, sillä televisiolähetykseen ongelma ei vaikuttanut. Samanlainen ongelma kohtasi aikoinaan myös Carola Häggkvistiä Roomassa vuonna 1991. Jopa tällä vuosikymmenellä Euroviisujen suorissa lähetyksissä on esiintynyt ongelmia korvamonitorien kanssa. Karu fakta on sanottava ääneen, vaikka se kuulostaisikin ikävältä: jos ei handlaa esitystään tosi paikan tullen Espoon Metro Areenalla, niin ei valitettavasti ole asiaa Eurovision laulukilpailuun – kilpailuun, joka on 2010-luvun aikana muuttunut vuosi vuodelta yhä vain ammattimaisemmaksi. Jopa Bonnie Tylerin kaltainen pitkän linjan konkari paljasti aikoinaan haastattelussa, kuinka Euroviisujen ammattimaisuuden taso tuli hänelle täytenä yllätyksenä.

Koska UMK-finaalin lähetys noudatti euroviisumaista kaavaa, myös suomalaisten äänestyskäyttäytyminen oli aivan samankaltaista kuin kansainvälisissä Euroviisuissa konsanaan. Tänä vuonna karsinnasta puuttui koko kansan tuntema suosikkiartisti, joka olisi voinut voittaa kilpailun pelkällä nimellään, joten suomalaiset äänestivät puhtaasti laadun perusteella. Ne kaksi esitystä, jotka onnistuivat parhaiten erottumaan ammattitaitoisella otteella edukseen, saavuttivat kaksi parasta sijaa. Kuudentena UMK-finaalin kavalkadissa esiintynyt Norma John teki vaikutuksen virheettömällä laulusuorituksella ja vaikuttavalla tunnelmallisella esityksellä. Norma Johnin esitys oli kilpailun ylivoimaisesti laadukkain ja onnistunein. Illan toiseksi paras laulusuoritus kuultiin Zühlkeltä, joten on täysin ymmärrettävää, että hän nappasi kakkossijan. Kaikki kunnia My First Bandille, jota itse povasin etukäteen kilpailun voittajaksi: yhtyeen biisistä Paradise tulee aivan varmasti suuri radiohitti, mutta valitettavasti ammattimuusikoiden ja rutinoituneiden keikkailijoidenkaan karisma ei täysin onnistunut täyttämään suuren lavan tarpeita. Näin raadollinen tilanne on suorassa lähetyksessä esiintyminen suurella lavalla.

Formaatin muutos sai risuja ja ruusuja


UMK:n formaattia muutettiin jälleen täksi vuodeksi: alkukarsinnat heivattiin romukoppaan ja kaikki paukut satsattiin yhteen finaalilähetykseen, joka järjestettiin kahden studiovuoden jälkeen suurella areenalla. Espoon Metro Areena olikin oivaltava valinta ainakin ennusmerkkien perusteella. UMK-finaali on järjestetty siellä kaksi kertaa aikaisemminkin: vuosina 2013 ja 2014 – ja juuri näinä vuosina onnistuttiin valitsemaan ne kaksi UMK:n kautta valittua Suomen viisuedustajaa, jotka ovat päässeet Euroviisujen loppukilpailuun asti. Eli joka kerta kun UMK on järjestetty Espoon Metro Areenalla (ent. Barona Areena), Suomi on äänestetty Euroviisujen finaaliin.

Formaatin muutos on herättänyt viisufoorumeilla mielipiteitä puolesta vastaan. Toisaalta on järkevää, jos alkukarsintalähetyksistä säästetyt rahat voidaan priorisoida Suomen viisubudjetissa johonkin olennaisempaan ja järkevämpään. Toisaalta alkukarsinnat onnistuvat herättämään mielenkiintoa kilpailua kohtaan. Kansalaiset leiriytyvät niiden perusteella jo ennen finaalia omien suosikkiensa taakse. Viime vuonna julkisuudessa käytiin melko kiivastakin sananvaihtoa Saara Aallon ja Mikael Saaren kannattajien välillä. Tämänvuotinen ”kerrasta poikki” -asetelma aiheutti tilanteen, jossa monet kansalaiset eivät olleet sisäistäneet, että Suomen edustussävelmä valitaan tosiaan jo näin nopeasti ja aikaisessa vaiheessa. Kenties olisi auttanut, mikäli esikatselulähetys olisi lähetetty lähempänä finaalin ajankohtaa?

Kansainväliset raadit


Suomalaiset viisuharrastajat ovat jo vuosikymmenien ajan heitelleet ilmaan ajatuksen, että jonakin vuonna Suomen viisukarsinnan tuloksen voisivat ratkaista kansainväliset raadit. Kansainväliset raadit ovat auttaneet muun muassa naapurimaitamme nousemaan euroviisumenestykseen. 1990-luvun jälkipuoliskolla Virossa viisukarsintojen päätösvalta oli kansainvälisten tuomaristojen hallussa, mikä synnytti onnistuneita tuloksia: Viro oli vuosina 1996–2002 yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä viisumaita, joka sijoittui poikkeuksetta aina kärkikymmenikköön, usein jopa viiden parhaan joukkoon. Myös Ruotsissa kansainväliset raadit otettiin samassa laajuudessa (50 % pistepotti) käyttöön vuonna 2011, ja sen jälkeen Ruotsi on menestynyt viisuissa suorastaan erinomaisesti, sillä saldona on peräti kaksi voittoa ja yhteensä viisi TOP-5-sijoitusta. Tulos on ollut huikea parannus siihen nähden, että vuosina 2005–2010 Ruotsi menestyi yleiseen tasoonsa nähden heikosti. Toki on muistettava, että eivät kansainväliset raaditkaan ole oikotie onneen. Mikäli karsinnassa ei ole ensimmäistäkään potentiaalista menestyjää, ei tietenkään auta, vaikka kansainväliset raadit valikoisivat surkeatasoisesta karsinnasta edustussävelmän.

Yleisradio teki mielestäni viisaan ratkaisun, kun päätti tänä vuonna ennakkoluulottomasti kokeilla kansainvälisiä raateja Suomen viisuedustajan valitsemisessa. Hieman motkotusta tuotanto sai siitä, että raatien maantieteellisessä painopisteessä korostui länsi- ja pohjoiseurooppalainen maku. Euroviisuissa puolet äänistä tulee kuitenkin Itä-Euroopasta, jossa musiikkimaku on paikoitellen hyvin erilainen kuin Suomen lähimmillä mailla. Maantieteellinen vastakkainasettelu korostui esimerkiksi vuoden 2011 Euroviisuissa, jossa Irlannin Jedward (8. sija, 119 pistettä) ei saanut itäisimmästä Euroopasta kuin muutaman hajapisteen, kun taas Georgian Eldrine (9. sija, 110 pistettä) ei saanut pisteen pistettä Länsi-Euroopan "perinteisiltä" viisumailta. Joka tapauksessa Norma Johnin esitys oli niin ylivoimainen muihin esityksiin verrattuna, että se olisi mitä todennäköisemmin voittanut minkä tahansa raatiäänestyksen. Mikä hienointa, Norma John oli molempien äänestyskomponenttien (kv. raadit + yleisöäänestys) ylivoimainen suosikki. Tämän vuoden karsinnasta ei pitäisi syntyä jälkipolville spekuloitavaa, koska voittajasta oltiin niin yksimielisiä.

Toivottavasti Lauri Yrjölä on ennakkotapaus


Vuoden 2017 UMK:n äänestyksessä oli eräs yksityiskohta, johon toivoisin kiinnitettävän huomiota. UMK-finaalissa oli mukana vain yksi suomenkielinen esitys: Lauri Yrjölän Helppo elämä. UMK:n ainoa suomenkielinen esitys herätti jälleen iänikuiset mantrat siitä, kuinka suomen kielellä ei voi menestyä Euroviisuissa. Somessa jotkut saattoivat ilmaista pitävänsä kappaleesta, mutta eivät halunneet äänestää sitä, koska Euroviisuissa ei heidän mielestään voi menestyä laulamalla suomeksi.

Mielenkiintoista kuitenkin on, että Lauri Yrjölä saavutti huomattavasti enemmän menestystä kansainvälisten raatien äänestyksessä. Raadit sijoittivat Laurin viidenneksi 43 pisteellä. Sen sijaan yleisöäänestyksessä Helppo elämä sai toiseksi vähiten ääniä – ainoastaan 3,49 % äänistä (15 pistettä), millä Lauri Yrjölä onnistui nippa nappa päihittämään yleisöäänestyksen jumbon Knucklebone Oscar & The Shangri-La Rubiesin (3 % äänistä, 13 pistettä). Äänestystuloksen perusteella suomen kieli osoittautui suomalaisille paljon suuremmaksi kynnyskysymykseksi kuin ulkomaalaisista koostuneille raadeille. Ulkomaalaisten raatien mielestä suomenkielinen laulu oli parempi kuin monet kilpailun englanninkielisistä. Toivottavasti Lauri Yrjölän äänestystulos rohkaisisi jatkossa lähettämään UMK:uun entistä ennakkoluulottommammin lauluja, joita ei esitettäisi englanniksi.

Kielikysymyksen nouseminen esille toistuvasti vanhoilla ja väsyneillä argumenteilla on hieman harmillista. Esimerkiksi suomen sukulaiskielellä viroksi esitetyt kappaleet ovat menestyneet Euroviisuissa erinomaisesti (6. sija vuosina 2009 ja 2012), ja onhan Teräsbetonikin aikoinaan yhdeksän vuotta sitten päässyt semifinaalista jatkoon suomenkielisellä kappaleella.

Ennakkopöhinä ei merkitse juuri mitään


Koko UMK-prosessin aikana Suomen viisuedustajan valintatilaisuutta on pyritty viemään nuorekkaampaan suuntaan muun muassa some-viestinnän avulla. #UMK-hashtag ”trendaa” aina suorien lähetysten aikana, ja tv-lähetysten lisäksi ennakkoon pyritään herättämään pöhinää esimerkiksi Facebook-livelähetyksillä ja Snapchat-videoilla. Joka tapauksessa UMK:nkin kohdalla edelleen todellinen kantava voima on oletettavasti vähintään keski-ikäinen suomalainen, joka istuu lauantaina perinteisen viestinnän instituution – eli television – ääreen ja kuulee kilpailukappaleet ensimmäistä kertaa suorassa lähetyksessä. Tämä kansanosa on se suuri enemmistö, joka myös vaikuttaa UMK:n yleisöäänestyksen tulokseen.

Tänä vuonna ennakkosuosikin viittaa kantoi harteillaan Emma laulullaan Circle of life. Koska tänä vuonna minkäänlaisia live-esityksiä ei ollut nähty ennen finaalilähetystä, ennakkoveikkaukset perustuivat muihin kriteereihin, kuten laulujen musiikkivideoihin. Kenties sen vuoksi koko kilpailun tulosta on luonnehdittu "yllättäväksi". Circle of life nousi nopeasti euroviisufanien suosioon, eikä mikään ihme, sillä laulu edustaa juuri sellaista musiikkityyliä, mikä kutkuttaa viisufanaatikkoa oikeasta pisteestä. Monien luonnehdintojen mukaan kappale olikin UMK-kattauksen ”euroviisumaisin”. Emma saavutti suomalaisten viisufanien perinteisen fanipalkinnon. Euroviisufanit olivat selvästi yliedustettuina esimerkiksi UMK:n ennakkoäänestyksessä, jossa Emma sai ylivoimaisesti eniten ääniä, peräti 30,4 % kaikista äänistä ja kaksi kertaa enemmän ääniä kuin toiseksi sijoittunut My First Band (15,0 %). Ylivoimaisen ennakkoäänestystuloksen perusteella Emman asema ennakkosuosikkina kasvoi ennestään. Siitä huolimatta, kun tuli lopullisen yleisöäänestystuloksen aika, Emma saavutti vasta kolmanneksi eniten ääniä (12,3 % äänistä, 53 pistettä), vaikka tähän pottiin oli laskettu mukaan ennakkoäänet. Eroavaisuudet kuvastavat, että suorassa lähetyksessä annetaan huomattavasti enemmän ääniä kuin ennakkoäänestyksessä. Voittaja Norma Johnin Blackbird sijoittui ennakkoäänestyksessä vasta viidenneksi (8,3 %), mutta se oli lopulta yleisöäänestyksen ylivoimainen voittaja (20,5 % äänistä, 88 pistettä). Viime vuoden UMK-finaalissa suoran lähetyksen aikana annettiin noin seitsemän kertaa enemmän ääniä kuin ennakkoäänestyksessä. Itse asiassa tänä vuonna toistui samanlainen asetelma kuin viime vuonna, sillä Saara Aallon No fear oli sijoittunut niin ikään finaalin ennakkoäänissä vasta viidenneksi, mutta onnistui kuitenkin nousemaan suoran lähetyksen aikana yleisöäänestyksen selkeäksi ykköseksi.

Vielä vuonna 2017 olisi hyvä ymmärtää, että kaikenlaiset ennakkoveikkaukset ja faniarviot edustavat loppujen lopuksi vain marginaalia. Lopullisen ratkaisun tekevät edelleen niin kutsutut ”kansan syvät rivit” suorassa lähetyksessä live-esitysten perusteella. Monien arvioiden mukaan Norma Johnin laulu Blackbird puhkesi kukkaan livetilanteessa, ja juuri live-esitysten perusteella äänestetään myös Euroviisuissa. Katsojat tarttuvat puhelimeen, kun jokin esitys onnistuu tekemään vaikutuksen. Usein voittoesitykset onnistuvat olemaan pitkän televisiolähetyksen dramaturgisia kohokohtia. Ja sitähän Norma Johnin vaikuttava ja onnistunut esitys UMK-finaalissa oli. Siinä mielessä Norma Johnin voitto ei ollut missään nimessä yllättävä, vaikka se ei ennakkoveikkauksissa ja -pöhinöissä olisikaan kuulunut kärkikahinoihin. UMK:sta puuttui koko kansan tuntema tähti, joka olisi voinut pelkällä nimellään voittaa yleisöäänestyksen, joten suomalaiset tekivät kuten kansainvälisissä viisuissa: äänestivät jälleen kerran laadukkainta – ja that's it.

Ylipäätään näinä kansalaisjournalismin aikoina on syntynyt ilmiö, missä euroviisufanien sivustot ja blogikirjoitukset ovat päätyneet yhä useammin viisu-uutisoinnin lähteiksi. Kun halutaan tietää, mitä mieltä ulkomaalaiset ovat Suomen viisukappaleista, tieto löytyy helpoimmin viisuharrastajien sivustoilta. Olisi kuitenkin syytä muistaa, että viisufanien arviot perustuvat usein heidän omaan musiikkimakuunsa, joka ei välttämättä mittaa millään tavalla laulun menestyspotentiaalia viisuissa. Jos euroviisufanit saisivat yksin päättää viisutuloksista, Lordi ei olisi ikinä voittanut eikä Teräsbetoni olisi päässyt semifinaalista jatkoon.

Vihdoinkin vaikeampi sävellys Suomen viisuksi


Suomen 51. viisuedustajaksi valittiin kokonaispaketti, joka millään tavalla vastaa ”perinteisen euroviisun” mielikuvia. Blackbird ei ole syntynyt sen vuoksi, että lähdettäisiin tehtailemaan mahdollisimman toimivaa euroviisua, vaan se on aidosti kunnianhimoinen sävellys. Ja hyvä niin. 2010-luvulla euroviisukliseet eivät ole enää menestyneet. Yhä useammin Euroviisujen kärkisijat valtaavat kappaleet, jotka olisivat olemassa ilman Euroviisujakin. Blackbirdin myötä on osoitettu, että suomalaiset ovat valmiita lähettämään Euroviisuihin taiteellisemman ja vaikeamman vaihtoehdon.

Vuosi sitten UMK:ssa Mikael Saaren kilpailukappale On it goes herätti runsaasti kiivasta keskustelua. Laulu sai paljon ylistystä muun muassa kulttuuritoimittajilta ja muusikoilta, mutta sitä luonnehdittiin monissa yhteyksissä aivan ”vääränlaiseksi” Euroviisuja varten. Sävellystä pidettiin liian vaikeana ja haastavana. Euroviisukelpoisuus ei täyttynyt, koska laulua ei voinut hyräillä mukana. Viime vuoden UMK:n äänestyksissä suosittiin vielä helpoimpia vaihtoehtoja: Mikael Saaren päihittivät Sandhja ja Saara Aalto, joiden esitysten "euroviisukelpoisuutta" ei lainkaan kyseenalaistettu. Kuitenkin viime vuoden toukokuussa Ukrainan Jamala osoitti, että Euroviisut voidaan voittaa taiteellisella ja jopa synkällä kappaleella, joka ei millään tavalla edusta tyypillistä euroviisukliseetä. Ukraina saavutti viime vuoden euroviisufinaalissa Suomen yleisöäänestyksessä täydet 12 pistettä. Jälleen kerran suomalaiset osasivat äänestää laadukkainta. Joku voisi päätellä, että Jamala on avannut latua haastavammalle ja omaehtoisemmalle tunteita herättävälle musiikille. Jamala ei ole kuitenkaan ainoa haastavammalla kappaleella Euroviisuissa menestynyt artisti. Esimerkiksi vuonna 2012 Albania sijoittui viidenneksi Rona Nishliun esittämällä laululla Suus. Kappale on kaikkea muuta kuin helppo, ja esitys suorastaan veretseisauttava.

Kuinka Norma Johnin käy Kiovassa? Sitä on hyvistä edellytyksistä huolimatta tässä vaiheessa mahdotonta arvioida, koska Kiovan Euroviisuihin 2017 on valittu vasta viisi kappaletta (Suomen lisäksi Albania, Georgia, Valko-Venäjä ja Iso-Britannia) ja kilpailuun on ilmoittautunut peräti 43 maata. Suomen kilpailukappale on erittäin laadukas ja musiikillisesti ansioitunut, mutta euroviisumenestys perustuu kuitenkin myös hyvin pitkälti siihen, millaiseksi kilpailuseura muodostuu. Yksinkertaistettuna esimerkkinä: balladivoittoisessa vuosikerrassa usein nopeat kappaleet erottuvat edukseen, vastaavasti uptempo-vuosina balladien on helppo menestyä. Toistaiseksi ei myöskään tiedetä kummassa semifinaalissa Suomi esiintyy ja mitkä maat on valikoitu kilpailemaan samaan semifinaaliin. Viisuharrastajat ovat pelänneet, että Jamalan voiton myötä kilpailusta on tulossa naisartistien ja vahvojen balladien vuosi. Toistaiseksi ennusmerkit skenaarion toteutumiseen on olemassa, sillä jo valituista viidestä kappaleesta neljä on naisoletettujen tulkitsemia balladeja. Albanian, Georgian ja Britannian voimaballadit edustavat kuitenkin ennemmin perinteisempää viisuballadin muottia, siinä missä Suomen Blackbird on näihin verrattuna taiteellisempi ja indiehenkisempi, minkä vuoksi se kilpailee ainakin toistaiseksi omassa sarjassaan. Joka tapauksessa mikäli viisuvuosikerta – ja etenkin Suomen semifinaali – täyttyy useammasta vastaavanlaisesta taideballadista, ei viisufanien jo varmaksi julistama finaalipaikka ole missään nimessä täysin selviö.

Norma Johnin esitys UMK:ssa oli erinomaisen vaikuttava. Joka tapauksessa UMK-finaalissa se sai myös vetoapua siitä, ettei yksikään toinen esitys onnistunut vakuuttamaan samalla tavalla. Kiovassa kilpailuseura tulee olemaan väistämättäkin huomattavasti korkeatasoisempi. Suomella on ollut viisuhistoriansa aikana toistuvasti ongelmia lopullisen kilpailuesityksen suhteen. Milloin muutoin niin varmalla esiintyjällä on ollut ramppikuumetta, milloin esitys kaatuu tyylittömiin asuvalintoihin, milloin koko esitys on ollut kuin kalpea varjo verrattuna Suomen karsinnassa nähtyyn lupaavaan esitykseen. Esimerkiksi viime vuonna Tukholmassa Sandhjan esityksestä puuttui kaikki se vilpitön ilo ja vapautunut energia, mikä UMK:ssa oli vielä havaittavissa. Suomen viisudelegaation on syytä keskittyä pohtimaan, kuinka samanlainen vaikuttava tunnelataus ja intensiteetti saadaan aikaiseksi vielä suuremmalla lavalla. Peruslähtökohta on toimiva: esitys on ilman muuta syytä pitää pelkistettynä, mitään sirkustemppuja tai ilotulituksia ei tähän kokonaispakettiin tarvita. Mutta viisuesityksissä pienillä yksityiskohdilla, kuten kamera-ajoilla ja kuvakulmilla sekä taustascreeneille heijastettavilla väri- ja valomaailmoilla voidaan saada ihmeitä aikaan.

5. marraskuuta 2016

Miksi Saara Aalto ei ole edustanut Suomea Euroviisuissa?

Saara Aallon promokuva. Kuva: Ville Paul Paasimaa/saaraaalto.com
Saara Aalto menestyy hienosti Britannian X Factorissa. Menestymisen seurauksena euroviisubesserwisserit ovat kaivautuneet koloistaan. Somessa useat eri tahot ovat hämmästelleet, että minkä vuoksi Saara Aaltoa ei ole kelpuutettu tai ymmärretty lähettää Suomen euroviisuedustajaksi. Ajatuksenjuoksun logiikka menee ilmeisesti siten, että Saaran menestys kansainvälisissä yhteyksissä on kiistaton todiste sille, että hän olisi pärjännyt Euroviisuissa, ja suomalaiset ovat typeriä, kun ovat haaskanneet kaikkien aikojen tilaisuuden. Saara Aalto aletaan nähdä samanlaisena "menetettynä mahdollisuutena" kuin letkajenkka 1960-luvun puolivälissä tai Nightwish, joka osallistui vuonna 2000 Suomen euroviisukarsintoihin. Näinhän asia ei tietenkään ole.

Eurovision laulukilpailu ei ole artistikilpailu. Euroviisut ei ole talent- tai kykykilpailu. Euroviisuissa eivät kilpaile esiintyjät, eikä esiintyjiä arvoteta keskenään. Euroviisuissa kilpailevat esitykset. Saara Aaltoa ei ole valittu Suomen euroviisuedustajaksi, koska hän ei ole tähän mennessä kilpaillut tarpeeksi hyvillä kappaleilla. Ja on tietenkin Saaran onni, ettei häntä ole lähetetty viisuihin keskinkertaisilla tekeleillä.

Kuvakaappaus tyypillisestä Saara Aaltoon liittyvästä somekeskustelusta.
Erityisesti tämän vuoden Uuden Musiikin Kilpailun aikana esiintyi voimakkaasti sellaista henkeä, että nyt olisi vihdoinkin Saara Aallon vuoro, koska hän ei ole aikaisemmin voittanut yhtäkään kilpailua. Kun Saara sijoittui taas toiseksi, monet olivat pahoillaan hänen puolestaan. Hänen viisu-unelmansa kehdattiin mennä pilaamaan. Kun UMK:n mediaraadin jäsen kritisoi Iltalehdessä Aallon esitystä, monet pahoittivat mielensä, kun taas Saaraa niin kiusataan "rajulla kritiikillä". Mikä tässä kaikessa diskurssissa toistuu: Saara, Saara, Saara... Kukaan ei missään yhteydessä puolella sanallakaan kommentoinut Saaran kilpailukappaletta No fear. Siitä ei ollut kenelläkään mitään näkemystä, kaikkialla keskityttiin vain ja ainoastaan laulun esittäjään.

Tässä on yksi tyypillinen helmasynti, minkä vuoksi Suomi ei pärjää Euroviisuissa. Kansalaiset äänestävät tunnollisesti suosikkiesiintyjiään – kuten Jari Sillanpäätä, Hanna Pakarista tai Laura Voutilaista – vaikka nämä kilpailisivat kuinka vaatimattomilla kappaleilla. Viime vuonna Saara Aalto saavutti UMK:n yleisöäänestyksessä eniten ääniä kummallisella kappaleella ja erittäin teennäisellä ja vanhanaikaisella esityksellä. Milloin viimeksi Euroviisuissa on menestynyt esitys, jossa on miljoona kertaa nähtyjä vaatetemppuja ja puolialastomia miehiä yläosattomissa? Kun Itä-Euroopan maat lähettivät 15 vuotta sitten Euroviisuihin vastaavanlaisia esityksiä, suomalaiset nauroivat partaansa ja pitivät niitä osuvina esimerkkeinä Euroviisujen laaduttomuudesta ja banaaliudesta. Vaikka viisuissa nähdään edelleen monenlaisia överiksi vedettyjä viritelmiä, 2010-luvulla kärkisijoille ovat päätyneet poikkeuksetta kilpailun laadukkaimmat ja tyylikkäimmät esitykset, joissa on selkeä punainen lanka. UMK:n mediaraadin edustaja luonnehti No fear -esitystä näin: "Saara Aallon esitys jätti kylmäksi. Esitys oli kuin tilattu halvan työvoiman Euroviisutehtaalta, niin kliseinen, persoonaton ja muovinen se oli." Lausunto herätti kohua, mutta en ymmärrä minkä vuoksi. Luonnehdinta on hyvinkin osuva. Katsokaa nyt tuota esitystä ja verratkaa sitä esimerkiksi sellaisiin esityksiin, jotka ovat viime vuosien aikana sijoittuneet Eurovision laulukilpailuissa kärkiviisikkoon.


Saara Aalto olisi mitä mainioin euroviisuedustaja. Toivottavasti hänet nähdään vielä joskus Suomen viisuedustajana. Hänellä olisi potentiaalia menestyä vaikka kuinka hyvin. X Factorissa hän on viimeistään osoittanut lahjakkuutensa ja häkellyttävän monipuolisuutensa. Mutta Euroviisuja varten Saara tarvitsee täydellisen tykkikappaleen ja viimeisen päälle ammattitaitoisesti suunnitellun tyylikkään ja sielukkaan esityksen, eikä kummallista sekasotkua temponvaihteluineen ja "aasiasoundi"-efekteineen. Eikä viisukarsinnoissa Saaran esityksissä ole tähän mennessä nähty vielä täysin samanlaista talenttia kuin onnistuneimmissa X Factor -performansseissa.

Saara Aallon menestys Britannian X Factorissa ei "todista", että No fear olisi menestynyt tänä vuonna Euroviisuissa. Yhtä lailla kuin Nightwishin myöhempi kansainvälinen menestys ei ole todiste sille, että yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna vaatimaton viisutyrkky Sleepwalker (jota Tuomas Holopainen on itsekin kritisoinut yhdeksi bändin huonoimmaksi kappaleeksi) olisi voittanut aikoinaan Euroviisuja. Entäpä jos No fear olisi päässyt edustamaan Suomea tämän vuoden Eurovision laulukilpailuihin ja jäänyt semifinaaliin. Olisiko silloin Saaralla – jolla olisi siinä tapauksessa ikuinen leima Euroviisuissa flopanneena artistina – ollut enää minkäänlaisia saumoja brittien X Factorissa? Toivottavasti sitten kun Saara Aalto pääsee edustamaan Suomea Euroviisuihin, hänellä on loistava kappale ja esitys, jolla on mahdollisuus sijoittua kärkikymmenikköön. Aivan kuten vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuissa kymmenenneksi sijoittui Britannian X Factorissa erinomaisesti menestynyt espanjalainen Ruth Lorenzo.

7. lokakuuta 2016

Hectorin keskipitkä oppimäärä

Tänään on vuorossa monien mielestä Vain elämää -musiikki-iloittelun viidennen tuotantokauden varmasti mielenkiintoisin jakso, kun vietetään suomirockin legendan Hectorin päivää. Kuten Finnhitsaaja-blogin konventioihin kuuluu, aina kun tässä mainiossa televisio-ohjelmassa on vuorossa Finnhits-mielessä kiinnostavan artistin jakso, julkaistaan hänen tuotantoonsa keskittyvä kirjoitus tietoiskuineen ja Spotify-soittolistoineen. Hectorin päivän kunniaksi kokosin 14 anekdoottikokonaisuutta hänen pitkän ja ansiokkaan uransa varrelta. Illan jaksoon voi valmistautua myös kuuntelemalla Hectorin tuotannon helmiä kokoamiltani Spotify-soittolistoilta.

Niin. Voidaanko Hector luokitella Finnhits-artistiksi? Sovitaan, että erittäin lavean käsityksen mukaan kyllä. Hänen läpimurtonsa koitti juuri niinä aikoina, kun käsite Finnhits lanseerattiin, ja lisäksi Ei mittään julkaistiin aikoinaan Finnhits 8 -kokoelmalla.


Idealistisen nuorison äänitorvi


Hectorin levytysura alkoi vuoden 1965 joulukuussa. Ikää töölöläisnuorella oli vasta 18 vuotta ja levytyspäivänä hän päätti lintsata koulusta. Hectorin ensilevytyksen aikaan suuret ikäluokat olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi. 60-luvun nuorisossa kasvoi idealistinen sukupolvi, joka kapinoi vanhempiensa arvomaailmaa ja yhteiskunnan patavanhoillista ilmapiiriä vastaan. 60-luvun nuorisoliike löysi kotinsa pasifistista hippiliikkeistä ja/tai poliittisesta vasemmistosta. Kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti soti nuoren sukupolven oikeustajua vastaan. Vietnamin sota mobilisoi nuoren ikäpolven sodanvastaiseen liikehdintään ja protestoimaan Yhdysvaltojen politiikkaa vastaan. Näissä tunnelmissa Hector, joka oli niittänyt mainetta helsinkiläisnuorison folk-piireissä, pääsi levyttämään esikoislevyään Palkkasoturi. Kyseessä oli Buffy Sainte-Marien laulu Universal Soldier, jonka Donovan oli coveroinut hitiksi. Hectorin itsensä suomentama sodanvastainen laulu edusti 60-luvun tiedostavan nuorison tuntoja. Samoihin aikoihin suomalaista levytyskenttää ravistelivat myös folkyhtyeiden kantaaottavat laulut ja Irwin Goodmanin protestilaulut. Uudella sukupolvella oli sanottavaa ja se halusi saada sanomansa myös äänilevyn muotoon.

Väärinymmärretty nero


Palkkasoturi menestyi hyvin nousten Suomen myyntilistalla kärkikymmenikköön ja pärjäsi erinomaisesti muun muassa radion Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa. Suomen kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan vaikuttanut olevan vielä ymmärtäväinen idealistisen nuoren sanomalle. Jo Palkkasoturia levyttäessä Scandia-levy-yhtiön levytyspäälliköt olivat vaatineet Hectoria muuttamaan laulunsa sanoitusta. Tekstin säkeestä "Ja protestantti, hindu myös" oli poistettava sana "hindu", koska se muistutti levypomojen mielestä liikaa sanaa "hintti". Tällainen ilmapiiri oli Suomessa vuonna 1965. Maailman yhden valtauskonnon edustajaa ei saanut mainita ääneen, koska se olisi saatettu assosioida seksuaalivähemmistöihin! Ja seksuaalivähemmistöihin viittaaminen äänilevyllä olisi todennäköisesti poikinut vähintään skandaalin. Sen vuoksi laulun levyversiossa Hector laulaa kohdan "ja protestantti on hän myös". Palkkasoturin menestyksen myötä legendaarinen manageri Tappi Suojanen alkoi myydä Hectoria maaseudun tanssilavoille keikoille. Nuori aloitteleva tähti olisi halunnut saada ihmiset kuuntelemaan kantaaottavaa sanomaansa, mutta Palkkasoturia soittaessaan suomalaiset vain jatkoivat tanssimista aivan kuin minkä tahansa kepeän tanssi-iskelmän tahdissa. Kaiken huippu oli Hectorin ensimmäinen tv-esiintyminen. Hector oletti, että hän saa esittää televisiossa Palkkasoturin, mutta hänelle ilmoitettiinkin, että Juha Vainio on tehnyt lauluun uuden tekstin Palkkapotilas, ja Hectorin roolina oli esittää laskettelurinteessä loukkaantunutta henkilöä.

Hectorilla ja hänen levy-yhtiöllään oli suuria erimielisyyksiä levytysmateriaalin suhteen. Hector olisi halunnut jatkaa kantaaottavien folk-kappaleiden levyttämistä, mutta Scandia kaavaili hänestä kantrilaulajaa. Muutaman singlen jälkeen yhteistyö kariutui. Scandialla työskennellyt Jaakko Salo on myöhemmin katuen selittänyt levy-yhtiön toimintaa teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia (1998): "Se toi niitä lapsellisia tekstejä, jotka oli plagiaatioita jostain, ja selitti, miltä sen pitäisi kuulostaa. Mä en nähnyt niissä ideoissa mitään. Sitten kun mä kuulin sen ensimmäisiä soololevyjä, mä jouduin toteamaan, että tässä on nyt jotain, mikä on meille ihan täysin uutta. Ei mitkään kotimaiset rocklevyt olleet aiheuttaneet samanlaisia tuntemuksia."

Hippie Jippie -taikaa


1960-luvulla Hectorin levytystahtina oli single tai pari vuodessa. Parhaiten levytyksistä on jäänyt elämään vuonna 1969 ikuistetut Kuningatar (Peter Sarstedtin Where do you go to my lovely) sekä folk-sisar Päivi Paunun kanssa levytetty Hassu huilumies.

Hectorin uralla käänteentekeväksi osoittautui legendaarinen Hair-musikaali, joka teki 60-luvun viimeisinä vuosina aikalaisiin merkittävän vaikutuksen. Hector ja Anki Lindqvist olivat kierrelleet ympäri Eurooppaa katsomassa Hair-musikaaleja ennen kuin heidät kiinnitettiin syksyllä 1969 Svenska Teaternin Hår-produktioon. Musikaalissa esiintyneet Hector, Anki, Oscar (Sakari Lehtinen) ja Cay Karlsson perustivat yhtyeen Cumulus, jonka jäseneksi liittyi pian myös Pekka Hohenthal. Cumulus oli monipuolinen yhtye, joka esitti kaikenlaista musiikkia maailmanmusiikista folkiin ja laulelmista rock'n'rolliin. Yhtyettä leimasi aina tietynlainen epäkaupallisuuden ja vaihtoehtoisuuden leima, mikä oli varmasti yhtyeen jäsenten tarkoituskin. Valtakunnallista julkisuutta Cumulus saavutti Syksyn sävel -kilpailuissa, joissa se kävi useaan otteeseen tarjoamassa vaihtoehtoista linjaa valtavirran pop-iskelmien joukossa. Anki Lindqvistin sanojen mukaan Cumuluksen kohdalla suurin jännitys oli lähinnä siinä, jääkö yhtye kilpailussa viimeiseksi vai toiseksi viimeiseksi. Cumulus sai levytyssopimuksen PSO-levy-yhtiöltä, jonne se levyttikin erittäin monipuolisia albumikokonaisuuksia. Hectorin nimi alkoi yhä useammin esiintyä levytiedoissa sanoittajan sarakkeessa.

Sooloalbumi


Yleisradion toimittajat valitsivat Hectorin
debyyttialbumin vuoden 1972 albumiksi.
PSOn levytyspäällikkö Martti Piha oli Cumuluksen albumien myötä kiinnittänyt huomiota Hectorin sanoituksiin ja väläytti ideaa sooloalbumin toteuttamisesta. Loppuvuodesta 1972 julkaistiinkin Hectorin esikoisalbumi Nostalgia. Taustatukea tarjosivat Matti ja Pirjo Bergström, jotka vastasivat laulujen sovituksista joko yhdessä tai erikseen. Nostalgia-albumilla esiintyy vielä kaikuja Hectorin folk-kaudesta. Albumilla kuultiin muun muassa sympaattinen tarina maailmaa kiertävästä Mandoliinimiehestä, romanttinen maalaiskuvaelma Heinäpellolla sekä riipaiseva laulu Yksinäisestä tinasotamiehestä, joka hylätään, kun kotiin hankitaan väritelevisio. Hector totesi itse albumin ilmestymisen aikoihin, kuinka "tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa". Yleisradion toimittajat valitsivat Nostalgian vuoden 1972 albumiksi, minkä seurauksena älppäri nousi kolmeksi kuukaudeksi Suomen viralliselle albumilistalle.

Läpimurto suomalaisen laululyriikan mullistajana


Herra Mirandos -albumi vuodelta 1973
on yksi suomirockin suuria klassikoita.
Hectorin lopulliseksi läpimurroksi osoittautui hänen toinen albuminsa Herra Mirandos, joka ilmestyi kesällä 1973. Albumia on luonnehdittu suomirockin klassikoksi, sillä se tarjosi jotain aivan uutta näillä lakeuksilla. Jo Mirandoksen soundimaailma hätkähdytti. Sovituksissa käytettiin ahkerasti VCS-3 -syntetisaattoria, jolla saatiin luotua aikansa "scifi-ääniä". Mutta ennen kaikkea Mirandos herätti huomiota uudenlaisella mystiikkaa ja okkultismia viljelevällä tekstimaailmallaan. Nostalgia vaihtui Mystalgiaan. Lauluissa kerrottiin mystisestä Herra Mirandoksesta ja aikatuolissa istuvasta Mikki Hiirestä. Sanoituksissa kuultiin lukuisia Bowie- ja Narnia-viittauksia. Solisti lauloi mullistavalla tavalla olevansa hautausmaa ja asfalttiprinssi. Entä minkälaisia metaforia sisältääkään muun muassa säe "astronautti ensimmäinen joka jäi aurinkoon". Aika oli vihdoinkin kypsä suomalaiselle rocklyriikalle. Samana vuonna julkaistiin myös Dave Lindholmin klassikkoalbumi Sirkus ja muuan Juice Leskinen julkaisi ensimmäisen albuminsa Coitus Int. -bändinsä kanssa. Juuri tätä kolmikkoa – Hector, Juice ja Dave – on pidetty suomirockin todellisina pioneereina. Aikaisemmin suomalainen rock-tuotanto oli nojautunut lähinnä ulkomaisten rock-hittien – enemmän tai vähemmän karismaattisiin – käännösversioihin, joiden sanoitukset noudattivat vielä kiltisti perinteitä. Vuosi 1973 mullisti käsityksen rockista. Nyt Suomessa tehtiin jo täysin kotimaisin voimin aivan omanlaistaan rokkia. Vaikka Hectorin sanoitukset teknisesti muodoltaan jatkoivat Helismaan, Saukin ja Juha Vainion perintöä, tekstien sisältö oli jotain aivan uutta ja vallankumouksellista täällä Pohjolan perukoilla.

Herra Mirandos sai aluksi varovaisen vastaanoton. Syksyllä 1973 se alkoi kohota kohti albumilistan kärkeä nousten joulukuussa ykköseksi. Listaykkösenä Mirandos pysyi maaliskuuhun 1974 asti. Albumi myi timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 äänitettä, ja tilastojen mukaan sitä on myyty tähän päivään mennessä yli 70 000 kappaletta. Ikivihreiksi ovat osoittautuneet Asfalttiprinssi, Olen hautausmaa sekä suomalaisen musiikin ikoniseksi klassikoksi muodostunut Lumi teki enkelin eteiseen, joka Markku Salon osuvan määritelmän mukaan "pääsi niiden armoitettujen viisujen joukkoon, jotka elävät tekijästään riippumatonta elämää edelleen kaikkialla missä lauletaan". Hectorista tuli albumimenestyksen perusteella Suomen ylivoimaisesti suosituin pop-tähti ja nuorison suosikki. Herra Mirandosta on luonnehdittu jopa sukupolvikokemukseksi. Kaikki eivät kuitenkaan olleet uudesta menestyjästä mielissään: vanhemman sukupolven edustajat hämmästelivät, miksi Hectorin täytyi sekoittaa lasten päät mystiikalla. Hector on itsekin muistellut, kuinka hänen ovensa takana alkoi hiipailla monenmoista hiihtäjää.

Listahistoriaa


Herra Mirandos pysyi albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, kunnes sen syrjäytti Hectorin seuraava albumi Hectorock I. Huhtikuussa 1974 Hector teki Suomen albumilistan historiaa: Hectorock I oli ykkösenä ja Herra Mirandos kakkosena. Vielä toukokuussakin Mirandos oli kolmantena Hectorock I:n jatkaessa ykkössijalla. Hectorock I oli albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että Hector oli Suomen albumilistan ykkösenä yhtäjaksoisesti joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1974 ennen kuin Demis Roussos syrjäytti hänet... Vuonna 1974 Hectorin sooloura oli jo lähtenyt niin kovaan liitoon, että hän jätti Cumuluksen.

Hectorock I vuodelta 1974 on Hectorin
myydyin albumi. Yli 87 000 äänitettä.
Hectorock I oli vielä edeltäjäänsäkin suositumpi albumi. Tilastojen mukaan sitä on myyty yli 87 000 äänitettä, minkä perusteella se on Hectorin ylivoimaisesti menestynein albumi. Hectorock I ei sisältänyt enää edeltäjänsä tavoin yhtä paljon mystiikkaa. Vinyylin a-puolella esiteltiin Hector kriittisenä yhteiskuntatarkkailijana, kun taas b-puoli sisälsi rock-nostalgiaa, mikä oli tuohon aikaan erittäin suosittua. Albumin a-puolelta ovat jääneet elämään muun muassa Sudenkorento ja Jäävalssi, b-puolelta taas Takataan roos, Ake, Make, Pera ja mä ja Laura (sua kauheesti kaipaan). Toisaalta Hector osoitti laulussa Sarjakuva-rock, että rockin ja yhteiskuntakriittisyyden voi oivaltavasti yhdistää. Laulussa kritisoitiin purevasti Aku Ankkojen välittämää maailmankuvaa, sosiaalisia suhteita ja luokkaristiriitoja.

Hector on tehnyt Suomen virallisilla listoilla muillakin tavoilla historiaa. Hän on noussut albumilistan ykköseksi aina 20 vuoden välein: 1974, 1994 ja 2014. Lisäksi Hector on kaikista Suomen artisteista saavuttanut pisimmällä aikavälillä virallisia listamerkintöjä: hänen ensimmäinen listahittinsä oli Palkkasoturi tammikuussa 1966 ja viimeisimpänä Vain elämää -veto Tyttörukka nousi Suomen viralliselle striimauslistalle syyskuussa 2016. Yksikään toinen suomalainen artisti ei ole kyennyt nostamaan yli 50 vuoden ajan levytyksiään listoille. Hector on Eppu Normaalin ohella ainoa suomalainen viidellä vuosikymmenellä albumeja julkaissut esiintyjä, jonka jokainen varsinainen sooloalbumi on noussut listalle. Tässä eivät ole onnistuneet edes Katri Helena eikä Juice Leskinen (Juicen albumeista Tauko I vuodelta 1978 on ainoa, joka ei saanut listamerkintää).

Idoleita ja covereita


Vuonna 2001 Hector julkaisi hupaisan
teemalevyn Helismaan lastenlauluja.
Hector on maininnut esikuvikseen ja vaikuttajikseen muun muassa Bob Dylanin, Leonard Cohenin ja David Bowien. Vaikka Hector on kynäillyt valtaosan lauluistaan itse, hän on varsinkin uransa alkuaikoina levyttänyt covereita idoleidensa tuotannosta. Bowien Life on Mars -klassikosta tuli Hectorin käsittelyssä Sudenkorento. Dylanilta Hector coveroi vuonna 1976 kappaleet Lay lady lay (Hei leidi, hei) ja When I paint my masterpiece (Kun tein suurteoksein). Cohenilta Hector levytti Suzanne-version jo vuonna 1972 ja myöhemmin 90-luvulla levylautaselle päätyi jopa Hallelujah. Hectorin uran alkuaikojen merkittävimpiin covereihin lukeutuu myös vuonna 1972 levytetty Suomi-neito (Don McLeanin American pie) sekä 1975 ikuistettu Kuinka voit väittää (Ralph McTellin Streets of London). Hectorin suosikkeihin kuului myös Cat Stevens, jonka tyyliä jäljiteltiin etenkin esikoisalbumilla. Stevensin Sad Lisa kääntyi suomeksi Surullinen Liisa vuonna 1975. Neil Youngin tuotannosta Hector poimi kappaleen Tell me why, josta tuli Kerro vaan.

Hector on usein maininnut, että hänen kaikkien aikojen ensimmäinen ja merkittävin vaikuttajansa tekstintekijänä on ollut Reino Helismaa. Helismaalle Hector on tehnyt muutaman kunnianosoituksen: Vuonna 1992 hän esitti Toivo Kärjen muistokonsertissa väkevän rock-version Kulkurin iltatähdestä ja vuonna 2001 julkaistiin hupaisa lastenlevy Helismaan pikajuna, jossa Hector tulkitsee vauhdikkaina ja hilpeinä versioina Helismaan erityisesti lapsille soveltuvia kappaleita.

Irtiotto


Liisa pien' -albumi (1975) meni suurelta
yleisöltä yli ymmärryksen...
Kolmen PSOlle tehdyn albumin jälkeen Hector siirtyi Love Recordsille, jonne miltei kaikki hänen hengenheimolaisensa levyttivät. Kahden erinomaisesti menestyneen älppärin jälkeen Hector halusi tehdä irtioton aikaisempaan: albumi Liisa pien' (1975) on kunnianhimoinen kokonaisuus, joka käytiin äänittämässä Tukholmassa Otto Donnerin johdolla. Tällä albumilla Hector alkoi luottaa entistä enemmän kykyihinsä laulujensa sovittajana. Liisa pien' sisältää lauluja, joista useammat kestivät yli seitsemän minuuttia, pisin (Epitaph (Tuulet kirkuu hautoihin)) on 11 sekuntia vaille yhdeksän minuuttia pitkä. Kontrasti edellisiin albumeihin on melkoinen. Kriitikot ylistivät haastavaa albumikokonaisuutta, mutta suuri yleisö oli ymmällään. Kaupallisessa mielessä Remu Aaltonen osui oikeaan ennustaessaan, että "Hector kaivaa hautaansa tällaisella levyllä".

... mutta Kadonneet lapset (1978) palautti
Hectorin takaisin kultalevykantaan.
Sen sijaan suurelle yleisölle kelpasi oikein hyvin samana vuonna singlellä julkaistut kappaleet Menin kipsiin taas / Kuinka voit väittää. Vuonna 1976 julkaistu albumi Hotelli Hannikainen edusti taas kepeämpää ja helposti omaksuttavampaa Hectoria. 1977 Hector kierteli bändikokoonpanossa H.E.C., johon hänen lisäkseen kuuluivat Eeki Mantere, Holle Holopainen, Vando Suvanto, Kaj Westerlund ja Antero Jakoila. Kun niin monet rokkarit esiintyivät bändeissä, Hectorkin halusi kokeilla, millaista olisi olla vain muusikkona muusikoiden joukossa. Yksi vuosi riitti kuitenkin bändielämän kokeiluun. Vuonna 1978 Hector palasi jälleen sapluunaan, joka miellytti sekä kriitikoita että suurta yleisöä. Kovasti ylistetty albumi Kadonneet lapset palautti Hectorin kultalevykantaan. Levyn kaupallinen menestys auttoi myös taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevaa Love Records -levy-yhtiötä. Tummanpuhuvan Kadonneet lapset -albumin teemana on lama-Suomen arkielämän kurjuus ja toivottomuus. Älppäriltä on jäänyt nimikkobiisin lisäksi elämään Tuulisina öinä, Kissojen yö – sekä tietenkin Ei mittään, jonka sanoitus työttömän arjesta oli sen verran yksinkertainen, että laulu upposi suureen yleisöön.

Syksyn säveliä


1970-luvulla Syksyn sävel oli suomalaisen kevyen musiikin merkittävimpiä vuosittaisia kohokohtia. Kilpailulähetys oli poikkeuksetta yksi vuoden katsotuimpia televisio-ohjelmia, ja kahden kanavan Kekkoslovakiassa silloiset katsojaluvut liikkuivat kahden ja puolen miljoonan tietämillä. Postinkantajat kantoivat kirjesäkkejä selkä vääränä Mainostelevisioon, kun sadattuhannet suomalaiset osallistuivat kilpailun postikorttiäänestykseen. 70-luvulla Syksyn sävel oli varma keino saavuttaa valtakunnallista julkisuutta.

Lapsuuden loppua ei ole julkaistu
yhdelläkään Hectorin albumilla, mutta
lukuisilla kokoelmalevyillä kylläkin.
Vaikka kilpailulla oli kaupallisen ja iskelmällisemmän musiikin leima, myös suomirokkarit lähettivät biisejä kilpailuun. Hectorin kollega Juice Leskinen ei saanut koskaan ehdokkaitaan loppukilpailuun, mutta sen sijaan Hector kuului koko vuosikymmenen ajan kilpailun vakiokasvoihin. Cumuluksen riveissä hän kilpaili lauluilla Länsituuli (1970, 2. sija), Rakkaus kysyy (1971, 10. sija), Toivo (1972, 8. sija) ja Eloheinä (1973, 10. sija). Soolona Hector taas kilpaili lauluilla Marleena (1973, 7. sija, duetto Cay Karlssonin kanssa), Lapsuuden loppu (1974, 4. sija), Pikku Juulia (1975, 7. sija), Lola (1976, 4. sija) ja Tunniksi luokseni jää (1978, 8. sija).

Hectorin Syksyn sävelet olivat kuitenkin useimmiten hänen muusta tuotannostaan irrallisia projekteja, mistä kertoo muun muassa, ettei niistä yhtäkään sisällytetty hänen albumeilleen. Oikeastaan vain Lapsuuden loppu muistutti Hectorin tyypillistä tuotantoa. Kyseisen laulun esitys vuoden 1974 Syksyn sävelessä onkin jäänyt vahvasti suomalaisten mieliin. Hector hätkähdytti esittämällä väkevän kappaleensa mustassa haudankaivajan viitassa, kasvot vahvasti valkoiseksi kalkittuna ja silmät suorastaan goottimeikkeihin maalattuna. Urbaanin legendan mukaan maski olisi johtunut siitä, että artisti yritti peittää tappelussa saamaansa mustaa silmää.

Sanoittajana


Vuonna 2012 kootiin tupla-cd-kokoelma
Hectorin sanoituksista muille artisteille.
Hector mielletään usein ennen kaikkea tekstintekijäksi. Ei ole suinkaan mikään ihme, että häneltä on näiden kaikkien vuosikymmenien aikana tilattu satoja ja taas satoja sanoituksia muille artisteille. Jo 1970-luvun alussa – ennen Hectorin artistinuran läpimurtoa – Katri Helena levytti Hectorin sanoittamat sodanvastaiset laulut Äänesi mä kuulen ja Kuudenikäinen. Hectorin kynäilemiä tekstejä kuullaan muun muassa Maaritin esikoisalbumilla 1973. Vuonna 1976 pop-sensaatio Freeman – Hectorin silloinen lankomies – nousi nuorison suosikiksi Hectorin sanoittamilla superhiteillä Ajetaan me tandemilla, Kaksi lensi yli käenpesän ja Osuuskaupan Jane. 70-luvun jälkipuoliskolla uransa huipulla oli myös Seppo Närhi, jonka tuotannosta valtaosa on Hectorin sanoittamia kappaleita – tunnetuimpina esimerkkeinä tietenkin Prinsessa '65 sekä Syksyn sävelessä kilpaillut Kujakissa. Kaksi kertaa Hectorin sanoitus on voittanut Suomen euroviisukarsinnat: 1974 Carita Holmströmin esittämä Älä mene pois sekä 1992 Pave Maijasen Yamma yamma.

1990-luvulla Hector kirjoitti paljon sanoituksia valtakunnan suosituimmille iskelmätähdille, kuten Arja Korisevalle, Jari Sillanpäälle, Laura Voutilaiselle ja Anna Erikssonille. Vuosikymmenen alussa Samuli Edelmann sinkosi eturivin tähtien joukkoon Hectorin sanoittamilla hiteillä Peggy ja Pienestä kii. Tavanomaisesta iskelmälinjasta poikkesivat muun muassa Susanna Haavistolle vuonna 1992 sanoitetut Odotusta Pariisissa ja Kanssasi on niin hyvä olla, jonka Hector esittää Haaviston kanssa duettona. Hectorin sanoittajanuran kohokohtiin kuuluvat muutamat albumikokonaisuudet, kuten Irina Milanin kunnianhimoinen Mitä tapahtuu (1979), johon sävellykset laati Jorma Panula, sekä Arja Saijonmaan Yhteinen taivas ja maa (1989).

Suomirockin nousukausi


1980-luku on suomirockin kultainen vuosikymmen. Hector, Juice Leskinen ja Dave Lindholm olivat 70-luvulla raivanneet tietä suomalaiselle rockille. 80-luvulla uusia yrittäjiä alkoi ilmaantua ja suomirock nousi lopullisesti valtavirtaan. Suomalaisten suosioon nousivat Hassisen kone, Eppu Normaali, Tuomari Nurmio ja myöhemmin , Dingo, Popeda sekä J. Karjalainen. Suomirockia kehuttiin omaehtoisuudesta ja persoonallisuudesta. Se nähtiin positiivisena vastaiskuna teolliselle iskelmämusiikille, joka leimattiin läpeensä laskelmoiduksi ja kaupalliseksi.

Eurooppa-albumilla (1981) kuullaan
Hectoria kasarisoundeilla.
Uuden aallon edustajat nousivat listojen kärkeen, mutta vanhat konkarit sinnittelivät edelleen mukana. Hector julkaisi 1980-luvun alussa albumeita ensin Otto Donnerin Ponsi-levymerkille, josta toiminta jatkui kuitenkin pian Johanna Kustannuksella, jonne merkittävin osa Love Recordsin artisteista oli siirtynyt. 1980-luvulla Hectorin tuotannon avainhenkilöksi osoittautui Jukka Hakoköngäs, joka tuotti lähes kaikki vuosikymmenen Hector-albumit. Ajan hengen mukaisesti Hectorkin päätyi kokeilemaan vuosikymmenelle ominaisia syntetisaattorisoundeja, jotka korostuvat erityisesti Eurooppa-albumilla (1981). 80-luvun alussa Hectorin albumit eivät kuitenkaan menestyneet samalla tavalla kuin edellisellä vuosikymmenellä eivätkä ne poikineet merkittäviä koko kansakuntaa järisyttäviä hittejä. Hectorin älppärit saivat kuitenkin poikkeuksetta positiivisia arvioita rock-henkisiltä kriitikoilta.

Paluu kaupalliseen menestykseen


Vuonna 1987 Hector solmi levytyssopimuksen Flamingo Musicin kanssa. Albumien myyntikäyrä alkoi lähteä vuosikymmenen lopulla iloiseen nousuun. Ensimmäinen Flamingo-albumi Nuku idiootti (1987) toi Hectorille pitkästä aikaa kultalevyn. Albumin kantavana teemana on ajan hengen mukaisen juppikulttuurin, kasinotalouden, kulutusjuhlien ja sen seurauksena syntyneen pinnallisen elämäntavan kritisoiminen.

Seuraava albumi Varjot ja lakanat (1988) oli vielä suurempi menestys, sillä se myi timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 äänitettä. Albumin kokonaisuus on kieltämättä vahva, ja Hector on itsekin haastatteluissa usein maininnut tämän albumin yhdeksi suosikikseen tuotannossaan.

Yhtenä iltana (1990) on Hectorin uran
kolmanneksi myydyin albumi.
Kolmas Flamingo-albumi Yhtenä iltana (1990) jatkoi Hectorin huikeaa menestysputkea. Albumi myi platinaa (timanttilevy-luokitus poistettiin vuonna 1989 ja korvattiin platinalevy-luokituksella) ja on yli 64 000 äänitteen myynnillään Hectorin kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin levy, eli menestynein heti Herra Mirandos ja Hectorock I -klassikoiden jälkeen. Vaikka Hectorin ei ole koskaan tarvinnut juosta kaupallisen menestyksen ja pikavoittojen perässä, niin 80- ja 90-lukujen vaihteessa hän sinetöi asemansa suomalaisten kestosuosikkina, jolta halutaan kuulla myös uusia lauluja vanhojen klassikoiden lisäksi. Tältä aikakaudelta ovat jääneet elämään muun muassa Yhtenä iltana, Juodaan viinaa, Mulla ei oo rahaa, Ota yhteyttä apinaan, Jos sä tahdot niin – jonka Jippu ja Samuli Edelmann päivittivät 20 vuotta myöhemmin alkuperäisversiota suuremmaksi hitiksi – sekä Kaikki tahtoo rakastaa, joka tosin julkaistiin ainoastaan singlenä. Hectorilla on useita klassikkobiisejä, joita ei ole sisällytetty yhdellekään hänen albumilleen.

Paven matkassa kohti Olympiastadionia


Yhtenä iltana -albumilla tuottajan puikoissa hääräsi Pave Maijanen. Pave on toiminut useaan otteeseen paitsi Hectorin levyjen tuottajana myös luotettuna keikkamuusikkona, joka on Hectorin juhlakiertueilla johtanut bändiä. Pave tuotti Yhtenä iltana -albumin lisäksi Hectorin 25-vuotisjuhlakiertueen livetaltioinnin In concert (1992) sekä studioalbumit Ensilumi tulee kuudelta (1992) ja Salaisuuksien talo (1994). Kaikki kolme levyä myivät kultalevyyn oikeuttavan määrän. Näihin aikoihin Hectorin tuotannossa alkoi olla havaittavissa entistä enemmän yhteiskuntakriittistä diskurssia ja jopa pessimististä suhtautumista maailmanmenoon.

1990-luvun alussa Hectorilla ja Pavella oli lukuisia yhteisiä keikkoja. Vuosikymmenen edetessä kutsu kävi myös nostalgiateemaisiin tapahtumiin, kuten Vuokatin Katinkullassa järjestetyille Back to the sixties -festivaaleille. Kerran festareilla Kirka eksyi samalle lavalle Hectorin ja Paven kanssa, ja samassa tapahtumassa esiintyi säännöllisesti myös Pepe Willberg legendaaristen yhtyeidensä kanssa. Näissä tapahtumissa kylvettiin siemen vuosikymmenen lopulla suorastaan megalomaanisen suosion saavuttaneeseen Mestarit-ilmiöön. Kirkan, Hectorin, Paven ja Pepen yhteisprojekti synnytti Suomeen ennennäkemättömän nostalgiabuumin, mikä nosti Mestarit ennennäkemättömän suureen suosioon. Mestarit Areenalla -kiertue kiersi loppuunmyytyjä jäähalleja ja huipentui elokuussa 1999 Olympiastadionilla järjestettyyn konserttiin, joka oli ensimmäinen kotimaisen esiintyjän oma konsertti Stadionilla. Historian siivet havisivat, kun 36 000 katsojaa yhtyi Hectorin kanssa laulamaan Lumi teki enkelin eteiseen pimenevässä elokuun illassa. Laskelmien mukaan Mestareiden konsertteja näki vuosien 1998-99 aikana yhteensä yli 130 000 katsojaa, ja konserttitaltiointi Mestarit Areenalla on myynyt triplaplatinaa niin ikään 130 000 äänitteen myynnillään.

Mestarit-projekti herätti jonkin verran myös vastalauseita. Etenkin pitkän linjan Hector-fanit olivat pettyneitä, kun kokivat Hectorin kaltaisen omaehtoisen ja yhteiskuntakriittisen taiteilijan myyneen sielunsa yltiökaupalliselle kiertueelle, jota puffattiin kaikkialla aina television viihdeohjelmia myöten. Mestarit-huuman laannuttua Hector antoi itsekin jonkin verran kriittisiä lausuntoja, joissa myönsi julkisuuden karanneen Mestareiden käsistä.

Suomirockin ikoniksi


Uskonnolliset teemat ovat vahvasti
esillä Ei selityksiä -albumilla (2004).
Vuonna 2004 Hector julkaisi pienen tauon jälkeen uuden albumin Ei selityksiä. Edelliset albumit Kultaiset lehdet (1995) ja Hidas (1999) eivät olleet menestyneet mairittelevasti. Ei selityksiä löysi kuitenkin erinomaisesti tiensä suomalaisiin kotitalouksiin, sillä sitä myytiin yli 40 000 kappaletta eli platinaa. Albumi keräsi myös poikkeuksellisen positiivisia arvosteluja. Erityisesti kuuntelijoihin teki vaikutuksen albumin neljäs raita Kuunnellaan vaan taivasta, josta Hector sai pitkästä aikaa merkittävän hitin. Näkemykseni mukaan tämän viimeisimmän suosion seurauksena Hector sinetöi lopullisesti asemansa suomirockin ikonina, joka nauttii laajaa suosiota kaikissa kansankerroksissa. Uudet sukupolvet löytävät Hectorin tuotannon ja ymmärtävät hänen arvonsa ja saavutuksensa suomalaisen populaarimusiikin hyväksi. Kenties Hector oli käynyt hakemassa nuorison silmissä katu-uskottavuutta jo vuonna 2003, kun hän feattasi Kapasiteettiyksikön hitissä Tää on mun Stadi.

Uusin albumi Hauras (2014) nousi
ilmestyessään listaykköseksi.
Hectorin kovasta suosiosta kertoo hänen konserttikiertueidensa suosio. Kun Palkkasoturista oli kulunut 40 vuotta, Hector järjesti helmikuussa 2006 Helsingissä suuren juhlakonsertin. Ohjelmatoimiston ehdotuksesta konsertti järjestettiin Hartwall Areenalla. Hector oli itse aluksi empinyt ideaa ja epäili, ettei hän yksin voisi saada areenalle houkuteltua tarpeeksi yleisöä. Lopulta kuitenkin osoittautui, että ohjelmatoimisto oli oikeassa. Konsertti myytiin loppuun. Sittemmin Hector on järjestänyt useampia hyvin menestyneitä konsertteja Hartwall Areenalla – aina jäähyväis- ja comeback-kiertuetta myöten! Hectorille on irvailtu hänen syksyllä 2007 järjestämästään "jäähyväiskiertueesta" Näkemiin – kuulemiin. Artisti oli ajatellut, että silloiseen terveydentilaansa vedoten hänen olisi syytä lopettaa suuret areenakiertueet. Levyttämistä ja pienimuotoisempia esiintymisiä hän ei alun perin väittänytkään lopettavansa. Mutta areenakiertueetkin ovat taas 2010-luvulla maistuneet. Loppuvuodesta 2016 Hector juhlistaa 50-vuotista uraansa jälleen juhlakiertueen merkeissä. 10. joulukuuta järjestettävään Helsingin konserttiin on myyty jo tähän mennessä yli 6 000 lippua.

Hector, jos kuka, on kiistattomasti suomalaisen rockmusiikin legenda. Hän on raivannut tiensä huipulle läpi alkuaikojen ennakkoluulojen. Hän on luonut uutta ja omaperäistä suomalaisen kevyen musiikin kentälle. Hector on tehnyt Suomen musiikkipiireissä saman, minkä sellaiset musiikin suurnimet, kuten Bob Dylan ja David Bowie ovat tehneet kansainvälisesti. Ja mikä hienointa, hän ei ole jäänyt vain uransa klassikoiden vangiksi, vaan on vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen onnistunut kynäilemään lukuisia onnistuneita kappaleita ja albumikokonaisuuksia. Hectorin lauluissa paitsi kuvataan osuvasti ja terävästi meitä suomalaisia ja yhteiskuntaamme, myös pohditaan kaikkia mahdollisia elämän suuria kysymyksiä. Rakkautta, kuolemaa, surua, kaipausta, maailmankatsomuksia ja filosofisia dilemmoja. Yksikään toinen suomalainen rock-muusikko ei ole onnistunut pysymään pinnalla puoli vuosisataa. Jo sen vuoksi sellaiset Hectoriin liitetyt luonnehdinnat, kuten legenda tai ikoni – tai jopa instituutio – eivät ole lainkaan perusteettomia ylisanoja.

Soittolistat


Yritin aluksi tiivistää Hectorin pitkän ja vakuuttavan uran "vain" noin kolme tuntia kestävään soittolistaan. Tehtävä osoittautui äärimmäisen haastavaksi, sillä kolme tuntia tuntui täyttyvän jo pelkästään kaikkein olennaisimmista hiteistä. Monta helmeä jäi ulkopuolelle. Niinpä päätin lopulta koota kaksi erillistä soittolistaa tähän kylkeen: yhden hittikimaran ja toisen muista vaikuttavista levytyksistä, jotka ovat jääneet vain albumiraidoiksi tai harvinaisiksi singlejulkaisuiksi tai muuten vähemmän tunnetuiksi.

Soittolista 1: Hectorin hitit

Soittolistalle on koottu kronologisessa järjestyksessä 48 Hectorin uran virstanpylvästä. Listalla kuulee Hectorin uran kehityksen folk-nuorukaisesta filosofiseksi pohdiskelijaksi ja samalla myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisen. Laulusta Kuningatar on valikoitu vuonna 1992 julkaistu liveversio, koska alkuperäistä vuonna 1969 levytettyä versiota ei ole Spotifyssa.



Soittolista 2: Helmiä vuosien varrelta

Toiselle soittolistalle on koottu mielestäni mainioita helmiä sellaisista lauluista, jotka eivät nousseet hittilistoille. Useimmiten albumilta voi nousta vain korkeintaan muutama laulu hitiksi ja sen vuoksi hienotkin laulut voivat jäädä vähemmälle huomiolle. Jotkut laulut voivat olla myös "liian vaikeita" suurten massojen suosikiksi. Soittolistan tarkoituksena on laajentaa kuvaa Hectorin tuotannosta ja osoittaa hänen monipuolisuutensa. Tarjolla on vakavia ja syvällisiä lauluja, muutamia kepeämpiä poppeja, Hectorin huumoriosastoa sekä näytteitä siitä, kuinka folk on pysynyt Hectorin tuotannossa olennaisena osana kaikki nämä vuodet.



PS. Tiesitkö, että...


Hector on aiheena inspiroinut muita lauluntekijöitä. Kari Peitsamo levytti vuonna 1978 laulun Ei kai Hectorillakaan ole helppoa ja parisenkymmentä vuotta myöhemmin hän halusi tehdä laulussa selväksi, että Hector on hyvä jätkä. Juliet Jonesin sydän levytti vuonna 1993 albumilleen Joneskaupunki kappaleen Kuka tekis Hectorin eteiseen. Sleepy Sleepers ikuisti vuonna 1976 vähemmän mairittelevan laulun Traktori kostoksi siitä, että toimittaja Heikki Harma oli radio-ohjelmassa kritisoinut Sliippareiden levyä. Ainakin kerran Hector on maininnut itsensä omassa kappaleessaan. Laulussa Timantti ja ruoste (1988) lauletaan: "Tällä laidalla musiikin sektorin / Irwin kuuroutuu, kuinka käy Hectorin."

Aiheesta muualla


Kolme rakkaudentunnustusta Hectorille | Nuorgam

Tihkusateen masentama puisto: Hectorin matkassa halki Helsingin

Listablogi: Harma-eminenssi

27. elokuuta 2016

Mihin katosi Päivi Kautto-Niemi?

Suomidiskoteema Finnhitsaaja-blogissa jatkuu. Päivi Kautto-Niemi nousi suosioon 1970-luvun lopulla diskokuumeen jyllätessä kuumimmillaan. Muutaman vuoden ajan hän oli todellinen suomalaisen diskomusiikin ylipapitar, kunnes ura yhtäkkiä tyssäsi kuin seinään. On korkea aika palauttaa mieliin Päivin diskontäyteiset levytykset ja ottaa selvää, mitä hän on tehnyt aktiiviuransa jälkeen.

Keskisuomalainen Päivi Kautto nousi suomalaisen kevyen musiikin tähtitaivaalle pikkuhiljaa 1970-luvun edetessä. Vuosikymmenen alkupuoliskolla hän esiintyi taustalaulajana muun muassa Dannyn ja Markku Aron kesäkiertueilla. Ensimmäinen merkittävä valtakunnallinen esiintyminen oli vuonna 1973 Suomen euroviisukarsinnoissa Dannyn Galileo Galilei -esityksen taustakuorossa. 70-luvun puolivälin jälkeen Päivi päätyi kapellimestari Risto Hiltusen kokoamaan Laulavat Hiltuset -lauluyhtyeeseen, joka esiintyi säännöllisesti televisiossa. Vuonna 1977 erään televisioesiintymisen myötä Vexi Salmi kiinnitti huomionsa Päiviin. Seuraavana päivänä päästiin jälleen toteamaan, kuinka Suomi on todella pieni maa. Studiosessiossa Salmi hehkutti televisiossa näkemäänsä lahjakasta laulajatarta, jolloin muusikko Jussi Niemi pääsi toteamaan: "Se on minun kihlattuni!".  Eipä mennyt aikaakaan, kun Päivi saapui Finnlevylle koelauluun. Sekä Salmi että Toivo Kärki vakuuttuivat välittömästi Päivin kyvyistä ja hänen kanssaan solmittiin viiden vuoden levytyssopimus.

Vuonna 1977 diskobuumi oli rantautunut vahvasti ja väkevästi Suomeen. Boney M. ja ABBA menestyivät erinomaisesti Suomen albumilistoilla. Kotimainen pop-iskelmätuotanto alkoi ottaa yhä enemmän vaikutteita maailmalla villitsevästä trendikkäästä musiikkityylistä. Niinpä oli luontevaa, että Päivin artistiprofiili muovattiin ajan hengen mukaisesti diskomusiikin ympärille. Päivi oli ensimmäisiä suomalaisia artisteja, joka saatettiin kategorisoida suoraan diskoartistiksi ilman minkäänlaisia muttia. Toki monet muutkin suomalaiset pop-iskelmätähdet saivat 1970-luvun viimeisinä vuosina levytettäväkseen diskovaikutteista musiikkia, mutta Päivi edusti tyylipuhdasta diskoaikakauden artistia.

Yksi diskon aikakauden ominaispiirteitä oli vanhojen ikivihreiden ja klassikoiden päivittäminen diskoasuun. Eräänä esimerkkinä voisi mainita Santa Esmeralda -yhtyeen, joka nousi suosioon levyttämällä diskoversioita 1960-luvun ikivihreistä, kuten esimerkiksi House of the Rising Sun ja Don't let me be misunderstood. Sangen suosittu oli myös esimerkiksi Eruption-yhtyeen versio Neil Sedakan klassikosta One way ticket. Ikivihreiden diskoversioista tehtiin suomalaiset vastineet, joissa hyödynnettiin näiden laulujen alkuperäisiä suomenkielisiä käännöksiä. Niinpä Vicky Rosti levytti Santa Esmeraldan version mukaisesti Lasse Mårtensonin sanoittaman Nousevan auringon talon ja Taiska toisen Santa Esmeralda -menestyksen Don't let me be misunderstood, johon Pertti Reponen oli jo aikoinaan kirjoittanut suomenkielisen käännöksen Sä vain tiedät mistä aloittaa. One way ticket to the bluesin oli ensimmäisenä levyttänyt suomeksi Theresa Rosenius vuonna 1965 Saukin kynäilemällä tekstillä Menolippu. Eruptionin version myötä Saukin sanoittama Menolippu herätettiin uudestaan henkiin, ja sekä Vicky Rosti että Satu Pentikäinen levyttivät siitä diskoversiot vuonna 1979.

Päivin esikoisalbumi julkaistiin 1977.
Myös Päivin levytysura alkoi ikivihreiden tuunaamisella diskoasuun. Ensimmäinen levytys keväällä 1977 oli suomenkielinen versio Bobby Hebbin 1960-luvun ikivihreästä Sunny, joka oli noussut uuteen suosioon Boney M.:n diskoversion myötä. Päivin versio disko-Sunnysta herätti musiikkibisneksen kiinnostuksen, ja Lea Laven levytti laulusta kilpailevan version toiselle levy-yhtiölle. Seuraava single osuikin sitten kultasuoneen. Finnlevyllä oivallettiin, että myös kotimaisia ikivihreitä voisi modernisoida diskoversioiksi. Niinpä Paul Fagerlund päivitti Toivo Kärjen klassikkosävellykseen Liljankukka ajan hengen mukaisen diskosovituksen puhaltimineen ja viuluineen. Päivin versio yli 30 vuotta vanhasta ikivihreästä nousi suosioon. Jukebox-listalla Liljankukka sijoittui parhaimmillaan peräti toiseksi, ja levytys julkaistiin myös albumilistan ykköseksi yltäneellä Finnhits 6 -kokoelmalla. Uusi tähti suomalaisen pop-iskelmän taivaalle oli syttynyt. Kesällä 1977 julkaistiin Vexi Salmen tuottama Päivin esikoisalbumi Päivi, joka sisälsi edellä mainitun kahden singlelevytyksen lisäksi muun muassa diskoversiot ikivihreistä Surujen kitara ja Saanhan viimeisen tanssin.

Päivin toinen albumi Sun luokses jään julkaistiin kesällä 1978. Albumin vetonaulana toimi singlelohkaisu ja aloitusraita Suoraan suoneen, joka on suomenkielinen versio Judy Cheeksin tiukasta diskohitistä Mellow lovin'. Suoraan suoneen menestyi hyvin muun muassa Jokamiehen listalla ja se julkaistiin Finnhits 8 -kokoelmalla. Päivin toiselta albumilta voisi nostaa esille myös esimerkiksi laulun Vie paratiisiin, joka on suomenkielinen versio Kelly Marien levytyksestä Take me to paradise. Levytys on tyylipuhdas esimerkki diskomusiikista, joka on todella sitä itseään. Päivi oli mitä luontevin esittäjä, kun angloamerikkalaisia ja keskieurooppalaisia diskomenestyksiä käännettiin suomeksi. Liljankukan menestysreseptiä pyrittiin jatkamaan kakkoslevyllä versioimalla Kärki-ikivihreä Tulenliekki, johon Kim Kuusi laati onnistuneen diskosovituksen.

Vaikka Päivin albumit eivät olleetkaan mitään varsinaisia listamenestyksiä, hän oli 70-luvun viimeisinä vuosina yksi Suomen iskelmännälkäisen kansan suurimpia suosikkilaulajia. Keikkakalenteri täyttyi ääriään myöten ja Päivi kierteli Renault'llaan Suomen tanssilavoja ja ravintoloita uutterammin kuin yksikään toinen aikansa iskelmälaulaja. Vaikka suomalaisen musiikin historiikeissa 1970-luvun viimeisistä vuosista tuodaan useimmiten esille lähinnä punk- ja rockabilly-ilmiöt, Päivi tarjosi sellaista musiikkia, mitä niin kutsutut "kansan syvät rivit" halusivat näinä aikoina kuunnella vapaa-aikanaan töiden ja muiden velvollisuuksien jälkeen: konstailematonta ja tanssittavaa kevyttä musiikkia, joka oli ajan hengen mukaisesti puettu diskoasuun. Päivi on muistellut 1970-luvun lopun hektisiä keikkavuosiaan antoisana ja kiehtovana mutta myös rankkana elämänvaiheena. Hän on lukuisissa haastatteluissa maininnut uransa suurimpana saavutuksena sen, että säilyi näistä vauhtivuosista "selväpäisenä" eikä harhautunut sensaatiomaiseen julkkiselämään.

Päivin kolmas albumi Sillä siisti (1979)
on kaikkien aikojen ensimmäinen levy,
jonka Esa Nieminen on tuottanut.
Päivin kolmas albumi Sillä siisti julkaistiin syksyllä 1979. Albumin suurin hitti oli Esa Niemisen sävellys Pakoon, jolla Päivi kilpaili saman vuoden Syksyn sävelessä sijoittuen mainiosti neljänneksi. Vaikka vuoden 1979 Syksyn sävelen tasoa on moitittu heikkotasoiseksi, ohjelma oli edelleen kansan keskuudessa erittäin suosittu, joten kilpailussa esiintyminen oli oiva markkinointitilaisuus, mikä takasi valtakunnallisen julkisuuden. Ja vaikka Suomessa elettiin 1970-luvun viimeisinä vuosina melkoista diskokuumetta, Päivin Pakoon oli tuon vuoden kilpailun ainoa ehdokas, joka tarjosi tätä muodikasta musiikkityyliä. Syksyn sävel ei jäänyt ainoaksi laulukilpailuksi Päivin uralla, sillä vuoden 1979 lopussa Päivi edusti Suomea Soulissa Etelä-Koreassa World Song Festivalissa, jossa hän esitti kolmannen albuminsa kappaleet Sillä siisti ja Pienet silmät ja suu. Tätä Korean-esiintymistään Päivi pitää yhtenä uransa suurimpana kohokohtana. Päivin kolmannella albumilla julkaistiin muun muassa saksalaisen A La Carte -diskotrion I don't want no plastic lover, jonka Chrisse Johansson käänsi suomeksi nerokkaasti nimellä Olet niinkuin muovimassaa. Albumin kohokohtiin lukeutuu myös sielukas päätösraita, lähes viisi minuuttia pitkä Enää et kuulu mulle (You've lost that lovin' feelin'), joka sovitettu ihanan mahtipontiseksi ja pompöösiksi.

Finnhits-kokoelmien lisäksi Finnlevyn vuosittaisiin kohokohtiin kuuluivat keväisin julkaistut Eurovision Special -kokoelmat, jotka sisälsivät suomenkielisiä versioita vuoden euroviisusävelmistä. Euroviisuistakin Päiville valikoitiin juuri ne kaikkein diskoimmat vaihtoehdot. Vuoden 1978 sadosta hänelle poimittiin Saksan liittotasavallan kuudenneksi sijoittunut sähäkkä diskoviisu Feuer, josta tuli Juha Vainion suomenkielisenä versiona Palaa. Levytystä on yleisesti pidetty hyvin onnistuneena viisukäännöksenä ja kappale jäi Päivin keikkaohjelmistoon jäädäkseen. Olihan Feuer ollut myös Suomen raadin suosikki vuoden 1978 Eurovision laulukilpailun äänestyksessä. Seuraavan vuoden viisuista Päivin levytettäväksi annettiin Norjan kappale Oliver (11. sija), joka jo sanoituksensa puolesta sijoittui diskoteekkiin: laulun tarinassa tyttö etsii savuisesta diskosta Oliveria, jonka kanssa haluaisi päästä tanssimaan. Raul Reiman käänsi viisun suomeksi nimellä Mikset jo vie ja Kassu Halonen sovitti Päivin version huomattavasti alkuperäistä energisemmäksi.

Eurovision Special- ja Finnhits-kokoelmien lisäksi Päivi esiintyy legendaarisella Soiva joulumaa -kokoelmalla, joka ilmestyi loppuvuodesta 1978. Kokoelmalla hän esittää Irving Berlinin Valkea joulu -klassikon. Soiva joulumaa oli aikanaan melkoinen myyntimenestys, jota on tilastojen mukaan tähän päivään mennessä myyty kunnioitettavat 42 600 äänitettä. Kaupallisesti menestyneillä kokoelmalevyillä esiintyminen oli osoitus siitä, että Suomen suurin levy-yhtiö Finnlevy todella satsasi Päiviin ja hän kuului levy-yhtiön hierarkiassa selvästi eturivin kiinnityksiin.

Päivin ura oli lähtenyt lupaavasti käyntiin. Keikkoja riitti ja levytysrintamallakin vaikutti menevän mukavasti. Sillä siisti -albumia markkinoitiin kymmeniätuhansia markkoja kustantaneella tarrakampanjalla, minkä myötä Päivin kasvot koristivat Helsingin keskustan lyhtypylväitä. Lupaavasta alusta huolimatta Päivin ura tuntui loppuneen kuin seinään, kun vuosikymmen vaihtui 1980-luvuksi. Yhtäkkiä Päiviltä ei tullut enää lainkaan uusia levytyksiä. Päivin aviomies Jussi Niemi on Radio Jyväskylän haastattelussa valottanut omasta näkökulmastaan tätä vaihetta. Finnlevyn johdossa tehtiin 70-luvun viimeisinä vuosina lukuisia henkilöstövaihdoksia. Uusia levytyspäälliköitä tuli ja meni. Vanhat jäärät, kuten Toivo Kärki, pyrittiin syrjäyttämään asemastaan. Vexi Salmi – Päivin löytäjä – oli jo loppuvuodesta 1977 perustanut Jorma K. Virtasen kanssa Levytuottajat-levy-yhtiön. Finnlevyn uudet johtohahmot alkoivat satsata uusiin diskotähtiinsä, kuten Mona Caritaan ja Einiin. Päivi, joka oli 1970-luvun lopussa ollut miltei valtakunnan virallinen diskoperhonen, jäi kokonaan sivuun, eikä levy-yhtiöllä ollut enää kiinnostusta panostaa hänen uraansa. Erääksi syyksi on väläytelty levy-yhtiön tyytymättömyyttä Päivin kaupalliseen menestykseen. Satsauksista ja lupaavista hittilevytyksistä huolimatta sellainen lopullinen suurläpimurto jäi kuitenkin saavuttamatta. Yksikään Päivin levytys ei noussut sellaiseen superhitin asemaan kuin esimerkiksi Paula Koivuniemen vuonna 1980 levyttämä Tummat silmät, ruskea tukka. Sellainen suuri jättihitti, joka järisyttäisi kaikkia kansankerroksia ja liitettäisiin automaattisesti esittäjäänsä miltei tavaramerkin omaisesti jäi Päiviltä puuttumaan. Toisaalta tilanne vaikutti erittäin epäoikeudenmukaiselta, sillä Finnlevyn artistikattaukseen kuului edelleen monia muitakin sellaisia laulajia, jotka eivät juhlineet hitti- tai albumilistoilla, ja silti heidän kohdallaan levyttämistä jatkettiin, parhaimmillaan jopa albumi per vuosi -tahdilla. Tilanne oli äärimmäisen raadollinen, sillä Päivillä oli viiden vuoden sopimus Finnlevyn kanssa. Levy-yhtiö ei enää tarjonnut artistilleen uusia levytyksiä, mutta sopimuksen vuoksi muuallekaan ei voinut lähteä. Päivi sai kokea musiikkibisneksen julmuuden.

Vuonna 1982 Päivi vapautui Finnlevyn sopimuksesta. Samana vuonna hän levytti CBS:lle singlen Tulisit luokseni päivälläkin / Ihanaa on rakastaa. Molemmat levytykset edustavat tyypillistä 1980-luvun iskelmämusiikkia. Jussi Niemen säveltämä singlen A-puoli on genreltään mitä mainiointa suomidiskoa ja Veikko Samulin säveltämä B-puoli on tyylikäs iskelmäballadi, joka olisi varmasti kelvannut aikansa eturivin iskelmälaulajien levytysmateriaaliksi. Singlen raflaava A-puoli Tulisit luokseni päivälläkin on ehdottomasti yksi suomidiskon unohdettuja helmiä, joka olisi ilman muuta ansainnut saavuttaa enemmän huomiota. Päivin CBS-single jäi kuitenkin erittäin vähälle huomiolle ja sen mainiot laulut suurelle yleisölle tuntemattomaksi. Päivin yhteistyö CBS:n kanssa jäi vain tähän yhteen ainoaan singleen. Mahdollisesti levytykset olisivat nykyään edes hieman tunnetumpia, mikäli yhteistyötä olisi jatkettu kokonaiseen albumiin asti.

Vuonna 1984 julkaistulla Mikä tämä
leikki on
-albumilla Päivin sukunimi on
ensimmäistä kertaa liitetty mukaan
esiintyjänimeen.
Vuonna 1984 Päivi solmi levytyssopimuksen Polarvox-levy-yhtiön kanssa. Polarvox oli perustettu jo 1970-luvulla, mutta sen toiminta oli ollut melko pienimuotoista. 80-luvun alkuvuosina Polarvox pyrki laajentamaan toimintaansa varteenotettavaksi toimijaksi Suomen äänitemarkkinoille, ja parhaimmillaan se onnistuikin saavuttamaan 10 % markkinaosuuden kotimaisessa ääniteteollisuudessa. Päivi oli yksi kasvavan Polarvoxin ensimmäisiä iskelmäkiinnityksiä. Vuonna 1984 julkaistiin Päivin neljäs albumi Mikä tämä leikki on. Ainoastaan kotimaisia sävellyksiä sisältänyt albumi edusti hyvin tyypillistä 1980-luvun suomalaista populaarimusiikkia. Osa levytyksistä oli ajan hengen mukaisesti diskopoljentoisia, osa hieman iskelmällisempiä. 1980-luvulla televisiossa pyöri aikaisempaan verrattuna runsaasti televisio-ohjelmia, joissa esitettiin kevyttä musiikkia. Näissä ohjelmissa Päivi pääsi esittelemään uuden albuminsa satoa (mm. erinomaisen tarttuva Kesäni muistot ja otsikkokappale Mikä tämä leikki on). Valitettavasti tämäkään albumi ei onnistunut nostamaan Päiviä eturivin iskelmätähtien joukkoon.

Kyllästyneenä musiikkibisneksen raadollisuuteen Päivi ja Jussi päättivät ottaa langat omiin käsiinsä. Tämän blogikirjoituksen otsikko on toki täysin harhaanjohtava siinä mielessä, ettei Päivi ole suinkaan kadonnut minnekään. Hän on jo usean vuosikymmenen ajan harjoittanut muusikkoaviomiehensä kanssa pienimuotoista keikkatoimintaa. Päivi ja Jussi ovat myös omakustanteisesti vastanneet Päivin levytysmateriaalista. Valitettavasti ilman ison levy-yhtiön koneistoa levytykset ovat jääneet vähälle huomiolle, vaikka niiden joukossa on lukuisia onnistuneita kappaleita. Päivi Kautto-Niemi ja Jussi Niemi ovat yksi suomalaisen iskelmämaailman ensimmäisiä muusikkopariskuntia. Jussi säveltää ja Päivi tulkitsee. Ensimmäinen Päivin levyttämä Jussin sävellys oli Syyskuu, joka julkaistiin Päivin kolmannella albumilla vuonna 1979. 1980- ja 90-luvuilla Päivin levyttämistä lauluista suurin osa on Jussin kynäilemiä. Vastaavanlaista yhteistyötä suomalaisen kevyen musiikin kentällä ovat tehneet muun muassa Maarit ja Sami Hurmerinta, Katri Helena ja Timo Kalaoja, Kaija Kärkinen ja Ile Kallio sekä esimerkiksi Pepe ja Kirsti Willberg.

Vuonna 1985 oli jälleen laulukilpailujen aikaa. Päivi kilpaili ensin Kevään sävelessä laululla Luoksein jää ja myöhemmin Syksyn sävelessä kappaleella Sadun maailma. Etenkin Sadun maailma on hieno osoitus siitä, kuinka Päivi on pysynyt uskollisena diskotyylilleen. Laulun sovitus muistuttaa aivan kansainvälistä tuon ajan syntsapop-musiikkia. Kun kesällä 2011 Syksyn sävel retro -televisio-ohjelma muistutti laulun olemassaolosta, monet suomidiskon ystävät jakoivat Facebook-feedeissään esityksen YouTube-videota haltioituneena. "En muistanutkaan, että tällainenkin helmi on", oli tyypillinen saateteksti.

Omakustanteisesti toteutettu albumi
Elämää eteenpäin (1993) on yksi
Päivin uran onnistuneimpia.
Kun pitää langat omissa käsissään, saa tehdä juuri sellaista musiikkia kuin haluaa. Päivi on ollut kaikki nämä vuosikymmenet tyylilleen uskollinen. Vaikka Päivi mielletään ennen kaikkea 70-luvun diskoiskelmän edustajaksi, hänen levytysrepertuaariinsa on päätynyt myös balladeja ja perinteisempää iskelmämusiikkia. Kuitenkin jonkinlainen diskokaudelta peräisin oleva asenne on ollut aina mukana levytysvalinnoissa. Päivi Kautto-Niemen albumit ovat pyrkineet tarjoamaan iloista, positiivista ja paikoittelen hyvin epäsuomalaista hyvän mielen musiikkia, mikä erottaa hänet monista muista iskelmälaulajista täällä nyyhkyballadien ja mollikansan maassa. Yksi Päivin uran hienoimpia työnäytteitä on hänen viides albuminsa Elämää eteenpäin vuodelta 1993. 90-luvun suomalaiseksi iskelmälevyksi albumi sisältää poikkeuksellisen paljon käännösbiisejä. Heti aloitusraita Sä katseellasi saat on onnistunut suomenkielinen versio Maggie Reillyn hitistä Everytime we touch. Marita Taavitsainen levytti laulusta myöhemmin toisen version nimellä Kun kosket mua, mutta ainakin omissa listauksessani Päivin energinen levytys päihittää Maritan version mennen tullen. Elämää eteenpäin -albumin kohokohtiin kuuluu myös ehdottomasti Kuinka sua kaipaan, joka on reggaeversio Cat Stevensin klassikosta Wild world. Kaikuja diskomusiikista toi Tahdon tanssia ja laulaa, joka on alun perin ruotsalaisen euroviisuvoittajatrio Herreysin hitti Varje liten droppe regn vuodelta 1984 – eli sama laulu, jonka 12-vuotias Jonna Tervomaa levytti vuonna 1985 nimellä Sadepisaroita. Kyseinen laulu oli Päivin albumin ilmestymisen aikaan noussut uudelleen suosioon Ankie Baggerin englanninkielisen version People say it's in the air myötä. Päivin balladilevytysten eliittiä taas edustavat albumin kappaleet Tuuli alla siipien (vuonna 1989 Grammy-palkinnolla palkittu Wind beneath my wings) sekä italoiskelmä Rakkauden voima. Elämää eteenpäin on yksi tasokkaimpia Suomessa 1990-luvun alussa julkaistuja iskelmälevyjä. Valitettavasti ilman suuren levy-yhtiön tukea ja markkinointia albumin oli vaikea tavoitella suurta yleisöä. Samasta syystä albumin sisältö ei ole kuultavissa esimerkiksi Spotifyssa, joten esimerkiksi uuden sukupolven iskelmädiggareiden on vaikea päästä tutustumaan levyn materiaaliin.

2000-luvulla Päivi on jatkanut edelleen hyvien sävelmien levyttämistä. Vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä suurten levy-yhtiöiden näkemys hyvästä suomalaisesta iskelmämusiikista oli poikkeuksellisen kapeakatseista. Iskelmätarjonta oli sovinnaista, särmätöntä ja yllätyksetöntä. Päivi pyrki omilla levytysvalinnoillaan tuomaan vaihtoehtoa annemattiloiden ja yölintujen edustamaan linjaan. Päivi levytti muun muassa muutamia euroviisukytköksisiä kappaleita, kuten esimerkiksi Veikko Samulin Olet mun maa, taivas ja tuuli, jonka ruotsinkielinen versio Svart och vitt sijoittui toiseksi vuoden 1988 euroviisukarsinnoissa. Samulin tarttuva sävellys muistuttaa enemmän skandinaavista pop-schlageria kuin tyypillistä suomalaista tanssi-iskelmää. Päivi on levyttänyt myös suomenkieliset versiot Ruotsin euroviisukarsinnoissa vuosina 2004 ja 2005 kilpailleista lauluista Min kärlek (Rakkautein) ja Om natten (Yöllä sun kaipaanArja Saijonmaa on levyttänyt samasta laulusta toisen suomenkielisen version vuonna 2011). Päivi kertoi jo vuonna 1985 Kevään Sävelessä Hantta Krausen haastattelussa, kuinka hänen haaveenaan olisi joskus voittaa Eurovision laulukilpailut. Jo positiivinen suhtautuminen Euroviisuihin ja niissä kuultavaan musiikkiin erottaa Päivin monista suomalaista kollegoistaan. Suomessahan monia tuntemattomiakin iskelmätähtiä on pitänyt maanitella viisukarsintoihin mukaan lähes polvillaan rukoilemalla. Ironista kyllä, Päivi on lukuisia kertoja pyrkinyt euroviisukarsintoihin, mutta kertaakaan esiraati ei ole kelpuuttanut häntä mukaan, vaikka useana vuonna on ollut miltei mahdoton löytää innostuneita artisteja mukaan Suomen karsintakilpailuun. Esimerkiksi vuonna 1996 Jussi sävelsi euroviisukarsintoja silmällä pitäen laulun Rakkauden maa, joka muistutti hieman tuon ajan tyypillistä itäeurooppalaista euroviisuiskelmää.

Musiikkibisneksen maailma on raadollinen. Sattumalla on usein merkittävä rooli. Lahjakaskaan artisti ei nouse eturivin tähdeksi, mikäli kaikki palaset eivät loksahda yhteen. Suomi on täynnä lupaavia iskelmälaulajia, joissa voisi olla potentiaalia menestyviksikin tähdiksi, mutta esimerkiksi kiinnostavan hittikappaleen puute voi aiheuttaa uran nopean tyssäämisen. Suomalaisen kevyen musiikin historiassa on kuultu useampiakin tarinoita, joiden mukaan levy-yhtiöiden avainhenkilöt nostavat ja laskevat artisteja. Päivin kohdalla levytysten loppuminen kuin seinään hänestä itsestään riippumattomista syistä kolmannen albumin jälkeen vei häneltä menestyksen avaimet käsistään. Levy-yhtiön preferenssien vuoksi diskoiskelmiä alettiin tarjota artisteille, jotka eivät olleet lähtökohtaisesti yhtään sen suositumpia kuin Päivi.

Suomessa levy-yhtiöillä on hyvin vankka visio kaupallisesta menestyvästä musiikista. Mikäli artisti ei suostu levyttämään musiikkiteollisuuden tarjoamaa formaatti-iskelmää, levytyssopimukselle voi sanoa hyvästit. Päivi ja Jussi ovat pyrkineet tarjoamaan omaa vaihtoehtoaan omakustanteisesti, mutta ilman suuren levy-yhtiön apua levytykset harvoin lähtevät leviämään laajalle yleisölle.

Musiikkiteollisuuden lainalaisuuksien vuoksi monet suomalaiset mieltävät Päivi Kautto-Niemen lähinnä finnhits-aikakauden tähdenlennoksi, vaikka hän on jatkanut musisointia ja levyttämistä kaikki nämä vuosikymmenet. Päivin vähemmän tunnetuimmista levytyksistä esimerkiksi Tulisit luokseni päivälläkin (1982) sekä koko Elämää eteenpäin -albumi (1993) ovat loistavia osoituksia siitä, että valtavirran iskelmämusiikin ulkopuolella on todellisia helmiä. Onneksi kuitenkin iskelmädiggarit – ja varsinkin suomidiskon ystävät – ovat ymmärtäneet Päivin arvon. Hänen kolme 70-luvun albumiaan ovat mitä mainioimpia ajankuvia diskomusiikin kulta-ajasta. Päivin menestysajankin tuotantoa on julkaistu harmittavan vähän kokoelmalevyillä, mutta sentään vuonna 1998 Fazer julkaisi 20 suosikkia -sarjassa Päivi-kokoelman, joka sisältää hänen Finnlevy-levytyksiään kolmelta ensimmäiseltä albumilta. Muutoin mainiolta kokoelmalta puuttuu jostain käsittämättömästä syystä Syksyn sävelestä tuttu Pakoon, vaikka se on yksi Päivin tunnetuimpia kappaleita.

Keski-Suomesta kajahtaa! Vuonna 2011 Päivi esiintyi Vihreät
Niityt -tapahtumassa kollegansa Juhani Markolan kanssa.
Päivi Kautto-Niemi keikkailee edelleen pienimuotoisesti silloin tällöin siviilityönsä ohella. Yksi Päivin viimeaikaisia kohokohtia on ollut hänen oma konserttinsa vuonna 2011 Vihreät Niityt -iskelmätapahtumassa, jossa Päivi esitteli uransa helmiä iskelmämyönteiselle yleisölle. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensilevytyksestä ja tätä virstanpylvästä on tarkoitus juhlistaa koko uran kattavalla kokoelmalevyllä. Päivin haaveena olisi vielä toteuttaa albumikokonaisuus, jossa hän esittäisi syvällisempiä hengellisiä lauluja.

Lähteet


Kirjallisuus:

Latva Tony, Tuunainen Petri (2004) Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. WSOY, Helsinki.

Niiniluoto Maarit (1982) Toivo Kärki – Siks' oon mä suruinen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Journalistinen aineisto:

Tuunainen Petri: Diskoiskelmätähti. Päivi Kautto-Niemestä tuli isona kouluttaja. Keskisuomalainen 13.8.2016.

Verkkolähteet:

Radio Jyväskylä: Päivin ura hiipui Vexi Salmen jättäessä levy-yhtiön.
http://www.radiojyvaskyla.fi/uutiset-ja-haastattelut/paivin-ura-hiipui-vexi-salmen-jattaessa-levy-yhtion/41/2274

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Salmi Vexi. Päivi: 20 suosikkia – Liljankukka (Warner, 1998).


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustolta Sisältää hitin – Suomen listalevyt.