28. helmikuuta 2015

Riittääkö pelkkä erilaisuus viisuvoittoon?

Jatkan nyt edellisessä kirjoituksessa sivuamaani näkökulmaa, jossa pohdin syitä Lordin ja Conchita Wurstin viisuvoitoille.

Koko helmikuun aikana on joutunut toistuvasti törmäämään väitteeseen, jonka mukaan euroviisuedustajaksi pitäisi valita jokin tietty edustaja omaperäisyyden ja erottuvuuden takia, koska myös Lordi ja Conchita Wurst olivat omaperäisiä ja erottuivat joukosta. Väite sisältää toisin sanoen samalla ajatuksen, että Lordin ja Conchita Wurstin voittoon olisi johtanut vain heidän erilaisuutensa. Ikään kuin Lordin kohdalla voitto ei olisi johtunut mistään muusta kuin maskeista ja Conchita Wurstin kohdalla ainoa syy euroviisuvoittoon oli karvoitus hänen kasvoillaan. Näkemykseni mukaan tällainen ajatuskulku väheksyy näiden esiintyjien muita ansioita.

Eurovision laulukilpailun voittaminen harvoin onnistuu esityksillä, jotka on tehty pelkällä kalkulaattorilla. Päinvastoin, viisujen historiassa on todistettu lukemattomia tapauksia, joissa esimerkiksi edellisen vuoden voittajaa muistuttavat kappaleet ovat menestyneet heikosti. Eurovision laulukilpailuissa menestyvät esitykset, joiden kokonaispaketti on toimiva. Esityksessä on oltava sielua ja persoonallisuutta. Musiikin on tuettava visuaalista esitystä ja toisin päin. Pelkillä sirkustempuilla harvoin pötkitään pitkälle.

Persoonalliset euroviisuvoittajat tuntuvat silti herättävän myös suunnattomasti ärsytystä. Esimerkiksi vuonna 1998 Euroviisut voitti transsukupuolinen Dana International. Danan voitto herätti suunnattomasti kritiikkiä muun muassa Suomea kyseisen vuoden kilpailuissa edustaneelta Marika Krookilta, jonka mielestä kilpailu voitettiin "kitschillä" ja "politiikalla", ja voiton ratkaisi seksuaalivähemmistöjen liittouma ja salaliitto. Ajatuksenjuoksu menee siis niin, että Dana International voitti Eurovision laulukilpailut, koska hän on menneisyydessä korjauttanut sukupuolensa. Tällaisella logiikalla jätetään kokonaan huomioimatta kilpailusävelmä Divan ansiot: tavallinen euroviisukatsoja on esimerkiksi saattanut viehättyä tehokkaaseen diskokappaleeseen, joka erottui muuten hyvin balladivoittoisen kilpailukavalkadin joukossa.

Pyrin tässä blogikirjoituksessa tuomaan esille, etteivät Eurovision laulukilpailun "kohuvoittajat" ole voittaneet ainoastaan kohun tai erilaisuuden takia. Spekuloin vaihtoehtoisia mahdollisuuksia; olisivatko Lordi ja Conchita Wurst voittaneet Eurovision laulukilpailut, mikäli yksikin osatekijä olisi mennyt toisella tavalla. Koska kirjoitus sisältää menneisyyden skenaarioiden jossittelua ja "vaihtoehtoista historiaa", en tietenkään kykene todistamaan mitään. Voin vain yrittää arvioida, millaisia vaihtoehtoja Lordin ja Conchitan osallistumisessa olisi voitu valita toisin.

Tapaustutkimuksena Lordi

Kuinka moni suomalainen edes muistaa, että Lordi osallistui Suomen euroviisukarsintoihin myös toisella kappaleella Bringing back the balls to rock. Vuoden 2006 euroviisukarsintojen formaatin mukaan jokainen esiintyjä esitti kaksi kilpailukappaletta, joista kuitenkin vain toinen pääsi viisukarsintojen finaaliin. Luontevana vaihtoehtoisena spekulaationa olisi pohtia, olisiko Lordi voittanut vuoden 2006 Eurovision laulukilpailut, mikäli sen kilpailukappaleena olisi ollut Hard rock hallelujah'n sijaan Bringing back the balls to rock.


Hard rock hallelujah on rakenteeltaan huomattavasti selkeämpi kuin Bringing back the balls to rock. Hard rock hallelujah noudattaa itse asiassa tyypillistä euroviisukappaleen rakennetta: A-osa – B-osa – A-osa – B-osa – C-osa – B-osa. Hard rock hallelujah'n melodia on huomattavasti tarttuvampi. Laulu muistuttaa tyyliltään jopa jossain määrin schlageria, joka soitetaan hard rock -tyylillä. Genrensä puolesta Hard rock hallelujah muistuttaa Alice Cooperin 1980-luvun klassikkoja. Bringing back the balls to rock on rakenteeltaan huomattavasti monipuolisempi ja haastavampi. Laulun säkeistöissä ei ole samalla tavalla tarttuvaa melodiaa. A-osan ja B-osan välillä on bridge, jonka melodiankulku poikkeaa a-osasta. B-osa eli kertosäkeistö on tarttuva, mutta se on hyvin erilainen kuin A-osa, mikä aiheuttaa kappaleen sisälle sekavuutta. Laulun viimeinen minuutti sisältää myös C-osan ja kitarasoolon, jotka lisäävät kappaleen moniulotteisuutta. Bringing back the balls to rock ei siis ole samalla tavalla ehyt kokonaisuus kuin Hard rock hallelujah, vaan moniuloitteisempi laulu, joka sisältää useita eri osia, mikä tekee kokonaisuudesta rikkonaisemman. Bringing back the balls to rock edustaa genrenä raskaampaa musiikkia, joka muistuttaa enemmän metallimusiikin konventioita kuin Hard rock hallelujah. Korostettakoon, että vertailen molempien laulujen kolmeminuuttisia viisuversioita – en pidempiä The Arockalypse -albumilla olevia albumiversioita.

Lordin kappalevalintoja viisukarsintoihin on käsitelty Jussi Ahlrothin kirjoittamassa virallisessa Lordi-elämäkerrassa Mie oon Lordi (2006). Lauluja ei valittu sattumalta. Yksi ehdokaskandidaatti oli laulu It snows in hell. Yhtye tuli kuitenkin siihen tulokseen, ettei viisukilpailuun kannata lähettää balladia. Lopulta kahdesta valitusta kappaleesta yhtyeen oma suosikki oli Bringing back the balls to rock. Lordin levy-yhtiö Sony BMG oli kuitenkin sitä mieltä, että Hard rock hallelujah olisi parempi valinta euroviisuedustajaksi. Sony BMG:n toimitusjohtaja Kimmo Valtanen oli luonnehtinut Hard rock hallelujah'ssa olevan "ainesta vanhan hyvän ajan mukana hoilattavaksi hitiksi". Valtanen laskelmoi asetelman niin, että Hard rock hallelujah esitettiin viisukarsintojen alkukarsinnassa ennen toista kilpailukappaletta. (Ahlroth 2006, 173) Näin yleisöllä oli enemmän aikaa äänestää sitä. Edellä mainittu prosessi osoittaa, ettei Lordi mennyt viisukilpailuun vain yhtyeen imago edellä, vaan myös kilpailukappaleiden valintaa pohdittiin tarkasti. Levy-yhtiön harjoittama laskelmointi osoittaa musiikkituottajan ymmärtäneen, että Hard rock hallelujah olisi ollut potentiaalisempi vaihtoehto viisukilpailuun.

Mielestäni olisi perusteltua väittää, että Lordin voittoon Ateenan Eurovision laulukilpailuissa vaikutti huomattavasti se, että kilpailusävelmäksi oli valittu juuri Hard rock hallelujah. Pidän täysin mahdollisena, että toisella kilpailukappaleella Lordin viisumenestys olisi voinut mennä toisella tavalla. Kuten jo totesin: Hard rock hallelujah oli tarttuva kappale ja ehjä kokonaisuus. Euroviisuissa sekavilla kappaleilla ei ole ollut taipumusta pärjätä. Miltei kaikki euroviisuvoittajat 2000-luvulla ovat noudattaneet samanlaista rakennetta kuin Hard rock hallelujah, tai jopa vielä yksinkertaisempaa. Bringing back the balls to rock olisi tehnyt Lordin esityksestä sekavamman ja vaikeasti omaksuttavamman. Lisäksi Hard rock hallelujah’ssa on etuna laulun nerokas nimi. Laulun nimi on niin ytimekäs ja mieleenpainuva – se on kuin tehokas slogan – että jokainen, joka sen aikoinaan Euroviisuissa kuuli, muisti sen vielä myöhemminkin. Bringing back the balls to rock ei ole kappaleen otsikkona yhtä tarttuva eikä yhtä mieleenpainuva, varsinkin kun laulun nimeä ei toisteta laulussa yhtä monta kertaa ja yhtä olennaisissa kohdissa.

Suomalainen euroviisutohtori Mari Pajala on kiteyttänyt väitöskirjassaan Erot järjestykseen – Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria (2006) Lordin voitosta seuraavanlaisesti:
"Hard rock hallelujah ei lopulta poikennutkaan Eurovision laulukilpailun konventioista kovin radikaalisti. Yhtyeen saundi, erityisesti solistin laulutyyli, oli Eurovision laulukilpailussa poikkeuksellinen, mutta kappale oli melodinen ja noudatti rakenteeltaan klassista pop-kaavaa. - - Lordi ei hylännyt Eurovision laulukilpailun konventioita täysin, vaan toisti niitä sopivasti uudella tavalla, mutta ei niin eri lailla, että esityksestä olisi tullut euroviisukontekstissa käsittämätön." (Pajala 2006, 365)
Toki Lordin voittoon vaikuttivat myös muut syyt kuin onnistunut kappalevalinta. Lordin esitys Ateenan Eurovision laulukilpailuissa oli todella väkevä ja vahva. Mr. Lordin laulusuoritus finaalissa on ollut yksi hänen elämänsä parhaita livevetoja. Esimerkiksi Suomen karsinnassa laulusuoritus ei ollut läheskään niin vahva, ja Hard rock hallelujah on kuitenkin kappale, jonka solisti kantaa hyvin pitkälle. Lordin esitys erottui myös runsaan pyrotekniikan käytön vuoksi. Aikaisempina vuosina euroviisuesityksissä ei ollut nähty juuri lainkaan pyrotekniikkaa, joten Lordi toi myös Euroviisuihin uuden ilmiön. Lordi sai viisukevään aikana eri tahoilta paljon taloudellista tukea, mikä mahdollisti niin runsaan pyroshow'n viisulavalla.

Euroviisumenestykseen tarvitaan aina myös hieman onnea. Lordi vastasi vuoden 2006 Eurovision laulukilpailun ainoasta rock-kappaleesta. Jos vastassa olisi ollut yksikin toinen varteenotettava raskaamman musiikin edustaja, niin olisivatko äänet jakautuneet, kun Lordi ei olisi erottunutkaan joukosta niin selvästi. Olisiko Lordi esimerkiksi voittanut, jos se olisi kilpaillut viisuissa vuotta aikaisemmin, jolloin vastassa oli norjalainen glam rock -yhtye Wig Wam, joka kahmi tuolloin länsieurooppalaisten rockfanien äänet? Lordiahan itse asiassa verrattiin Ateenan Euroviisujen alla useaan otteeseen Wig Wamiin, ja jotkut jopa esittivät huolenaiheena Suomen tulevan viisuihin rock-ehdokkaalla "vuoden myöhässä".

Lisäksi Suomella kävi äärimmäisen hyvä tuuri esiintymisjärjestyksen suhteen. Tilastot osoittavat, että Euroviisuissa on helpointa menestyä, mikäli pääsee esiintymään esiintymiskavalkadin loppupuolelle, joko toiseksi viimeiselle tai viimeiselle kvartaalille. Jos Lordi olisi joutunutkin finaalissa esiintymään ihan alussa, olisiko se ollut samanlainen suoran lähetyksen dramaturginen kohokohta kuin se oli finaalissa esiintyessään numerolla 17. Esiintymisjärjestyksen kirouksen on aikoinaan joutunut kokemaan muun muassa Paradise Oskar. Semifinaalissa hän erottui edukseen puolivälissä kilpailukavalkadissa, jossa oli sangen vähän balladeja. Sijoitus oli semifinaalissa upeasti kolmas. Finaalissa Paradise Oskar joutui esiintymään heti ensimmäisenä. Finaalin draaman kaari oli välittömästi erilainen ja seurauksena oli sijoituksen romahtaminen viiden viimeisen joukkoon.

Summa summarum: Eurovision laulukilpailussa vaikuttaa KOKONAISPAKETTI. Lordin voiton syyksi ei voida mainita vain yhtä tiettyä syytä. Voittoon vaikutti kokonaispaketin erinomaisuus: oivallinen kappale, väkevä ja vaikuttava sekä onnistunut esitys, persoonallisuus, uutuudenviehätys, muut kilpailukappaleet ja hyvä tuuri esiintymisjärjestyksen suhteen, minkä myötä Lordista tuli viisulähetyksen dramaturginen kohokohta.

Tapaustutkimuksena Conchita Wurst

Vuoden 2014 Eurovision laulukilpailun voittanut Conchita Wurst osallistui Itävallan euroviisukarsintoihin jo kaksi vuotta aikaisemmin laululla That's what I am.


Olisiko Conchita Wurst voittanut Eurovision laulukilpailut vuonna 2012 tällä laululla? Tuskinpa. That's what I am kuulostaa melko tyypilliseltä euroviisudiskoilulta, jonka intro on rauhallinen ja balladinomainen, kunnes kertosäkeistössä alkaa jumputus. Tällaisia laulua Eurovision laulukilpailuissa on kuultu lukuisia. Mieleen tulevat muun muassa Glorious (Saksa 2013), Only love survives (Irlanti 2013), Straight into love (Slovenia 2013), To the sky (Makedonia 2014), What about my dreams (Unkari 2011), Vrag naj vzame (Slovenia 2008) ja Drama Queen (Tanska 2007). Mikä näitä kaikkia lauluja yhdistää? Ne ovat kaikki menestyneet Euroviisuissa melkoisen heikosti: laulut ovat joko karsiutuneet semifinaalissa tai jääneet finaalissa sijan 20 huonommalle puolelle. Ylipäätään Euroviisuissa on pärjätty laadukkaillakin diskoiluilla yllättävän heikosti: esimerkiksi euroviisufanien suunnattomasti ihailemat Islannin euroviisut This is my life (2008) ja Je ne sais quoi (2010) jäivät sijoille 14 ja 19. On vaikea uskoa, että Conchita olisi pelkällä ulkonäöllään kyennyt yhtäkkiä nostamaan halpahintaisen diskoilunsa euroviisumenestykseen. Ennen Helsingin euroviisujen semifinaalia (2007) kuulin väitettävän, että Tanskan kappale Drama Queen pääsisi finaaliin, koska seksuaalivähemmistöt äänestävät aina drag-artistia. No, ei onnistunut. Huonoa drag-artistia tai latteaa diskoilua ei äänestetä massoittain.

Kuten Lordi, myös Conchitan kohdalla vuonna 2014 tehtiin tarkka seula kappalevalinnan suhteen. Itävallassahan ei viime vuonna järjestetty lainkaan karsintaa, vaan Itävallan yleisradioyhtiö ÖRF kutsui Conchitan suoraan euroviisuedustajakseen. Conchitalle oli tarjolla lähemmäs sata kilpailusävelmää. Taustajoukkonsa kanssa taiteilija Wurst päätyi siihen tulokseen, että Rise like a phoenix olisi potentiaalisin edustussävelmä Kööpenhaminan Eurovision laulukilpailuun. Conchita Wurst ei siis mennyt euroviisukilpailuun vain omaperäisen imagonsa kanssa, vaan euroviisuesityksen musiikillista antia pohdittiin tarkkaan ja harkitusti.

Rise like a phoenix on hieno sävellys ja kappale, joka on äärimmäisen vaikea laulaa. Conchita Wurst tulkitsi laulunsa kuitenkin persoonallisella äänellään virheettömästi. Esitys oli dramaturgisesti napakymppi. Conchita esitti elegantisti kappaleensa yksin lavalla. Esityksen valotyöskentely oli poikkeuksellisen tehokasta. Jälleen kerran kyse oli pitkän televisiolähetyksen dramaturgisesta kohokohdasta. Esiintymisnumero finaalissa ei ollut paras mahdollinen, mutta kuitenkin sopivasti puolivälin tienoilla, jossa show oli jo lähtenyt alkulämmitysten jälkeen käyntiin.

Entäpä jos Conchita Wurst olisi jo vuonna 2012 osallistunut Itävallan karsintaan Rise like a phoenix'lla ja päässyt edustamaan maataan Bakuun? Tuolloin Conchitalla olisi ollut vastassaan kaksi muutakin Ilmiötä isolla iillä: Loreen ja Buranovon babushkat. Olisiko Conchitasta ollut vastusta vielä suuremmalle ennakkohuomion saaneelle mummoköörille tai Euphorialle, josta oli tullut jo ennen viisuja melkoinen hitti monissa Euroopan maissa. Ei välttämättä. Jos Conchita Wurst olisi sijoittunut viisuissa kolmanneksi, kukaan ei olisi nyt toitottamassa, että Euroviisuihin pitää lähettää jotain, missä pitää olla vain "jotain erilaista".

1. helmikuuta 2015

Voittaako Pertti Kurikan Nimipäivät UMK:n?


Kysymykseen vastaaminen tässä vaiheessa on tietysti järjetöntä, koska se selviää vasta 28. helmikuuta. Jos minun olisi kuitenkin ihan välttämätön pakko vastata kysymykseen nyt, niin tällä hetkellä pitäisin todennäköisempänä vaihtoehtona, että EI voita. Kaikesta ennakkohypetyksestä huolimatta.

Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuminen tämän vuoden UMK-kilpailuun on tuonut sopivasti pöhinää tämän vuoden viisukarsintaan. ”Jokainen” suomalainen tuntuu tietävän, että tänä vuonna tämä bändi kilpailee pääsystä Suomen edustajaksi. Pertti Kurikan Nimipäivistä keskustellaan työpaikkojen kahvihuoneissa ja myös sosiaalisessa mediassa yhtyeen osallistumisesta ovat innostuneet sellaiset henkilöt, jotka eivät muuten välitä Euroviisuista. Rumba-lehti on aloittanut lobbauskampanjan. Radiokanava Voicen aamujuontajat aloittivat rummutuksen heti, kun tieto yhtyeen osallistumisesta tuli julkisuuteen. Iltapäivälehtien kyselyitä Pertti Kurikan Nimipäivät johtaa ylivoimaisesti. Luonnollisesti yhtye on huomionsa takia UMK:n ylivoimainen ennakkosuosikki: se on vedonlyöjien ylivoimainen ykkönen, ja eilisen esikatseluohjelman raatikin tuntui olevan jo melkoisen vakuuttunut siitä, että Pertti Kurikan Nimipäivät edustaa Suomea Wienissä. Miten siis tässä tilanteessa voisi olla mahdollista, että yhtye ei voittaisi?

Pertti Kurikan Nimipäivien ennakkohypetyksestä tulee mieleen kaksi aikaisempaa tapausta Suomen viisukarsintojen lähihistoriasta: Eläkeläiset vuodelta 2010 (esitys YouTubessa) ja Stig vuodelta 2012 (esitys YouTubessa). Itse asiassa Eläkeläisten asetelma oli viisi vuotta sitten hyvin samanlainen kuin Pertti Kurikan Nimipäivillä nyt. Eläkeläiset oli niin ikään vuoden 2010 viisukarsintojen ylivoimaisesti tunnetuin osallistuja ja puhutuin ilmiö. Heidän osallistumisensa puolesta käytiin mittavaa lobbauskampanjaa muun muassa sosiaalisessa mediassa, ja niin ikään iltapäivälehtien kyselyiden tulokset lupailivat ylivoimaista murskavoittoa. En usko, että juuri kukaan oletti, että kenelläkään muulla olisi ollut mahdollisuutta voittaa vuoden 2010 viisukarsinnat, etenkin, kun muut osallistujat olivat suurelle yleisölle melko tuntemattomia ja ne vähän nimekkäämmätkin tähdet (kuten Pentti Hietanen tai Maria Lund) kilpailivat hieman puolivaloilla. Vaan kuinkas sitten kävikään?

Vuoden 2010 Suomen karsinta ratkaistiin kaksivaiheisella puhelinäänestyksellä. Kaiken ratkaisevalla toisella kierroksella Suomen kansa jätti varman ennakkosuosikin vasta kolmanneksi. Äänimäärät olivat seuraavat:

1. Kuunkuiskaajat – Työlki ellää 48 139
2. Nina Lassander – Cider Hill 43 282
3. Eläkeläiset – Hulluna humpasta 23 120

Voiton vei kansanmusiikkia soittava duo, josta juuri kukaan suomalainen tuskin oli kuullutkaan ennen viisukarsintoja. Eläkeläisten äänimäärä oli pienempi kuin heidän Facebook-kannatusryhmänsä jäsenmäärä. Kun otetaan vielä huomioon, että monet vannoutuneimmat Eläkeläiset-fanit lienevät äänestäneet useita kertoja, monet sosiaalisessa mediassa kannatustaan ilmaisseet henkilöt eivät viitsineet osallistua maksulliseen puhelinäänestykseen.

Hieman samanlainen asetelma toistui vuoden 2012 UMK:ssa, jossa tuotantoryhmä yritti kaikin mahdollisin keinoin puffata voittajaksi Stigin Laululeija-kappaletta. Hieman hipsterinoloinen Stig voittamassa UMK:n suomalaisen katu-uskottavuuden multihuipentuman eli Paula Vesalan sanoittamalla kappaleella olisi ollut tuotantoryhmän unelma. Vaan kuinkas sitten kävikään? Stig jäi myös vasta kolmanneksi 17,8 % ääniosuudella ja voiton vei ylivoimaisesti yli 53 % osuudella täysin pystymetsästä revitty suomenruotsalainen käsipalloilija perinteisellä laulelmaviisullaan.

Miten on mahdollista, että nämä tietyt ennakkosuosikit eivät sitten pärjää Suomen kansan puhelinäänestyksissä? Ilmiö on itse asiassa yhtä vanha kuin televisioitavat laulukilpailut, jotka ratkaistaan yleisöäänestyksellä. Ensimmäistä kertaa ilmiö toteutui jo vuoden 1973 Syksyn sävelessä. Syksyn sävel oli juuri tuohon aikaan noussut suosionsa huipulle ja se oli yksi vuoden suurimpia kohokohtia, jonka katsojaluvut lähentelivät 2,5 miljoonaa. Vuoden 1973 kilpailun alla kaupunkilaisnuoriso kohisi: Rauli Badding Somerjoki osallistuu tänä vuonna Syksyn säveleen! Badding oli noussut kuluvan vuoden aikana todelliseksi nuorisoidoliksi. Hänen superhittinsä Fiilaten ja höyläten oli ollut kolme kuukautta Suomen listaykkösenä. Syksyn sävelessä suosionsa aallonharjalla ratsastanut Badding kilpaili laululla Ja rokki soi. Esitys oli kilpailun kohutuin puheenaihe: vanhemmat ikäluokat paheksuivat jyrkästi Baddingin eläimellistä lavaesiintymistä, ja erityisesti paheksuntaa herätti esityksen loppuhuipennus, jossa artisti heitti mielenosoituksellisesti mikrofonin lattialle. Nykyaikana voi olla vaikea ymmärtää, mutta alla oleva esitys oli todella radikaali ja vallankumouksellinen vuonna 1973 Kekkoslovakian televisioverkossa.


Kaupunkilaisnuoriso oli kuitenkin voittajansa löytänyt. Kukaan ei uskonut, että listakuningas Somerjokea ja syksyn kohutuinta televisioesiintymistä voitaisiin päihittää.

Vaan kuinkas sitten kävikään, kun tuloslähetys koitti. Rauli Badding Somerjoki oli saanut vain 16 110 postikorttiääntä, mikä oikeutti vasta kuudenteen sijaan. Eli suurin ennakkosuosikki ja listojen kärkinimi sijoittui puolivälin huonommalle puolelle. Suomen kansan syvät rivit olivat osoittaneet postikorttiäänensä ennemmin muun muassa Irwin Goodmanin ja Jukka Kuoppamäen kaltaisille tähdille. Syynä huonoon menestykseen ei ollut, että Ja rokki soi olisi ollut huono kappale. Laulu nousi kahdeksi kuukaudeksi Suomen listaykköseksi ja menestyi kaupallisesti paremmin kuin yksikään toinen kyseisen vuoden Syksyn sävel -kappaleista.

Television musiikkiohjelmien yleisöäänestyksiin osallistuvat myös sellaiset henkilöt, joita ei luonnehdita aktiivisiksi musiikinkuluttajiksi. Timo Pennasen Sisältää hitin -teoksen esipuheessa tuodaan esille näkökulma, kuinka esimerkiksi levymyyntilistoilla korostuu urbaaneissa yhteisöissä asuvien sekä nuorten ikäluokkien mieltymykset. Esimerkiksi Suomen kaikkien aikojen myydyin äänite, Jari Sillanpään esikoisalbumi (1996), ei ollut Suomen albumilistalla mikään poikkeuksellinen menestystarina, koska suurin osa Sillanpään levyn ostajista hankki levynsä maaseudun marketeista ja huoltoasemilta, joiden levymyyntiä ei siihen aikaan mitattu virallisella listalla lainkaan.

Yhtä lailla laulukilpailujen yleisöäänestyksiin osallistuu kansanosa, joka ei kampanjoi somessa, eikä välitä "etelän median" lobbauskampanjoista. Jos nämä "kansan syvät rivit" eivät välittäneet Eläkeläisistä eivätkä Stigistä, niin on vaikea uskoa heidän äänestävän riemusta kiljuen myöskään Pertti Kurikan Nimipäiviä, vaikka Rumban lukijat tai Radio Helsingin kuuntelijat kuinka rummuttaisivat yhtyeen puolesta.

Pertti Kurikan Nimipäiviä voisi toki verrata myös euroviisukarsinnoissa vuonna 2009 kilpailleeseen Signmarkiin, kuuroon rap-artistiin, joka esiintyy viittomakielellä. Signmarkin laulu Speakerbox (esitys YouTubessa, huonolaatuinen koska parempaa ei löytynyt) ei aikoinaan kuulunut euroviisukarsintojen suurimpiin ennakkosuosikkeihin. Euroviisufanien pöhinä keskittyi ennemmin Waldo’s peopleen, Jari Sillanpäähän, Kwaniin ja Passionworksiin. Niinpä monet yllättyivät, kun Signmark voitti oman alkukarsintansa ylivoimaisesti – päihittäen jopa Jari Sillanpään. Pian selvisi, että Signmarkin osallistuminen oli saanut monet kuurojen yhdistykset mobilisoitumaan. En voi luonnollisesti ottaa kantaa siihen, kuinka paljon tämä mobilisointi vaikutti Signmarkin todelliseen menestykseen. Pointti on kuitenkin, ettei tällainen mahdollinen mobilisointi kuitenkaan ratkaise viisukarsinnan tulosta. Signmark sijoittui vuoden 2009 euroviisukarsintojen finaalissa toiseksi. Kansan syviin riveihin vetosi enemmän Waldo’s peoplen tarttuvan kertosäkeistön sisältänyt ysäridance, vaikka Waldo’s people tuskin oli ihan kuuminta hottia alkuvuodesta 2009.

Monet tahot ovat viime aikoina ilmaisseet, että Pertti Kurikan Nimipäivät pitää lähettää Euroviisuihin, koska a) se olisi samanlainen protesti kuin Lordi b) se olisi samanlainen kannanotto tasa-arvoisuuden puolesta kuin Conchita Wurst. No, silmät auki: katsokaa nyt näitä kahta Eurovision laulukilpailun voittanutta esitystä.



On kiistämättä totta, että sekä Lordi että Conchita hyötyivät paljon saamastaan ennakkohuomiosta. Mutta voiton saattoi kuitenkin ratkaista se, että molempien esitykset olivat äärimmäisen onnistuneita ja suoraan sanottuna hemmetin hyviä. Sekä Lordin että Conchitan esitykset viisufinaalissa olivat sellaisia ”show-stoppereita”, pitkän suoran lähetyksen dramaturgisia kohokohtia, jotka varmasti vangitsivat jokaisen katsojan kolmeksi minuutiksi ruudun ääreen. On hyvin vaikeaa kuvitella, että lyhytmittaisella suomenkielisellä monotonisella punk-kappaleella onnistuttaisiin luomaan samanlainen vaikuttava esitys.

Ennakkokohu ei takaa automaattisesti menestystä Euroviisuissa. Muistatteko vielä Irlannin kalkkunan vuodelta 2008? Dustin the Turkey oli ehdottomasti keväällä 2008 Euroviisujen suurin puheenaihe. Hänen osallistumisestaan oli lukuisia juttuja muun muassa suomalaisissa iltapäivälehdissä. Jopa BBC suostui lähettämään Dustinin osallistumisen takia semifinaalilähetyksen, vaikka se ei olisi ollut välttämätöntä. Vaan kuinkas sitten kävikään? Esitys suorassa lähetyksessä epäonnistui täysin. Esitys oli äärimmäisen sekava, kun lavalla hyppeli ties minkälaista porukkaa ja kamerakulmat olivat aivan pielessä, koska itse esityksen päätähteä ei saatu kunnolla kuviin missään vaiheessa koko kolmeminuuttisen aikana. Tuloksena oli vaatimattomat 22 pistettä ja semifinaalin jaettu 15. sija yhteensä 19 osallistujan joukossa – kaikesta ennakkokohusta huolimatta.


Jos Pertti Kurikan Nimipäivät pääsee edustamaan Suomea Wienin Eurovision laulukilpailuihin, niin käsi sydämelle, luuletteko esityksen muistuttavan enemmän Lordia ja Conchitaa vai Irlannin kalkkunaa. Sitä minäkin.

Huom! Disclaimer: Tämän blogikirjoituksen tarkoituksena ei ole osoittaa, etteikö Pertti Kurikan Nimipäivät voisi voittaa Uuden Musiikin Kilpailua. Totta kai se voivvoittaa. Tällä yritän vain esittää,vettei edustusmatka Wieniin ole niin varma kuin monet tahot esittävät. Mikäli Pertti Kurikan Nimipäivät edustaisi Suomea tulevana keväänä, todennäköisyys Euroviisuvoitolle on äärimmäisen pieni. Edustusmatka voidaan toki nähdä statementina, jolla voitaisiin herättää eurooppalaiset ajattelemaan kehitysvammaisten asemaa.