4. huhtikuuta 2015

Kuukauden levyartikkeli: Juha Vainio – Viiskymppisen viisut (Fazer Finnlevy, 1991)

Huhtikuun levyartikkeliksi valikoitui kansantaiteilija Juha Vainion viimeiseksi jäänyt soololevy, jonka kappaleet ovat jääneet valitettavan vähälle huomiolle, vaikka mestarisanoittajan kynä on terävämpi kuin koskaan aikaisemmin.

Juha Vainion sooloura voidaan karkeasti yleistäen jakaa kahteen eri vaiheeseen. 1960-luvulla hän oli kupletti- ja protestilaulaja, joka rikkoi sovinnaisuuden rajoja ja jonka laulujen aiheet keskittyivät lähinnä alkoholiin – tavalla tai toisella. 1980-luvun lähestyessä korkki meni lopullisesti kiinni ja samoihin aikoihin alkoi Juha Vainion uran ”seesteinen” loppuvaihe, jolloin alkoi syntyä klassikkoa klassikon perään: Albatrossi, Kotkan poikii ilman siipii, Vanhojapoikia viiksekkäitä, Sellaista elämä on, Yksinäinen saarnipuu... Auktoriteettien ja byrokraattien nälviminen muuttui lempeäksi ja empaattiseksi kanssaihmisten vaikeuksien myötätuntoiseksi ymmärtämiseksi.

Toki täytyy muistaa, että edellä usein esitetty näkemys on yleistys. Juha teki jo 1960- ja 70-luvuilla myös hyvinkin herkkiä ja koskettavia lauluja (esim. Ei maha mittää, Kaunissaari, Terveiset kotiin) ja huumori säilyi hänen lauluissaan loppuun asti. 1980-luvulla hänen pitkäsoittojensa sisältö koostui sekä koskettavista tarinoista että humoristisista hyväntuulisista lauluista.

1980-luvulla Juha Vainiolta julkaistiin kolme pitkäsoittoa: Albatrossi ja sorsa (1981), Sellaista elämä on (1983) ja Elämää ja erotiikkaa (1985). Pitkäsoitot koottiin siten, että osa kappaleista oli jo julkaistu aikoinaan vuosien varrella singleinä ja osa kappaleista tehtiin varta vasten albumia varten. Esimerkiksi Albatrossin ja sorsan (1981) varhaisimmat kappaleet oli levytetty jo syksyllä 1979, kun Junnu pyrki Syksyn sävel -kilpailuun kappaleella Veljet keskenään. Juha on tuskin tässä vaiheessa kuitenkaan miettinyt aloittavansa uuden albumikokonaisuuden kokoamista. Kappaleita saattoi ilmestyä singleinä kuusi tai kahdeksankin, ja loput laulut tehtiin valmista albumikokonaisuutta ajatellen.

Elämää ja erotiikkaa -LP:n (1985) jälkeen Juha Vainion sooloura jäi hieman taka-alalle. Vainio kirjoitteli edelleen todella aktiivisesti tekstejä iskelmälaulajille. Eräänlaisena esimerkkinä Vainion aktiivisuudesta voidaan käyttää vuoden 1988 Syksyn sävel -kilpailua, jonka 12 kilpailukappaleesta peräti neljä oli Vainion sanoittamia. Muille artisteille tehdyt sanoitukset alkoivat viedä niin paljon aikaa, ettei omalle laulu-uralle jäänyt oikein aikaa.

Syksyllä 1990 Juha Vainio perheineen oli suunnitellut suurta elämänmuutosta. Vainioiden perhe muuttaisi Sveitsiin, Gryonin kylään. Vaikka haastatteluissa Juha lupasi edelleen jatkavansa töiden tekemistä Sveitsistä käsin, hän halusi kuitenkin tehdä "tilit selväksi" ennen muuttoa. Niinpä syksyllä 1990 hän järjesti jäähyväiskiertueen ja halusi saada uuden albumikokonaisuuden valmiiksi. Pitkäsoiton nimeksi tuli Viiskymppisen viisut.

Juha Vainion viimeiseksi jääneen albumin varhaisin levytys levytettiin jo syksyllä 1987. Levytys oli Rajaseudun rambo, jolla Vainio osallistui Syksyn sävel -kilpailuun. Tuloksena oli mukava kolmas sija ja tunnustus lehdistön suosikkina. Rajaseudun rambo -singlen b-puolella julkaistiin kaksi vuotta vanhempi kappale Laihian keikka, joka oli julkaistu jo Elämää ja erotiikkaa -albumilla.

Vuonna 1988 ilmestyi yksi single: Ookko käynny oopperassa / Mies itäsaariston. Seuraavana vuonna julkaistiin single Viiskymppisen viisu / Kaiken yllä aarnikotka liitää, ja vuoden 1990 singleltä löytyivät kappaleet Santalahteen uudestaan / Entiset merimiehet. Vainion sooloura tarkoitti 1980-luvun jälkipuoliskon hiljaisena aikana siis single per vuosi -tahtia. Albumin 12 kappaleesta seitsemän oli siis julkaistu jo aikaisemmin singleinä ja loput viisi tehtiin varta vasten albumia varten. Levyn tuottaja Jaakko Salo on kertonut, että Junnulla oli "merkillinen vimma" saada levy valmiiksi. (Ikävalko 1998, 280; Salo 1996) Viimeisten laulujen ääniraidat on purkitettu jäähyväiskiertueen välipäivinä, vain muutamia päiviä ennen Juhan Sveitsiin muuttamista. Kiertueen viimeinen esiintyminen oli Kotkassa 12. lokakuuta 1990. Junnun lauluosuudet saatiin purkitettua ennen viimeistä konserttia, mutta albumin viimeistely jäi tietenkin vielä tuottajien hoidettavaksi. Juha Vainio ei ehtinyt asua Sveitsissä kuin muutaman viikon. Hän menehtyi 29. lokakuuta 1990 varhain aamulla sydänkohtaukseen. Hän ei nähnyt viimeisen levynsä ilmestymistä. Albumi saatiin julkaistua vasta alkuvuodesta 1991.

Juha Vainion viimeiseksi jäänyt albumi Viiskymppisen viisut on kokonaisuutena hyvin samanlainen kuin hänen 1980-luvun pitkäsoittonsakin: mukana on yhtä lailla herkkiä ja koskettavia lauluja kuin myös reippaampia ja humoristisia ralleja. Toisaalta levyllä on havaittavissa Juhan 80-luvun tuotantoon verrattuna enemmän yhteiskunnallista kritiikkiä. Vainion kynä on teroitettu äärimmäisen teräväksi ja hän ivailee taitavasti ilmiöitä yhteiskunnassamme.

Viiskymppisen viisut kiteyttää hienosti koko hänen 25-vuotisen uransa. Levyllä ovat mukana nimittäin monet Junnun uraan merkittävällä tavalla vaikuttaneet avainhenkilöt. Säveltäjien joukossa on Erik Lindström, Junnun "löytäjä", joka ennakkoluulottomana miehenä kiinnitti 1960-luvulla Vainion levy-yhtiöönsä ja sävelsi hänen ensimmäiset menestyshittinsä. Toivo Kärki on myös edustettuna, joskaan hän ei suinkaan säveltänyt levyä varten uutta laulua, vaan hänen 1970-luvun sävellyksestään levytettiin uusi versio. Kappaleita ovat säveltäneet myös kotkalaismuusikko Reijo Lehtovirta, jonka kanssa Junnu teki paljon yhteistyötä 1970-luvulla, sekä Reino Markkula, jonka sävellyksiin Juha teki sanoituksia, tunnetuimpina esimerkkeinä Sä kuulut päivään jokaiseen, En päivääkään vaihtaisi pois sekä vuoden 1978 Syksyn sävelessä toiseksi sijoittunut Luonnonlapset. Luonnollisesti myös Juhan 1980-luvun laulujen tuottajat ja sovittajat Markku Johansson ja Jaakko Salo ovat olleet mukana albumin taustajoukoissa.

Albumilla on mukana myös Reijo Tani, Juhan hyvä ystävä Fennian keisarikunnasta, joka aikoinaan 1960- ja 70-luvuilla levytti Junnun kuplettisanoituksia, tunnetuimpana esimerkkinä vuonna 1967 ikuistettu legendaarinen Seuramatkat. Tani esiintyy monissa Junnun 1960-luvun levytyksissä: hän vastaa muun muassa Poliisi-kappaleen ääntelytehosteista ja imitoi laitapuolen kulkijaa Vanha salakuljettaja Laitinen -kappaleen puheosuudessa ("Tässä vaiheessa aina tipun..."). Kolmessa levytyksessä kuoro-osuuksista vastaa kotkalainen Hyvän Tuulen Laulajat, jonka kanssa Juha oli tehnyt säännöllistä yhteistyötä vuodesta 1980 lähtien. Erityisen mielenkiintoista on Tanin ja Lindströmin mukanaolo. Reijo Tani ei ollut tehnyt yhtään levytystä vuoden 1977 jälkeen, joten tällä levyllä hän palasi takaisin studioon 12 vuoden tauon jälkeen. Lindström taas ei ollut säveltänyt useaan vuoteen aktiivisesti sävellyksiä kevyen musiikin esittäjille.

Albumin tunnetuin kappale on aloitusraita ja otsikkokappale Viiskymppisen viisu, jonka Juha levytti itse täytettyään 50 vuotta. Se on oikeastaan ainoa levyn lauluista, joka on jäänyt elämään, eikä sekään ole edes lähelläkään Juha Vainion tunnetuimpia lauluja. Laulu on kuitenkin usein esillä 50-vuotissyntymäpäivillä ja etenkin laulun kertosäkeistön nerokas ilmaisu: "Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta" on sanonta, joka on jäänyt elämään laulun kontekstin ulkopuolella. Jari Heinonen on havainnut, että siinä missä kahdeksan vuotta aikaisemmin levytetyssä Matkalla pohjoiseen -kappaleessa suhtaudutaan humoristisesti ikääntyvien miesten elämänmuutoksille, Viiskymppisen viisu -kappaleessa ikääntymistä kuvataan arvostavasti. (Heinonen 1997, 185)

Kakkosraita Kirje palmurannalta on vahvan yhteiskuntakriittinen. Suomessa on alkanut lama ja monen kansalaisen arjessa on läsnä taloudellinen ahdinko. Kappaleessa on ivallinen, jopa hieman makaaberi, lähestymistapa Suomen taloudelliseen tilanteeseen. Kertoja on haaksirikkoutunut aurinkorannalle, jossa ei tunneta rahaa ja jokaisella jätkällä on velaton maja. Kirjeessään kertoja kysyy ironisesti, onko Suomessa asiat paremmin, "tänne uutisia kun kuulu ei".

Levyn A-puolella herkkiä lauluja ovat Kauan sitten ja Entiset merimiehet. Kauan sitten on Toivo Kärjen sävellys, jonka Juha levytti ensimmäisen kerran jo 1971. Sanoitus käsittelee yhtä Vainion laulujen vakioaihetta eli maaseudun autioitumista. Laulu ei ilmestyttyään 1970-luvulla herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta laulu oli Vainiolle itselleen hyvin tärkeä, ja hän halusi tehdä sen uudestaan Hyvän Tuulen Laulajien kanssa. Lopputulos onkin ehdottomasti ensimmäistä levytystä onnistuneempi.

Pekka Nissilä on todennut osuvasti eräästä Vainion 70-luvun herkästä laulusta, ettei sellainen musiikkityyli "kaikesta huolimatta tunnu vielä oikein täysin olevan Vainion 'juttu'; näiden aika koitti myöhemmin". (Nissilä 2008) Näkemyksen voi helposti allekirjoittaa: monet Vainion 60- ja 70-lukujen herkistä lauluista ovat vaipuneet välittömästi unholaan. Vasta 80-luvulla Juha Vainion muutettua musiikkityyliään "seesteisemmäksi" hitaat laulut alkoivat menestyä. Eräänä syynä saattaa olla laulutavan muutos. Laura Henriksson on Juha Vainio -tutkimuksessaan havainnut, että Vainion laulutapa muuttui huomattavasti uran aikana. 1960- ja 70-lukujen levytyksissä Vainio lauloi usein "tehdyllä", suorastaan teennäisen korostetulla äänellä korostaakseen laulujen humoristista vaikutusta. Niinpä Vainio lauloi myös varhaiset herkät kappaleet hyvin paatoksellisesti ja jyhkeämmin, sanoja tarkkaan artikuloiden. 1980-luvun alkaessa Vainio muutti laulutyyliään pehmeämmäksi ja lempeämmäksi. (Henriksson 2009, 94, 102–104, 106) Näin myös haikeiden balladien laulutapaan tuli sellaista junnumaista "herkkyyttä", mikä on ominaista Junnun tunnetuimmille rauhallisille kappaleille (kuten esim. Kotkan poikii ilman siipii tai Yksinäinen saarnipuu). Niinpä myös Kauan sitten toimii huomattavasti koskettavammin vuonna 1990 lempeästi laulettuna kuin 1971 paatoksellisesti tulkittuna.

Entiset merimiehet on mielenkiintoinen levytys, sillä Juhalla ei ole osaa eikä arpaa sävellyksen eikä sanoituksen suhteen. Sävellyksen on tehnyt Raimo Roiha ja sanoituksen Aappo I. Piippo. Laulu sopii silti erittäin hyvin Junnun repertuaariin. Laulun aihe on hyvin "junnumainen": entiset laivaston työntekijät syrjäytyvät ja alkoholisoituvat viettäen kesällä aikaa Haminassa torin reunalla. Sanoituksesta kuitenkin kuulee, ettei sanoittajamestari ole itse asialla. Vaikka tekstissä on paljon Junnun biiseille ominaisia nokkelia loppusointuja (noituu / alkoholisoituu), niin sanoitus ei ole teknisesti yhtä napakka kuin Vainion itsensä sanoittamat kappaleet. Laulun kohokohta on ehdottomasti sen loppu, jota kuunnellessa on jo kylmät väreet lähellä. Kappaleen kertosäkeistö on ytimekäs mutta komea. Siinä Hyvän Tuulen Laulajat laulavat: "Sellainen on meininki / mahtava on maininki / lastuina se meitä kuljettaa". Vainio ei itse laula kertosäkeistöissä kuin aivan laulun lopussa, jossa hän yhtyy kuoron lauluun säkeessä "lastuina se meitä kuljettaa". Pieni sovituksellinen jippo, jossa Vainion herkkä ääni ja koskettava tulkinta yhtyy jylhään kuorolaulantaan, luo yllättävän koskettavan vaikutelman, jota on kuitenkin sanoin vaikea selittää. Kuunnelkaa itse.

Albumin B-puoli alkaa myös kaihoisissa tunnelmissa. Reino Markkulan säveltämä Valtavaaran valssi on tiedettävästi viimeinen kappale, jonka Juha Vainio kävi levyttämässä. Surumielisessä valssissa käsitellään Juhalle tärkeää luonnonsuojelu-aihetta. Valtavaaran koskemattomassa luonnossa on muuttumaton lumous, joka koskettaa laulun kertojahahmoa aina, vaikka muutoin elämäntilanteet vaihtelevat. Valtavaara sijaitsee Kuusamossa ja on toki luonnollista, että laulun paikkakunta mainitaan tekstissä, mutta laulusta tulee väistämättä mieleen viittaus erääseen Juha Vainion kaupallisesti menestyneimpään sanoitukseen, eli Dannyn Kuusamoon, joka nousi Suomen listaykköseksi huhtikuussa 1976. Tematiikka molemmissa sanoituksissa on samanlainen: vain Kuusamon koskemattomassa luonnossa laulun kertoja saa takaisin mielenrauhansa, jonka on vilkkaassa kaupunkielämässä menettänyt. Myös tässä laulussa Hyvän Tuulen Laulajat ovat mukana, ja heidän osuutensa on tiedettävästi äänitetty vasta Juhan kuoleman jälkeen.

Juha Vainio sijoittui Syksyn sävelessä 1987 kolmanneksi
kappaleella Rajaseudun rambo.

Kaihoisien laulujen jälkeen päästään analysoimaan levyn humoristisempia lauluja. Rajaseudun rambo syntyi syksyllä 1987 kritisoimaan kaavailtua uutta videolakia, jota aikoinaan luonnehdittiin Euroopan ankarimmaksi. Videolaki muun muassa kielsi K-18-elokuvien levittämisen videokasetteina. Vainio tarttui ajankohtaiseen aiheeseen ja teki siitä hyvin junnumaisen kupletin. Laulu puolustaa pienen ihmisen oikeutta kertomalla syrjäseudulla asuvasta Alvar Johanssonista, joka viihdyttää itseään katsomalla väkivaltaelokuvia. Vain sen vuoksi, että sattuu pitämään niistä. Junnu on myös taitavasti tuonut tekstiin kaksinaismoralistista suhtautumista, jossa väkivaltaa pidetään vähemmän vahingollisena kuin erotiikkaa. Laulun viimeisessä säkeistössä Alvar Johansson ottaa "kaikkein järeimmän videon", jota katsotaan vain silloin, kun "pilvet peittävät kuutamon". Video on Emmanuelle. Aikoinaan harmitti, kun Syksyn sävel retro -tv-sarjassa tämä laulu sivuutettiin toteamalla, ettei sanoittajamestarikaan aina onnistunut, kun tästä laulusta ei tullut hittiä. Mielestäni jos tarkoituksena on tehdä kupletti jostain ajankohtaisesta ilmiöstä, ei ole tarkoituskaan, että laulusta tulee ikivihreä. Rajaseudun rambo on toiminut esityshetkellään Syksyn sävelessä 1987 loistavasti, koska silloin videolakikeskustelu on ollut käynnissä kiivaimmillaan.

Juha Vainion lauluille oli ominaista aina tietynlainen herraviha ja korkeakulttuurin kritisoiminen. Tämä aspekti pääsee valloilleen kappaleessa Ookko käynny oopperassa. Laulussa ehditään ottaa kantaa kolmeen oopperaan liittyvään ilmiöön, jotka olivat ajankohtaisia 1980-luvun lopulla. Ensinnäkin tuohon aikaan alkoi maailmankuulujen tenorien Luciano Pavarottin, Placido Domingon ja José Carrerasin suurkonsertti-ilmiö, joka herätti hämmästystä. Toiseksi Vainio kritisoi, kuinka pienet paikkakunnat yrittivät profiloitua korkeatasoisiksi järjestämällä "parempien ihmisten" tapahtumia. Laulussa puhutaan ironisesti "Junttilan juhlaviikosta". Kolmanneksi keskustelussa otetaan kantaa uuden oopperatalon ylikierroksilla käyneeseen keskusteluun. "Vaan on se häpeä, kun mittavampaa läpeä / ei tapahtumapaikaksi oo taidenautinnon." Uusi oopperatalo valmistui lopulta suuren kritiikin saattelemana vuonna 1992. Talon rakentaminen maksoi huomattavasti suunniteltua summaa enemmän. Jari Heinosen tiivistelmän mukaan "Vainio irvailee Helismaan hengessä herrojen (ja heidän naistensa) veronmaksajille kalliiksi käyville oopperaharrastuksille" (Heinonen 1997, 185). Kaikki tämä on saatu tiivistettyä alle kaksi ja puoli minuuttia kestävään lauluun. Ja kun kertosäkeistökin menee niin mukaansatempaavassa humppapoljennossa, on todettava laulun olevan Vainion myöhäistuotannon ehdotonta parhaimmistoa.

Mutta sitten vuorossa on yksi omia suursuosikkejani. Kaiken yllä aarnikotka liitää. Laulu teki nimittäin allekirjoittaneeseen melkoisen vaikutuksen, kun kuulin sen ensimmäistä kertaa. Olen tosin jäänyt hieman yksin näkemykseni kanssa, sillä keskustellessani muiden Junnu-fanien kanssa en ole oikein koskaan saanut vastakaikua tämän laulun ylistämiselle. Onneksi sentään Jari Heinonen on luonnehtinut laulua "mainioksi". (Heinonen 1997, 185) Kappaleessa irvaillaan hyvin sarkastisesti kevyen musiikin näyttävää festivaalihumua aikana, jolloin jokaiseen pikkukyläänkin perustettiin jonkinlaiset kesäjuhlat. Vaikka laulussa lauletaan anonyymisti "Tuppukylän Suvisoitosta", laulussa viitataan selvästi hyvin paljon Seinäjoen Tangomarkkinoihin. Kun tango soi niin painiseuran salissa kuin kylän keskusteltassa – ja raittiussihteerin keho taipuu notkeimmin. Itse olen lapsuudessani elänyt Tangomarkkinoiden kulta-ajan. 1990-luvulla kilpailu oli yksi kesän kohokohtia: sitä seurattiin herkeämättä kesämökin televisiosta, Heikki Hietamies juonsi ja kilpailun jälkeen lukuisat kansankerrokset manasivat, kun Dimitri Sjöberg ei taaskaan voittanut. Tangomarkkinat oli 1990-luvulla todellinen suomalainen Ilmiö isolla iillä, jota ihmeteltiin jopa kansainvälisesti. Ulkomaalaiset dokumenttiryhmät tulivat Seinäjoelle kuvaamaan tätä erikoista suomalaista ilmiötä, jossa ihmiset tanssivat kaduilla tangoa. Tangomarkkinat nousivat vasta 90-luvun puolella suorastaan överiin suosioon, mutta Juha Vainio oli osannut jo vuonna 1989 tehdä kappaleen, joka Tangomarkkinoiden kohdalla oli itse asiassa vielä ajankohtaisempi 1990-luvulla. Monitahoisessa laulussa kritisoidaan upeasti myös festivaalikansan kahtiajakautuneisuutta. Tavallinen kansa tanssii kadulla tangoa ja syö makkaraa, mutta eliitti pitää seuraa VIP-vieraille omissa tiloissaan, jossa tarjotaan boolia ja kunnanherrat juottavat kuvalehdistöä, jotta festivaalit saisivat suuren huomion. Tuppukylän festivaalit saavuttavat tavoitteensa, kun paikalle saapuu ministerin veli kuuluisan laulajan kanssa. Laulun nimi Kaiken yllä aarnikotka liitää viittaa silloiseen Helsingin ylipormestari Raimo Ilaskiveen, joka aikoinaan lenteli helikopterilla Helsingin juhlaviikkojen yllä. Neljäminuuttinen tangopoljentoinen kappale on silkkaa verbaalista ilotulitusta. Vainion kynä on äärimmäisen sarkastinen ja ivallinen olematta kuitenkaan pahansuopainen tai ilkeä.

Santalahteen uudestaan tarjoaa näkökulman 1980-luvun lopulla vallinneeseen juppikulttuuriin. Kertojan lapsuusmaisema Santalahdessa on muuttunut juppien golfkeskukseksi. Äärimmäisen mielenkiintoista on, että Vainio teki Santalahden lomakylälle vuonna 1990 mainoslaulun Santalahteen takaisin. Laulujen sisältö on samanlainen: molemmissa laulun duunarikertoja näkee entisen rakastettunsa golfaavan Santalahden golfkentällä nykyisen tohtorimiehensä kanssa. Siinä missä Santalahteen takaisin -mainoskappaleessa kuitenkin keskitytään mainostamaan viihtyisää lomakylää, albumille päätyneessä Santalahteen uudestaan -kappaleessa näkökulma on huomattavan paljon kriittisempi. Lapsuusmaisema on turmeltunut, koska jupit haluavat päästä pelaamaan golfia. Kaikesta tästä kritisoinnista huolimatta Santalahdella sijaitsevan Kotkan Golf Centerin Mussalon golfkentän kaikki 18 väylää on nimetty Juha Vainion laulujen mukaan.

Oot maalainen -kappaleen sanoitus on merkitty Ilkka Vainion nimiin, mutta Junnun tiedetään sanoittaneen kappaleen viimeisen säkeistön. Sanoittajanvaihdoksen huomaa selvästi. Ilkka Vainion sanoittama osuus on töksähtelevämpää ja keskittyy lähinnä hassunhauskoihin loppusointuihin ("en ole enää juntti / vaan oikein kulman kuntti"). Teksti muuttuu heti sujuvammaksi viimeisessä säkeistössä ja saa myös hieman analyyttisempiä sävyjä. Siinä missä Ilen sanoittamissa säkeistössä maalta kaupunkiin muuttanut henkilö hämmästelee kulttuurisokkia, viimeisessä säkeistössä verrataan kaupunkilaiselämää kerrostalossa mullikarjaan: molemmat elävät karsinoissa ja yhteisruokaloissa soi kalke kellojen. Omanlaisensa ripauksen lauluun tuo Sonja Lummen nuorekkaat "jee, jee"-taustalaulustemmat

Levyn viimeinen raita on yksi Juhan kauneimmista balladeista ja koskettavimmista tarinoista. Markku Johanssonin säveltämä Mies itäsaariston vetää täysin vertoja esimerkiksi kovasti ylistetyille Yksinäinen saarnipuu tai Kotkan poikii ilman siipii -klassikoille, ja toivoisinkin, että laulu "löydettäisiin" vielä joskus uudestaan. Laulussa kertoja menee tapaamaan syysmyöhällä Haapasaareen vanhaa miestä, joka ei ole oikein vieläkään päässyt yli siitä, että hänen synnyinseutunsa, Tytärsaaret ja Seiskari, ovat rauhansopimuksessa päätyneet Neuvostoliitolle. Laulu on riipaisevan haikea, mutta Juha Vainio ei sorru ruikuttamiseen. Junnu sanoituksessaan luo todella eläväntunteisen kuvan kohtaamisestaan sumuisena syksyisenä iltana saaressa asuvan äijän kanssa. Laulun onnistuneessa sovituksessa erityisesti flyygelitorvi ja mandoliini maalaavat hienosti kappaleen tunnelmaa. Laulussa on myös hieno monivivahteinen teksti. Kuin ohimennen laulun loppupuolella kertoja mainitsee itäsaariston miehen olevan hänen "tyttärensä vaari" eli oma isä.

Silti, vaikka tässä on tullut ylistettyä Kaiken yllä aarnikotka liitää ja Mies itäsaariston -kappaleita, niin omalla tavallaan levyn kohokohta on sen kolmas raita Janatuinen svengaa jälleen, sävellys: Erik Lindström. Kuten Jaakko Salo on todennut: "on jotain suorastaan mystistä, että viimeisellä levyllään Juha palaa samoihin hulvattomiin tunnelmiin, mistä hän 60-luvulla aloitti". Juhannustanssit vuodelta 1965 oli Juha Vainion läpimurtohitti. Siinä Suomen kansalle esiteltiin haitaristi Janatuinen, joka olisi halunnut soittaa jatsia, mutta Suomen kansa vaati tangoa. Muutama kuukausi Juhannustanssien jälkeen ilmestyi kappale Jamit, jossa esiteltiin jo koko Janatuisen jatsiyhtye. Janatuinen, Ykä Kymäläinen, Dizzy Horttanainen ja Jaska Sasi painuivat jouluiltanakin autotalliin soittamaan jatsia, eikä rouva Kymäläinen voinut ymmärtää miesten jazz-intoa. Nyt 25 vuotta myöhemmin nämä Junnun ensihittien hahmot heräsivät uudelleen henkiin. Vaikka vuodet ovat vierähtäneet ja miehet vanhentuneet (Sasin Jaska on jo vanhainkodissa), niin edelleen he palaavat nuoruutensa tunnelmiin soittamalla autotallissa jatsia. Jazz-musiikin arvostus on 25 vuoden saatossa noussut ja siitä on osoituksena kappaleen loppu, kun rouva Kymäläisen ideoimana koko porukka lähtee Porin Jazzeille. Lopulta Rouva Kymäläisen "täytyy jotain alkaa ymmärtää". Mikä symbolinen arvo tällä laululla onkaan! Koko Junnun 25-vuotisen uran ympyrä sulkeutuu ja tarina saa onnellisen päätöksen. Jos kokoaisin Junnu Vainion tuotannosta kokoelmalevyn, sen pitäisi ehdottomasti alkaa Juhannustansseista ja Jameista ja päättyä tähän lauluun.

Kaikki levyn 12 raitaa julkaistiin uudelleen
vuonna 1996 julkaistussa 20 suosikkia
-sarjan kokoelmalevyllä.

Artistin menehtyminen on valitettavasti varmin tapa saavuttaa menestystä levymyyntilistoilla. Se nähtiin erityisen raadollisesti Tapio Rautavaaran kohdalla. Hän ei ehtinyt uransa aikana saada minkäänlaista kultalevyä mutta kuoleman jälkeen ilmestynyt kokoelma Reissumiehen taival (1979) myi maagiset 150 000 äänitettä. Vainion kohdalla tähän markkinarakoon ylsi marraskuussa 1990 julkaistu kokoelma Laulaja ja lauluntekijä, joka nousi albumilistalla miltei kärkisijoille ja myi yli 50 000 äänitettä. Vainion pitkäsoitot eivät aikoinaan tavallisesti nousseet albumilistoille ja valitettavasti myös Viiskymppisen viisut ilmestyttyään alkuvuodesta 1991 koki saman kohtalon: levy ei saanut listamerkintää, eikä se ollut kovinkaan hääppöinen myyntimenestys. Juha Vainion kanssa samassa levy-yhtiössä työskennellyt Jaakko Karilainen on harmitellut: "Juhan omat levyt eivät myyneet mitenkään hyvin hänen elinaikanaan. Vasta kuoleman jälkeen niiden arvo ymmärrettiin." (Kotirinta 2002, 307) Juha Vainio on saavuttanut parhaat sijoituksensa Suomen albumilistalla hänen menehtymisensä jälkeen julkaistuilla kokoelmalevyillä.

Reijo Ikävalkon Juha Vainio -elämäkerrassa Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii (1998) tuodaan esille näkemys, että Viiskymppisen viisut -albumi saattoi olla tehty tarkoituksella testamentiksi. Kirjassa tuodaan esille useita näkökulmia, jossa uskotellaan Junnun tietäneen, ettei elinpäiviä olisi enää paljon jäljellä. (Ikävalko 1998, 275–288) Vainio oli tehnyt testamentin ja toistuvasti valitellut huonoa sydäntään ja rytmihäiriöitään. Kirjassa Jaakko Salo on pohtinut, että Vainion "merkillinen vimma" saada levy valmiiksi voisi kertoa siitä, että Junnu tiesi tekevänsä levyään kilpaa kuoleman kanssa. Tällainen näkökulma voisi selittää sen, miksi levyn taustajoukkoihin on haalittu niin paljon henkilöitä, joiden kanssa hän oli vuosikymmenien saatossa tehnyt yhteistyötä.

Vaikka Juha Vainio on aina ollut ammattitaitoinen sanoittaja, nämä hänen viimeiset tekstinsä ovat jotenkin aivan poikkeuksellisen teräviä ja nokkelia. Se herättää kaihoisan ajatuksen siitä, että mitä kaikkea hän olisikaan vielä ehtinyt tehdä, mikäli olisi saanut elää pidempään. Laura Henriksson on tuonut esiin, että Juhan laulut luonnonsuojelusta olisivat saaneet uusia näkökulmia ympäristötietoisuuden kasvamisen ja ilmastonmuutoksen myötä. (Henriksson 2009, 222–223) Itseäni hykerryttää ajatus siitä, millaisia piikkejä Vainio olisi tehnyt oman nuoruuteni ilmiöistä. Kun Juha uransa varrella kritisoi kaikenlaista muodikasta musiikkia (Paras rautalankayhtye, Tangokauppias, Punk-humppa, Mies joka tapasi Dingon), voi vain miettiä minkälaisen reaktion esimerkiksi vuosituhanteen vaihteessa menestyneet rap- ja hip hop -artistit olisivat saaneet.



Spotifyhin on ikävä kyllä päässyt lapsus, nimittäin raita numero 5 tarjoaa mainoskappaletta Santalahteen takaisin, vaikka siinä pitäisi olla Santalahteen uudestaan. Oikean laulun voitte kuunnella tästä.



Lähteet:


Kirjallisuus:


Heinonen Jari (1997) Katseita suomalaisuuteen – Vastarinta ja luopuminen suomalaisessa kansanomaisessa kulttuurissa. Esimerkkeinä Aleksis Kivi, Väinö Linna, Juha Vainio ja Irwin Goodman. Kustannusyhtiö TA-Tieto Oy, Helsinki.

Henriksson Laura (2010) Aivan kuin mainingit sois – Juha Vainion laulujen äärellä. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Ikävalko Reijo (1998) Täyttä elämää – Kotkan poikii ilman siipii. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Kotirinta Pirkko (2002) "Helismaan manttelinperijä" ei koskaan tavannut edeltäjäänsä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:


Nissilä Pekka: Juha Vainion kaikki levytykset 1963–1990. Juha Vainio – Legendan laulut 10CD-boksi (Warner 2008).

Salo Jaakko. 20 suosikkia – Viiskymppisen viisu (Fazer 1996).