5. marraskuuta 2016

Miksi Saara Aalto ei ole edustanut Suomea Euroviisuissa?

Saara Aallon promokuva. Kuva: Ville Paul Paasimaa/saaraaalto.com
Saara Aalto menestyy hienosti Britannian X Factorissa. Menestymisen seurauksena euroviisubesserwisserit ovat kaivautuneet koloistaan. Somessa useat eri tahot ovat hämmästelleet, että minkä vuoksi Saara Aaltoa ei ole kelpuutettu tai ymmärretty lähettää Suomen euroviisuedustajaksi. Ajatuksenjuoksun logiikka menee ilmeisesti siten, että Saaran menestys kansainvälisissä yhteyksissä on kiistaton todiste sille, että hän olisi pärjännyt Euroviisuissa, ja suomalaiset ovat typeriä, kun ovat haaskanneet kaikkien aikojen tilaisuuden. Saara Aalto aletaan nähdä samanlaisena "menetettynä mahdollisuutena" kuin letkajenkka 1960-luvun puolivälissä tai Nightwish, joka osallistui vuonna 2000 Suomen euroviisukarsintoihin. Näinhän asia ei tietenkään ole.

Eurovision laulukilpailu ei ole artistikilpailu. Euroviisut ei ole talent- tai kykykilpailu. Euroviisuissa eivät kilpaile esiintyjät, eikä esiintyjiä arvoteta keskenään. Euroviisuissa kilpailevat esitykset. Saara Aaltoa ei ole valittu Suomen euroviisuedustajaksi, koska hän ei ole tähän mennessä kilpaillut tarpeeksi hyvillä kappaleilla. Ja on tietenkin Saaran onni, ettei häntä ole lähetetty viisuihin keskinkertaisilla tekeleillä.

Kuvakaappaus tyypillisestä Saara Aaltoon liittyvästä somekeskustelusta.
Erityisesti tämän vuoden Uuden Musiikin Kilpailun aikana esiintyi voimakkaasti sellaista henkeä, että nyt olisi vihdoinkin Saara Aallon vuoro, koska hän ei ole aikaisemmin voittanut yhtäkään kilpailua. Kun Saara sijoittui taas toiseksi, monet olivat pahoillaan hänen puolestaan. Hänen viisu-unelmansa kehdattiin mennä pilaamaan. Kun UMK:n mediaraadin jäsen kritisoi Iltalehdessä Aallon esitystä, monet pahoittivat mielensä, kun taas Saaraa niin kiusataan "rajulla kritiikillä". Mikä tässä kaikessa diskurssissa toistuu: Saara, Saara, Saara... Kukaan ei missään yhteydessä puolella sanallakaan kommentoinut Saaran kilpailukappaletta No fear. Siitä ei ollut kenelläkään mitään näkemystä, kaikkialla keskityttiin vain ja ainoastaan laulun esittäjään.

Tässä on yksi tyypillinen helmasynti, minkä vuoksi Suomi ei pärjää Euroviisuissa. Kansalaiset äänestävät tunnollisesti suosikkiesiintyjiään – kuten Jari Sillanpäätä, Hanna Pakarista tai Laura Voutilaista – vaikka nämä kilpailisivat kuinka vaatimattomilla kappaleilla. Viime vuonna Saara Aalto saavutti UMK:n yleisöäänestyksessä eniten ääniä kummallisella kappaleella ja erittäin teennäisellä ja vanhanaikaisella esityksellä. Milloin viimeksi Euroviisuissa on menestynyt esitys, jossa on miljoona kertaa nähtyjä vaatetemppuja ja puolialastomia miehiä yläosattomissa? Kun Itä-Euroopan maat lähettivät 15 vuotta sitten Euroviisuihin vastaavanlaisia esityksiä, suomalaiset nauroivat partaansa ja pitivät niitä osuvina esimerkkeinä Euroviisujen laaduttomuudesta ja banaaliudesta. Vaikka viisuissa nähdään edelleen monenlaisia överiksi vedettyjä viritelmiä, 2010-luvulla kärkisijoille ovat päätyneet poikkeuksetta kilpailun laadukkaimmat ja tyylikkäimmät esitykset, joissa on selkeä punainen lanka. UMK:n mediaraadin edustaja luonnehti No fear -esitystä näin: "Saara Aallon esitys jätti kylmäksi. Esitys oli kuin tilattu halvan työvoiman Euroviisutehtaalta, niin kliseinen, persoonaton ja muovinen se oli." Lausunto herätti kohua, mutta en ymmärrä minkä vuoksi. Luonnehdinta on hyvinkin osuva. Katsokaa nyt tuota esitystä ja verratkaa sitä esimerkiksi sellaisiin esityksiin, jotka ovat viime vuosien aikana sijoittuneet Eurovision laulukilpailuissa kärkiviisikkoon.


Saara Aalto olisi mitä mainioin euroviisuedustaja. Toivottavasti hänet nähdään vielä joskus Suomen viisuedustajana. Hänellä olisi potentiaalia menestyä vaikka kuinka hyvin. X Factorissa hän on viimeistään osoittanut lahjakkuutensa ja häkellyttävän monipuolisuutensa. Mutta Euroviisuja varten Saara tarvitsee täydellisen tykkikappaleen ja viimeisen päälle ammattitaitoisesti suunnitellun tyylikkään ja sielukkaan esityksen, eikä kummallista sekasotkua temponvaihteluineen ja "aasiasoundi"-efekteineen. Eikä viisukarsinnoissa Saaran esityksissä ole tähän mennessä nähty vielä täysin samanlaista talenttia kuin onnistuneimmissa X Factor -performansseissa.

Saara Aallon menestys Britannian X Factorissa ei "todista", että No fear olisi menestynyt tänä vuonna Euroviisuissa. Yhtä lailla kuin Nightwishin myöhempi kansainvälinen menestys ei ole todiste sille, että yhtyeen muuhun tuotantoon verrattuna vaatimaton viisutyrkky Sleepwalker (jota Tuomas Holopainen on itsekin kritisoinut yhdeksi bändin huonoimmaksi kappaleeksi) olisi voittanut aikoinaan Euroviisuja. Entäpä jos No fear olisi päässyt edustamaan Suomea tämän vuoden Eurovision laulukilpailuihin ja jäänyt semifinaaliin. Olisiko silloin Saaralla – jolla olisi siinä tapauksessa ikuinen leima Euroviisuissa flopanneena artistina – ollut enää minkäänlaisia saumoja brittien X Factorissa? Toivottavasti sitten kun Saara Aalto pääsee edustamaan Suomea Euroviisuihin, hänellä on loistava kappale ja esitys, jolla on mahdollisuus sijoittua kärkikymmenikköön. Aivan kuten vuoden 2014 Eurovision laulukilpailuissa kymmenenneksi sijoittui Britannian X Factorissa erinomaisesti menestynyt espanjalainen Ruth Lorenzo.

7. lokakuuta 2016

Hectorin keskipitkä oppimäärä

Tänään on vuorossa monien mielestä Vain elämää -musiikki-iloittelun viidennen tuotantokauden varmasti mielenkiintoisin jakso, kun vietetään suomirockin legendan Hectorin päivää. Kuten Finnhitsaaja-blogin konventioihin kuuluu, aina kun tässä mainiossa televisio-ohjelmassa on vuorossa Finnhits-mielessä kiinnostavan artistin jakso, julkaistaan hänen tuotantoonsa keskittyvä kirjoitus tietoiskuineen ja Spotify-soittolistoineen. Hectorin päivän kunniaksi kokosin 14 anekdoottikokonaisuutta hänen pitkän ja ansiokkaan uransa varrelta. Illan jaksoon voi valmistautua myös kuuntelemalla Hectorin tuotannon helmiä kokoamiltani Spotify-soittolistoilta.

Niin. Voidaanko Hector luokitella Finnhits-artistiksi? Sovitaan, että erittäin lavean käsityksen mukaan kyllä. Hänen läpimurtonsa koitti juuri niinä aikoina, kun käsite Finnhits lanseerattiin, ja lisäksi Ei mittään julkaistiin aikoinaan Finnhits 8 -kokoelmalla.

Idealistisen nuorison äänitorvi


Hectorin levytysura alkoi vuoden 1965 joulukuussa. Ikää töölöläisnuorella oli vasta 18 vuotta ja levytyspäivänä hän lintsasi koulusta. Hectorin ensilevytyksen aikaan suuret ikäluokat olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi. 60-luvun nuorisossa kasvoi idealistinen sukupolvi, joka kapinoi vanhempiensa arvomaailmaa ja yhteiskunnan patavanhoillista ilmapiiriä vastaan. 60-luvun nuorisoliike löysi kotinsa pasifistista hippiliikkeistä tai poliittisesta vasemmistosta. Kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti soti nuoren sukupolven oikeustajua vastaan. Vietnamin sota mobilisoi nuoren ikäpolven sodanvastaiseen liikehdintään ja protestoimaan Yhdysvaltojen politiikkaa vastaan. Näissä tunnelmissa Hector, joka oli niittänyt mainetta helsinkiläisnuorison folk-piireissä, pääsi levyttämään esikoislevyään Palkkasoturi. Kyseessä oli Buffy Sainte-Marien laulu Universal Soldier, jonka Donovan ja Glen Campbell olivat coveroineet hitiksi. Hectorin itsensä suomentama sodanvastainen laulu edusti 60-luvun tiedostavan nuorison tuntoja. Samoihin aikoihin suomalaista levytyskenttää ravistelivat folkyhtyeiden kantaaottavat kappaleet ja Irwin Goodmanin protestilaulut. Uudella sukupolvella oli sanottavaa ja se halusi saada sanomansa myös äänilevyn muotoon.

Väärinymmärretty nero


Palkkasoturi pärjäsi erinomaisesti muun muassa radion Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ja se nousi äänitemyyntilistoilla kymmenen myydyimmän levyn joukkoon. Suomen kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan vaikuttanut olevan vielä ymmärtäväinen idealistisen nuoren sanomalle. Jo Palkkasoturia levyttäessä Scandia-levy-yhtiön levytyspäälliköt olivat vaatineet Hectoria muuttamaan laulunsa sanoitusta. Tekstin säkeestä "Ja protestantti, hindu myös" oli poistettava sana "hindu", koska se muistutti levypomojen mielestä liikaa sanaa "hintti". Tällainen ilmapiiri oli Suomessa vuonna 1965. Maailman yhden valtauskonnon edustajaa ei saanut mainita ääneen, koska se olisi saatettu assosioida seksuaalivähemmistöihin! Ja seksuaalivähemmistöihin viittaaminen äänilevyllä olisi todennäköisesti poikinut vähintään skandaalin. Sen vuoksi laulun levyversiossa Hector laulaa kohdan "ja protestantti on hän myös". Toisaalta Veikko Lavi oli jo vuonna 1953 saanut laulaa "hindupojasta" levytyksessään Savolainen fakiiri, mutta Lavi levyttikin pienelle levymerkille.

Palkkasoturin menestyksen myötä legendaarinen manageri Tappi Suojanen alkoi myydä Hectoria maaseudun tanssilavoille keikoille. Nuori aloitteleva tähti olisi halunnut saada ihmiset kuuntelemaan kantaaottavaa sanomaansa, mutta Palkkasoturia soittaessaan suomalaiset vain jatkoivat humppaamista aivan kuin minkä tahansa kepeän tanssi-iskelmän tahdissa. Kaiken huippu oli Hectorin ensimmäinen tv-esiintyminen. Hector oletti, että hän saa esittää televisiossa Palkkasoturin, mutta hänelle ilmoitettiinkin, että Juha Vainio on tehnyt lauluun uuden tekstin Palkkapotilas, ja Hectorin roolina oli esittää laskettelurinteessä loukkaantunutta henkilöä.

Hectorilla ja hänen levy-yhtiöllään oli suuria erimielisyyksiä levytysmateriaalin suhteen. Hector olisi halunnut jatkaa kantaaottavien folk-kappaleiden levyttämistä, mutta Scandia kaavaili hänestä kantrilaulajaa. Muutaman singlen jälkeen yhteistyö kariutui. Scandialla työskennellyt Jaakko Salo on myöhemmin katuen selittänyt levy-yhtiön toimintaa teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia (1998): "Se toi niitä lapsellisia tekstejä, jotka oli plagiaatioita jostain, ja selitti, miltä sen pitäisi kuulostaa. Mä en nähnyt niissä ideoissa mitään. Sitten kun mä kuulin sen ensimmäisiä soololevyjä, mä jouduin toteamaan, että tässä on nyt jotain, mikä on meille ihan täysin uutta. Ei mitkään kotimaiset rocklevyt olleet aiheuttaneet samanlaisia tuntemuksia."

Hippie Jippie -taikaa


1960-luvulla Hectorin levytystahtina oli single tai pari vuodessa. Parhaiten levytyksistä on jäänyt elämään vuonna 1969 ikuistetut Kuningatar (Peter Sarstedtin Where do you go to my lovely) sekä folk-sisar Päivi Paunun kanssa levytetty Hassu huilumies.

Hectorin uralla käänteentekeväksi osoittautui legendaarinen Hair-musikaali, joka teki 60-luvun viimeisinä vuosina aikalaisiin merkittävän vaikutuksen. Hector ja Anki Lindqvist olivat kierrelleet ympäri Eurooppaa katsomassa Hair-musikaaleja ennen kuin heidät kiinnitettiin syksyllä 1969 Svenska Teaternin Hår-produktioon. Musikaalissa esiintyneet Hector, Anki, Oscar (Sakari Lehtinen) ja Cay Karlsson perustivat yhtyeen Cumulus, jonka jäseneksi liittyi pian myös Pekka Hohenthal. Cumulus oli monipuolinen yhtye, joka esitti kaikenlaista musiikkia maailmanmusiikista folkiin ja laulelmista rock'n'rolliin. Yhtyettä leimasi epäkaupallisuuden ja vaihtoehtoisuuden leima, mikä oli varmasti yhtyeen jäsenten tarkoituskin. Valtakunnallista julkisuutta Cumulus saavutti Syksyn sävel -kilpailuissa, joissa se kävi useaan otteeseen tarjoamassa vaihtoehtoista linjaa valtavirran pop-iskelmien joukossa. Anki Lindqvistin mukaan Cumuluksen kohdalla suurin jännitys oli lähinnä siinä, jääkö yhtye kilpailussa viimeiseksi vai toiseksi viimeiseksi. Cumulus sai levytyssopimuksen PSO-levy-yhtiöltä, jonne se levyttikin erittäin monipuolisia albumikokonaisuuksia. Hectorin nimi alkoi yhä useammin esiintyä levytiedoissa sanoittajan sarakkeessa.

Sooloalbumi


Yleisradion toimittajat valitsivat Hectorin
debyyttialbumin vuoden 1972 albumiksi.
PSOn levytyspäällikkö Martti Piha oli Cumuluksen albumien myötä kiinnittänyt huomiota Hectorin sanoituksiin ja väläytti ideaa sooloalbumin toteuttamisesta. Loppuvuodesta 1972 julkaistiinkin Hectorin esikoisalbumi Nostalgia. Taustatukea tarjosivat Matti ja Pirjo Bergström, jotka vastasivat laulujen sovituksista joko yhdessä tai erikseen. Nostalgia-albumilla kuullaan vielä kaikuja Hectorin folk-kaudesta. Albumi sisältää muun muassa sympaattisen tarinan maailmaa kiertävästä Mandoliinimiehestä, romanttisen maalaiskuvaelman Heinäpellolla sekä riipaisevan laulun Yksinäisestä tinasotamiehestä, joka hylätään, kun kotiin hankitaan väritelevisio. Hector itse totesi albumin ilmestymisen aikoihin, kuinka "tekniikan sukupolvi tarvitsee romantiikkaa". Yleisradion toimittajat valitsivat Nostalgian vuoden 1972 albumiksi, minkä seurauksena älppäri nousi kolmeksi kuukaudeksi Suomen viralliselle albumilistalle.

Läpimurto suomalaisen laululyriikan mullistajana


Herra Mirandos -albumi vuodelta 1973
on yksi suomirockin suuria klassikoita.
Hectorin lopulliseksi läpimurroksi osoittautui hänen toinen albuminsa Herra Mirandos, joka ilmestyi kesällä 1973. Albumia on luonnehdittu suomirockin klassikoksi, sillä se tarjosi jotain aivan uutta näillä lakeuksilla. Jo Mirandoksen soundimaailma hätkähdytti. Sovituksissa käytettiin ahkerasti VCS-3 -syntetisaattoria, jolla saatiin luotua aikansa "scifi-ääniä". Mutta ennen kaikkea Mirandos herätti huomiota uudenlaisella mystiikkaa ja okkultismia viljelevällä tekstimaailmallaan. Nostalgia vaihtui Mystalgiaan. Lauluissa kerrottiin mystisestä Herra Mirandoksesta ja aikatuolissa istuvasta Mikki Hiirestä. Sanoituksissa kuultiin lukuisia Bowie- ja Narnia-viittauksia. Solisti lauloi mullistavalla tavalla olevansa hautausmaa ja asfalttiprinssi. Entä minkälaisia metaforia sisältääkään muun muassa säe "astronautti ensimmäinen joka jäi aurinkoon". Aika oli vihdoinkin kypsä suomalaiselle rocklyriikalle. Samana vuonna julkaistiin myös Dave Lindholmin klassikkoalbumi Sirkus ja muuan Juice Leskinen julkaisi ensimmäisen albuminsa Coitus Int. -bändinsä kanssa. Juuri tätä kolmikkoa – Hector, Juice ja Dave – on pidetty suomirockin todellisina pioneereina. Aikaisemmin suomalainen rock-tuotanto oli nojautunut lähinnä ulkomaisten rock-hittien – enemmän tai vähemmän karismaattisiin – käännösversioihin, joiden sanoitukset noudattivat vielä kiltisti perinteitä. Vuosi 1973 mullisti käsityksen rockista. Nyt Suomessa tehtiin jo täysin kotimaisin voimin aivan omanlaistaan rokkia. Vaikka Hectorin sanoitukset teknisesti muodoltaan jatkoivat Helismaan, Saukin ja Juha Vainion perintöä, tekstien sisältö oli jotain aivan uutta ja vallankumouksellista täällä Pohjolan perukoilla.

Herra Mirandos sai aluksi varovaisen vastaanoton. Syksyllä 1973 se alkoi kohota kohti albumilistan kärkeä nousten joulukuussa ykköseksi. Listaykkösenä Mirandos pysyi maaliskuuhun 1974 asti. Albumi myi timanttilevyyn oikeuttavan määrän (50 000 äänitettä), ja tilastojen mukaan sitä on myyty tähän päivään mennessä yli 70 000 kappaletta. Ikivihreiksi ovat osoittautuneet Asfalttiprinssi, Olen hautausmaa sekä suomalaisen musiikin ikoniseksi klassikoksi muodostunut Lumi teki enkelin eteiseen, joka Markku Salon osuvan määritelmän mukaan "pääsi niiden armoitettujen viisujen joukkoon, jotka elävät tekijästään riippumatonta elämää edelleen kaikkialla missä lauletaan". Hectorista tuli albumimenestyksen perusteella Suomen ylivoimaisesti suosituin pop-tähti ja nuorison suosikki. Herra Mirandosta on luonnehdittu jopa sukupolvikokemukseksi. Kaikki eivät kuitenkaan olleet uudesta menestyjästä mielissään: vanhemman sukupolven edustajat hämmästelivät, miksi Hectorin täytyi sekoittaa lasten päät mystiikalla. Hector on itsekin muistellut, kuinka hänen kotiovensa takana alkoi hiippailla monenmoisia kummajaisia.

Listahistoriaa


Herra Mirandos pysyi albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, kunnes sen syrjäytti Hectorin seuraava albumi Hectorock I. Huhtikuussa 1974 Hector teki Suomen albumilistan historiaa: Hectorock I oli ykkösenä ja Herra Mirandos kakkosena. Vielä toukokuussakin Mirandos oli kolmantena Hectorock I:n jatkaessa ykkössijalla. Hectorock I oli albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että Hector oli Suomen albumilistan ykkösenä yhtäjaksoisesti joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1974 ennen kuin Demis Roussos syrjäytti hänet... Vuonna 1974 Hectorin sooloura oli jo lähtenyt niin kovaan liitoon, että hän jätti Cumuluksen.

Hectorock I vuodelta 1974 on Hectorin
myydyin albumi. Yli 87 000 äänitettä.
Hectorock I oli vielä edeltäjäänsäkin suositumpi albumi. Tilastojen mukaan sitä on myyty yli 87 000 äänitettä, minkä perusteella se on Hectorin ylivoimaisesti menestynein albumi. Hectorock I ei sisältänyt enää edeltäjänsä tavoin yhtä paljon mystiikkaa. Vinyylin A-puolella esiteltiin Hector kriittisenä yhteiskuntatarkkailijana, kun taas B-puoli sisälsi rock-nostalgiaa, mikä oli tuohon aikaan erittäin suosittua. Albumin A-puolelta ovat jääneet elämään muun muassa Sudenkorento ja Jäävalssi, B-puolelta taas Takataan roos, Ake, Make, Pera ja mä ja Laura (sua kauheesti kaipaan). Toisaalta Hector osoitti laulussa Sarjakuva-rock, että rockin ja yhteiskuntakriittisyyden voi oivaltavasti yhdistää. Laulussa kritisoitiin purevasti Aku Ankkojen välittämää maailmankuvaa, sosiaalisia suhteita ja luokkaristiriitoja.

Hector on tehnyt Suomen virallisilla listoilla muillakin tavoilla historiaa. Hän on noussut albumilistan ykköseksi aina 20 vuoden välein: 1974, 1994 ja 2014. Lisäksi Hector on kaikista Suomen artisteista saavuttanut pisimmällä aikavälillä virallisia listamerkintöjä: hänen ensimmäinen listahittinsä oli Palkkasoturi tammikuussa 1966 ja viimeisimpänä Vain elämää -veto Tyttörukka nousi Suomen viralliselle striimauslistalle syyskuussa 2016. Yksikään toinen suomalainen artisti ei ole kyennyt nostamaan yli 50 vuoden ajan levytyksiään listoille. Hector on Eppu Normaalin ohella ainoa suomalainen viidellä vuosikymmenellä albumeja julkaissut esiintyjä, jonka jokainen varsinainen studioalbumi on noussut listalle. Tässä eivät ole onnistuneet edes Katri Helena eikä Juice Leskinen (Juicen albumeista Tauko I vuodelta 1978 on ainoa, joka ei saanut listamerkintää).

Idoleita ja covereita


Vuonna 2001 Hector julkaisi hupaisan
teemalevyn Helismaan lastenlauluja.
Hector on maininnut esikuvikseen ja vaikuttajikseen muun muassa Bob Dylanin, Leonard Cohenin ja David Bowien. Vaikka Hector on kynäillyt valtaosan lauluistaan itse, hän on varsinkin uransa alkuaikoina levyttänyt covereita idoleidensa tuotannosta. Bowien Life on Mars -klassikosta tuli Hectorin käsittelyssä Sudenkorento. Dylanilta Hector coveroi vuonna 1976 kappaleet Lay lady lay (Hei leidi, hei) ja When I paint my masterpiece (Kun tein suurteoksein). Cohenilta Hector levytti Suzanne-version jo vuonna 1972 ja myöhemmin 90-luvulla levylautaselle päätyi jopa Hallelujah. Hectorin uran alkuaikojen merkittävimpiin covereihin lukeutuvat myös vuonna 1972 levytetty Suomi-neito (Don McLeanin American pie) sekä 1975 ikuistettu Kuinka voit väittää (Ralph McTellin Streets of London). Hectorin suosikkeihin kuuluu myös Cat Stevens, jonka herkkää tyyliä jäljiteltiin etenkin esikoisalbumilla. Stevensin Sad Lisa kääntyi suomeksi Surullinen Liisa vuonna 1975. Neil Youngin tuotannosta Hector poimi kappaleen Tell me why, josta tuli Kerro vaan.

Hector on usein maininnut, että hänen kaikkien aikojen ensimmäinen ja merkittävin vaikuttajansa tekstintekijänä on ollut Reino Helismaa. Helismaalle Hector on tehnyt muutaman kunnianosoituksen: Vuonna 1992 hän esitti Toivo Kärjen muistokonsertissa väkevän rock-version Kulkurin iltatähdestä ja vuonna 2001 julkaistiin hupaisa lastenlevy Helismaan pikajuna, jossa Hector tulkitsee vauhdikkaina ja hilpeinä versioina Helismaan erityisesti lapsille soveltuvia kappaleita.

Irtiotto


Liisa pien' -albumi (1975) meni suurelta
yleisöltä yli ymmärryksen...
Kolmen PSOlle tehdyn albumin jälkeen Hector siirtyi Love Recordsille, jonne miltei kaikki hänen hengenheimolaisensa levyttivät. Kahden erinomaisesti menestyneen älppärin jälkeen Hector halusi tehdä irtioton aikaisempaan: albumi Liisa pien' (1975) on kunnianhimoinen kokonaisuus, joka käytiin äänittämässä Tukholmassa Otto Donnerin johdolla. Tällä albumilla Hector alkoi luottaa entistä enemmän kykyihinsä laulujensa sovittajana. Liisa pien' sisältää lauluja, joista useammat kestävät yli seitsemän minuuttia, pisin (Epitaph (Tuulet kirkuu hautoihin)) on 11 sekuntia vaille yhdeksän minuuttia pitkä. Kontrasti edellisiin albumeihin on melkoinen. Kriitikot ylistivät haastavaa albumikokonaisuutta, mutta suuri yleisö oli ymmällään. Kaupallisessa mielessä Remu Aaltonen osui oikeaan ennustaessaan, että "Hector kaivaa hautaansa tällaisella levyllä".

... mutta Kadonneet lapset (1978) palautti
Hectorin takaisin kultalevykantaan.
Sen sijaan suurelle yleisölle kelpasi oikein hyvin samana vuonna singlellä julkaistut kappaleet Menin kipsiin taas / Kuinka voit väittää. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi Hotelli Hannikainen edustaa taas kepeämpää ja helposti omaksuttavampaa Hectoria. 1977 Hector kierteli bändikokoonpanossa H.E.C., johon hänen lisäkseen kuuluivat Eeki Mantere, Holle Holopainen, Vando Suvanto, Kaj Westerlund ja Antero Jakoila. Kun niin monet rokkarit esiintyivät bändeissä, Hectorkin halusi kokeilla, millaista olisi olla vain muusikkona muusikoiden joukossa. Yksi vuosi riitti kuitenkin bändielämän kokeiluun. Vuonna 1978 Hector palasi jälleen sapluunaan, joka miellytti sekä kriitikoita että suurta yleisöä. Kovasti ylistetty albumi Kadonneet lapset palautti Hectorin kultalevykantaan. Levyn kaupallinen menestys auttoi myös taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevaa Love Records -levy-yhtiötä. Tummanpuhuvan Kadonneet lapset -albumin teemana on lama-Suomen arkielämän kurjuus ja toivottomuus. Älppäriltä on jäänyt nimikkobiisin lisäksi elämään Tuulisina öinä, Kissojen yö – sekä tietenkin Ei mittään, jonka sanoitus työttömän arjesta on sen verran yksinkertainen, että laulu upposi suureen yleisöön.

Syksyn säveliä


1970-luvulla Syksyn sävel oli suomalaisen kevyen musiikin merkittävimpiä vuosittaisia kohokohtia. Kilpailulähetys oli poikkeuksetta vuoden katsotuimpia televisio-ohjelmia, ja kahden kanavan Kekkoslovakiassa silloiset katsojaluvut liikkuivat kahden ja puolen miljoonan tietämillä. Postinkantajat kantoivat kirjesäkkejä selkä vääränä Mainostelevisioon, kun sadattuhannet suomalaiset osallistuivat kilpailun postikorttiäänestykseen. 70-luvulla Syksyn sävel oli varma keino saavuttaa valtakunnallista julkisuutta.

Lapsuuden loppua ei ole julkaistu
yhdelläkään Hectorin albumilla, mutta
lukuisilla kokoelmalevyillä kylläkin.
Vaikka kilpailulla oli kaupallisen ja iskelmällisemmän musiikin leima, myös suomirokkarit lähettivät biisejä kilpailuun. Hectorin kollega Juice Leskinen ei saanut koskaan ehdokkaitaan loppukilpailuun, mutta sen sijaan Hector kuului koko vuosikymmenen ajan kilpailun vakiokasvoihin. Cumuluksen riveissä hän kilpaili lauluilla Länsituuli (1970, 2. sija), Rakkaus kysyy (1971, 10. sija), Toivo (1972, 8. sija) ja Eloheinä (1973, 10. sija). Soolona Hector taas kilpaili lauluilla Marleena (1973, 7. sija, duetto Cay Karlssonin kanssa), Lapsuuden loppu (1974, 4. sija), Pikku Juulia (1975, 7. sija), Lola (1976, 4. sija) ja Tunniksi luokseni jää (1978, 8. sija).

Hectorin Syksyn sävelet olivat kuitenkin useimmiten hänen muusta tuotannostaan irrallisia projekteja, mistä kertoo muun muassa, ettei niistä yhtäkään sisällytetty hänen albumeilleen. Oikeastaan vain Lapsuuden loppu muistutti Hectorin tyypillistä tuotantoa. Kyseisen laulun esitys vuoden 1974 Syksyn sävelessä onkin jäänyt vahvasti suomalaisten mieliin. Hector hätkähdytti esittämällä väkevän kappaleensa mustassa haudankaivajan viitassa, kasvot vahvasti valkoiseksi kalkittuna ja silmät suorastaan goottimeikkeihin maalattuna. Urbaanin legendan mukaan maski olisi johtunut siitä, että artisti yritti peittää tappelussa saamaansa mustaa silmää.

Sanoittajana


Vuonna 2012 koottiin tupla-CD-kokoelma
Hectorin sanoituksista muille artisteille.
Hector mielletään usein ennen kaikkea tekstintekijäksi. Ei ole suinkaan mikään ihme, että häneltä on näiden kaikkien vuosikymmenien aikana tilattu satoja ja taas satoja sanoituksia muille artisteille. Jo 1970-luvun alussa – ennen Hectorin artistinuran läpimurtoa – Katri Helena levytti Hectorin sanoittamat sodanvastaiset laulut Äänesi mä kuulen ja Kuudenikäinen. Hectorin kynäilemiä tekstejä kuullaan muun muassa Maaritin esikoisalbumilla 1973. Samana vuonna Rauli "Badding" Somerjoki ikuisti hittikappaleensa Nuori rakkaus, jonka sanoitus on Hectorin käsialaa. Vuonna 1976 pop-sensaatio Freeman – Hectorin silloinen lankomies – nousi nuorison suosikiksi Hectorin sanoittamilla superhiteillä Ajetaan tandemilla, Kaksi lensi yli käenpesän ja Osuuskaupan Jane. 70-luvun jälkipuoliskolla uransa huipulla oli myös Seppo Närhi, jonka levytyskappaleista valtaosa on Hectorin sanoittamia – tunnetuimpina esimerkkeinä tietenkin Prinsessa '65 sekä Syksyn sävelessä kilpaillut Kujakissa. Kaksi kertaa Hectorin sanoitus on voittanut Suomen euroviisukarsinnat: 1974 Carita Holmströmin esittämä Älä mene pois sekä 1992 Pave Maijasen Yamma yamma.

1990-luvulla Hector kirjoitti paljon sanoituksia valtakunnan suosituimmille iskelmätähdille, kuten Arja Korisevalle, Jari Sillanpäälle, Laura Voutilaiselle ja Anna Erikssonille. Vuosikymmenen alussa Samuli Edelmann sinkosi eturivin tähtien joukkoon Hectorin sanoittamilla hiteillä Peggy ja Pienestä kii. Tavanomaisesta iskelmälinjasta poikkesivat muun muassa Susanna Haavistolle vuonna 1992 sanoitetut Odotusta Pariisissa ja Kanssasi on niin hyvä olla, jonka Hector esittää Haaviston kanssa duettona. Hectorin sanoittajanuran kohokohtiin kuuluvat muutamat albumikokonaisuudet, kuten Irina Milanin kunnianhimoinen Mitä tapahtuu (1979), johon sävellykset laati Jorma Panula, sekä Arja Saijonmaan elämäkerrallinen Yhteinen taivas ja maa (1989).

Suomirockin nousukausi


1980-luku on suomirockin kultainen vuosikymmen. Hector, Juice Leskinen ja Dave Lindholm olivat 1970-luvulla raivanneet tietä suomalaiselle rockille. 1980-luvulla uusia yrittäjiä alkoi ilmaantua ja suomirock nousi lopullisesti valtavirtaan. Suomalaisten suosioon nousivat Eppu Normaali, Hassisen Kone, Tuomari Nurmio ja myöhemmin , Dingo, Popeda sekä J. Karjalainen. Suomirock sai ylistystä omaehtoisuudesta ja persoonallisuudesta. Se nähtiin positiivisena vastaiskuna teolliselle iskelmämusiikille, joka leimattiin läpeensä laskelmoiduksi ja kaupalliseksi.

Eurooppa-albumilla (1981) kuullaan
Hectoria kasarisoundeilla.
Uuden aallon edustajat nousivat listojen kärkeen, mutta vanhat konkarit sinnittelivät edelleen mukana. Hector julkaisi 1980-luvun alussa albumeita ensin Otto Donnerin Ponsi-levymerkille, josta toiminta jatkui kuitenkin pian Johanna Kustannuksella, jonne merkittävä osa Love Recordsin artisteista oli siirtynyt. 1980-luvulla Hectorin tuotannon avainhenkilöksi osoittautui Jukka Hakoköngäs, joka tuotti lähes kaikki vuosikymmenen Hector-albumit. Ajan hengen mukaisesti Hectorkin päätyi kokeilemaan vuosikymmenelle ominaisia syntetisaattorisoundeja, jotka korostuvat erityisesti Eurooppa-albumilla (1981). 1980-luvun alussa Hectorin albumit eivät kuitenkaan menestyneet samalla tavalla kuin edellisellä vuosikymmenellä eivätkä ne poikineet merkittäviä koko kansakuntaa järisyttäviä hittejä. Hectorin älppärit saivat kuitenkin poikkeuksetta positiivisia arvioita rock-henkisiltä kriitikoilta.

Paluu kaupalliseen menestykseen


Vuonna 1987 Hector solmi levytyssopimuksen Flamingo Musicin kanssa. Albumien myyntikäyrä alkoi lähteä vuosikymmenen lopulla iloiseen nousuun. Ensimmäinen Flamingo-albumi Nuku idiootti (1987) toi Hectorille pitkästä aikaa kultalevyn. Albumin kantavana teemana on ajan hengen mukaisen juppikulttuurin, kasinotalouden, kulutusjuhlien ja sen seurauksena syntyneen pinnallisen elämäntavan kritisoiminen.

Seuraava albumi Varjot ja lakanat (1988) oli vielä suurempi menestys, sillä se myi timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 äänitettä. Albumin kokonaisuus on kieltämättä vahva, ja Hector on itsekin haastatteluissa usein maininnut tämän albumin yhdeksi suosikikseen tuotannossaan.

Yhtenä iltana (1990) on Hectorin uran
kolmanneksi myydyin albumi.
Kolmas Flamingo-albumi Yhtenä iltana (1990) jatkoi Hectorin huikeaa menestysputkea. Albumi myi platinaa (timanttilevy-luokitus poistettiin vuonna 1989 ja korvattiin platinalevy-luokituksella) ja on yli 64 000 äänitteen myynnillään Hectorin kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin levy – eli kaupallisesti menestynein heti Herra Mirandos ja Hectorock I -klassikoiden jälkeen. Vaikka Hectorin ei ole koskaan tarvinnut juosta kaupallisen menestyksen ja pikavoittojen perässä, niin 80- ja 90-lukujen vaihteessa hän sinetöi asemansa suomalaisten kestosuosikkina, jolta halutaan kuulla uusia lauluja vanhojen klassikoiden lisäksi. Tältä aikakaudelta ovat jääneet elämään muun muassa Yhtenä iltana, Juodaan viinaa, Mulla ei oo rahaa, Ota yhteyttä apinaan, Jos sä tahdot niin – jonka Jippu ja Samuli Edelmann päivittivät 20 vuotta myöhemmin alkuperäisversiota suuremmaksi hitiksi – sekä Kaikki tahtoo rakastaa, joka tosin julkaistiin ainoastaan singlenä. Hectorilla on useita klassikkobiisejä, joita ei ole sisällytetty yhdellekään hänen albumilleen.

Paven matkassa kohti Olympiastadionia


Yhtenä iltana -albumilla tuottajan puikoissa hääräsi Pave Maijanen. Pave on toiminut useaan otteeseen paitsi Hectorin levyjen tuottajana myös luotettuna keikkamuusikkona, joka on Hectorin juhlakiertueilla johtanut bändiä. Pave tuotti Yhtenä iltana -albumin lisäksi Hectorin 25-vuotisjuhlakiertueen livetaltioinnin In concert (1992) sekä studioalbumit Ensilumi tulee kuudelta (1992) ja Salaisuuksien talo (1994). Kaikki kolme levyä myivät kultalevyyn oikeuttavan määrän. Näihin aikoihin Hectorin tuotannossa alkoi olla havaittavissa entistä enemmän yhteiskuntakriittistä diskurssia ja jopa pessimististä suhtautumista maailmanmenoon.

1990-luvun alussa Hectorilla ja Pavella oli lukuisia yhteisiä keikkoja. Vuosikymmenen edetessä kutsu kävi myös nostalgiateemaisiin tapahtumiin, kuten Vuokatin Katinkullassa järjestetyille Back to the sixties -festivaaleille. Kerran kyseisillä festareilla Kirka eksyi samalle lavalle Hectorin ja Paven kanssa, ja samassa tapahtumassa esiintyi säännöllisesti myös Pepe Willberg legendaaristen yhtyeidensä kanssa. Näissä tapahtumissa kylvettiin siemen vuosikymmenen lopulla suorastaan megalomaanisen suosion saavuttaneeseen Mestarit-ilmiöön. Kirkan, Hectorin, Paven ja Pepen yhteisprojekti synnytti Suomeen ennennäkemättömän nostalgiabuumin, mikä nosti Mestarit ennätysmäisen suureen suosioon. Mestarit Areenalla -kiertue kiersi loppuunmyytyjä jäähalleja ja huipentui elokuussa 1999 Olympiastadionilla järjestettyyn konserttiin, joka oli ensimmäinen kotimaisen esiintyjän oma konsertti Stadionilla. Historian siivet havisivat, kun 36 000 katsojaa yhtyi Hectorin kanssa laulamaan Lumi teki enkelin eteiseen pimenevässä elokuun illassa. Laskelmien mukaan Mestareiden konsertteja näki vuosien 1998-99 aikana yhteensä yli 130 000 katsojaa, ja konserttitaltiointi Mestarit Areenalla on myynyt triplaplatinaa niin ikään 130 000 äänitteen myynnillään.

Mestarit-projekti herätti jonkin verran myös vastalauseita. Etenkin pitkän linjan Hector-fanit olivat pettyneitä, kun kokivat Hectorin kaltaisen omaehtoisen ja yhteiskuntakriittisen taiteilijan myyneen sielunsa yltiökaupalliselle kiertueelle, jota puffattiin kaikkialla aina television viihdeohjelmia myöten. Mestarit-huuman laannuttua Hector antoi itsekin jonkin verran kriittisiä lausuntoja, joissa myönsi julkisuuden karanneen Mestareiden käsistä.

Suomirockin ikoniksi


Uskonnolliset teemat ovat vahvasti
esillä Ei selityksiä -albumilla (2004).
Vuonna 2004 Hector julkaisi pienen tauon jälkeen uuden albumin Ei selityksiä. Edelliset albumit Kultaiset lehdet (1995) ja Hidas (1999) eivät olleet menestyneet mairittelevasti. Ei selityksiä löysi kuitenkin erinomaisesti tiensä suomalaisiin kotitalouksiin, sillä sitä myytiin yli 40 000 kappaletta eli platinaa. Albumi keräsi myös poikkeuksellisen positiivisia arvosteluja. Erityisesti kuuntelijoihin teki vaikutuksen albumin neljäs raita Kuunnellaan vaan taivasta, josta Hector sai pitkästä aikaa merkittävän hitin. Näkemykseni mukaan tämän viimeisimmän suosion seurauksena Hector sinetöi lopullisesti asemansa suomirockin ikonina, joka nauttii laajaa suosiota kaikissa kansankerroksissa. Uudet sukupolvet löytävät Hectorin tuotannon ja ymmärtävät hänen arvonsa ja saavutuksensa suomalaisen populaarimusiikin hyväksi. Kenties Hector oli käynyt hakemassa nuorison silmissä katu-uskottavuutta jo vuonna 2003, kun hän feattasi Kapasiteettiyksikön hitissä Tää on mun Stadi.

Uusin albumi Hauras (2014) nousi
ilmestyessään listaykköseksi.
Hectorin suuresta menestyksestä kertoo hänen konserttikiertueidensa suosio. Kun Palkkasoturista oli kulunut 40 vuotta, Hector järjesti helmikuussa 2006 Helsingissä suuren juhlakonsertin. Ohjelmatoimiston ehdotuksesta konsertti järjestettiin Hartwall Areenalla. Hector oli itse aluksi empinyt ideaa ja epäillyt, ettei hän yksin voisi saada areenalle houkuteltua tarpeeksi yleisöä. Lopulta kuitenkin osoittautui, että ohjelmatoimisto oli oikeassa. Konsertti myytiin loppuun. Sittemmin Hector on järjestänyt useampia hyvin menestyneitä konsertteja Hartwall Areenalla – aina jäähyväis- ja comeback-kiertuetta myöten! Hectorille on irvailtu hänen syksyllä 2007 järjestämästään "jäähyväiskiertueesta" Näkemiin – kuulemiin. Artisti oli ajatellut, että silloiseen terveydentilaansa vedoten hänen olisi syytä lopettaa suuret areenakiertueet. Levyttämistä ja pienimuotoisempia esiintymisiä hän ei alun perin väittänytkään lopettavansa. Mutta areenakiertueetkin ovat taas 2010-luvulla maistuneet. Loppuvuodesta 2016 Hector juhlistaa 50-vuotista uraansa jälleen juhlakiertueen merkeissä. 10. joulukuuta järjestettävään Helsingin konserttiin on myyty tähän mennessä jo yli 6 000 lippua.

Hector, jos kuka, on kiistattomasti suomalaisen rockmusiikin legenda. Hän on raivannut tiensä huipulle läpi alkuaikojen ennakkoluulojen. Hän on luonut uutta ja omaperäistä suomalaisen kevyen musiikin kentälle. Hector on tehnyt Suomen musiikkipiireissä saman, minkä sellaiset musiikin suurnimet, kuten Bob Dylan ja David Bowie ovat tehneet kansainvälisesti. Ja mikä hienointa, hän ei ole jäänyt vain uransa klassikoiden vangiksi, vaan on vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen onnistunut kynäilemään lukuisia puhuttelevia kappaleita ja albumikokonaisuuksia. Hectorin lauluissa paitsi kuvataan osuvasti ja terävästi meitä suomalaisia ja yhteiskuntaamme, myös pohditaan kaikkia mahdollisia elämän suuria kysymyksiä, jotka askarruttavat ihmismieltä. Rakkautta, kuolemaa, surua, kaipausta, epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta, maailmankatsomuksia ja filosofisia dilemmoja. Yksikään toinen suomalainen rock-muusikko ei ole onnistunut pysymään pinnalla puoli vuosisataa. Jo sen vuoksi sellaiset Hectoriin liitetyt luonnehdinnat, kuten legenda tai ikoni – tai jopa instituutio – eivät ole lainkaan perusteettomia ylisanoja.

Soittolistat


Yritin aluksi tiivistää Hectorin pitkän ja vakuuttavan uran "vain" noin kolme tuntia kestävään soittolistaan. Tehtävä osoittautui äärimmäisen haastavaksi, sillä kolme tuntia tuntui täyttyvän jo pelkästään kaikkein olennaisimmista hiteistä. Monta helmeä jäi ulkopuolelle. Niinpä päätin lopulta koota kaksi erillistä soittolistaa tähän kylkeen: yhden hittikimaran ja toisen muista vaikuttavista levytyksistä, jotka ovat jääneet vain albumiraidoiksi tai harvinaisiksi singlejulkaisuiksi tai muuten vähemmän tunnetuiksi.

Soittolista 1: Hectorin hitit

Soittolistalle on koottu kronologisessa järjestyksessä 48 Hectorin uran virstanpylvästä. Listalla kuulee Hectorin uran kehityksen folk-nuorukaisesta filosofiseksi pohdiskelijaksi ja samalla myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisen. Laulusta Kuningatar on valikoitu vuonna 1992 julkaistu liveversio, koska alkuperäistä vuonna 1969 levytettyä versiota ei ole Spotifyssa.



Soittolista 2: Helmiä vuosien varrelta

Toiselle soittolistalle on koottu mielestäni mainioita helmiä sellaisista levytyksistä, jotka eivät nousseet hittilistoille. Useimmiten albumilta voi nousta vain korkeintaan muutama laulu hitiksi ja sen vuoksi hienotkin kappaleet voivat jäädä vähemmälle huomiolle. Jotkut laulut saattavat olla "liian vaikeita" suurten massojen suosikiksi. Soittolistan tarkoituksena on laajentaa kuvaa Hectorin tuotannosta ja osoittaa hänen monipuolisuutensa. Tarjolla on vakavia ja syvällisiä lauluja, muutamia kepeämpiä poppeja, Hectorin huumoriosastoa sekä näytteitä siitä, kuinka folk on pysynyt Hectorin tuotannossa olennaisena osana kaikki nämä vuodet.



PS. Tiesitkö, että...


Hector on aiheena inspiroinut muita lauluntekijöitä. Kari Peitsamo levytti vuonna 1978 laulun Ei kai Hectorillakaan ole helppoa ja parisenkymmentä vuotta myöhemmin hän halusi tehdä laulussa selväksi, että Hector on hyvä jätkä. Juliet Jonesin sydän levytti vuonna 1993 albumilleen Joneskaupunki kappaleen Kuka tekis Hectorin eteiseen. Sleepy Sleepers ikuisti vuonna 1976 vähemmän mairittelevan laulun Traktori kostoksi siitä, että toimittaja Heikki Harma oli radio-ohjelmassa kritisoinut Sliippareiden levyä. Ainakin kerran Hector on maininnut itsensä omassa kappaleessaan. Laulussa Timantti ja ruoste (1988) lauletaan: "Tällä laidalla musiikin sektorin / Irwin kuuroutuu, kuinka käy Hectorin." Irwin taas on viitannut Hectoriin jo vuonna 1966 levyttämässään kappaleessa Sotilas: "Yksi laulaa protesteja vuoksi Vietnamin / toinen kertoo tarinan taas palkkasoturin."

Aiheesta muualla


Kolme rakkaudentunnustusta Hectorille | Nuorgam

Tihkusateen masentama puisto: Hectorin matkassa halki Helsingin

Listablogi: Harma-eminenssi

30. elokuuta 2016

Kaikkien aikojen diskoiskelmä-albumit

Finnhitsaaja-blogissa on suomidiskoteeman aikana esitelty neljä genren klassikkoalbumia: Mona Caritan Mikä fiilis (1983), Seija Simolan Ota kii, pidä mua (1985), Beritin Sinä olet hän (1984) sekä Meiju Suvaksen debyyttialbumi (1982). Luonnollisesti suomidiskon aikakaudella julkaistiin edellämainitun neljän pitkäsoiton lisäksi muitakin timanttisia älppäreitä. Pyrin tässä suomidiskoteeman viimeisessä artikkelissa esittelemään tusinan verran albumikokonaisuuksia, jotka joko ovat poikkeuksellisen tasokkaita diskoiskelmälevyjä tai kiteyttävät jotain niin olennaista suomidiskon aikakaudesta tavalla tai toisella. Vaikka suomalainen pop-iskelmäteollisuus nojautui 1970-luvun jälkipuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla voimakkaasti diskomentaliteettiin, eivät nämä albumit – kuten eivät Mona Caritan, Seijan, Beritin ja Meijunkaan albumit – ole sataprosenttisia diskolevyjä vaan sisältävät diskosoundien lisäksi perinteisempää iskelmäainesta ja balladeja. Sen vuoksi lieneekin osuvampaa käyttää suomidisko-käsitteen sijaan ilmaisua diskoiskelmä. Valikoidut älppärit esitellään kronologisessa järjestyksessä.

Disco Shock (PSO, 1978)


Viimeistään siinä vaiheessa, kun Baccara-ilmiö valloitti Suomen vuodenvaihteessa 1977–78, suomalaisten levy-yhtiöiden oli todettava, että kansakunta on todella hurahtanut diskohuumaan. Baccaran albumista tuli ensimmäinen ulkomainen pitkäsoitto, joka myi Suomessa yli 100 000 äänitettä. Diskobuumin jyllätessä kuumimmillaan PSO-levy-yhtiön Timo Lindström ideoi diskohenkeä sykkivän albumikokonaisuuden. Disco Shock nimisellä albumilla kuullaan peräti kahdeksan Baccara-hitin suomenkieliset versiot, joiden esittäjäksi on merkitty mystinen Mami. Todellisuudessa Mami on itse asiassa duo – eikä mikä tahansa duo, sillä sen muodostivat Maarit ja Irina Milan, jotka olivat tuohon aikaan Suomen työllistetyimmät taustalaulajat. Maarit ja Milan toimivat taustalaulajina myös Baccaran Suomen-kiertueella. Legendaarisen huhun mukaan pohjoisen sääoloihin tottumattomat espanjattaret olivat kiertueen viimeisillä keikoilla menettäneet äänensä kokonaan, joten he vain aukoivat suutaan Maaritin ja Irina Milanin toimiessa varsinaisina laulajina.

Useiden Baccaran ensimmäisten hittien suomenkieliset versiot olivat ennen Disco Shockin ilmestymistä tulleet tutuiksi muiden artistien esittäminä. Yes sir I can boogien ja Cara mian levytti suomeksi Eini (Yes sir, alkaa polttaa ja Rakastua voisit aivan pikkuisen), Sorry I'm a ladyn Lea Laven ja Vicky Rosti (Sorry, jos oon lady), Darlingin Mirumaru-trio (Haavein), Love you till I dien Taiska (Sulle ainiaan) ja Koochie-Koon Bon Bon -duo (Yksi yö). Mamin levytyksissä hyödynnettiin samoja suomenkielisiä käännöksiä. Yes sir, alkaa polttaa onkin itse asiassa Irina Milanin sanoittama. Sen sijaan Mami-duo on tiedettävästi ainoa, joka on levyttänyt suomeksi Mad in Madridin, johon Raul Reiman kirjoitti suomenkielisen tekstin Si, Si Senjor. Baccara levytti esikoisalbumilleen myös sähäkän diskoversion Granada-ikivihreästä. Agustín Laran legendaarisen Granadan olivat aikoinaan levyttäneet suomeksi niin Kipparikvartetti Kauhko Käyhkön tekstittämänä kuin Vieno Kekkonen Saukin sanoittamana. Disco Shockia varten Mami levytti disko-Granadasta aivan uuden suomenkielisen sanoituksen, jonka oli niin ikään kynäillyt Raul Reiman. Kahdeksan Baccara-hitin lisäksi Mami levytti Disco Shockille suomenkielisen version 1960-luvun hitistä Black is black (Mustaa vain), joka oli ranskalaistrio La Belle Epoquen versiona noussut listojen kärkeen vuosina 1976–77.

Maaritin ja Milanin diskolevytysten vuoksi Disco Shock on noussut vuosikymmenien saatossa todelliseksi suomidiskon kulttiklassikoksi. Yhdeksän Mami-levytyksen lisäksi Disco Shockilla on viisi muuta PSO-artistien levytystä, kuten muun muassa Mona Caritan ensilevytys vuodelta 1978: Mona Caritan ja Tuula Sipisen muodostaman Cissy-duon Taas taas (alun perin Penny McLeanin Dance bunny honey) on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa suureen suosioon. Todellista kulttikamaa Disco Shockilla edustaa myös ehdottomasti Paula Koivuniemen päätön Disco Cha Cha, jonka aikana camp-mittari värähtää todella korkeisiin lukemiin. Ainutlaatuinen harvinaisuus aikakaudelta ennen Paula Koivuniemen lopullista läpimurtoa. Miespuolisia vokalisteja Disco Shockilla ovat Rexi, klassisen musiikin puolelle myöhemmin siirtynyt Raimo Laukka sekä sangen tuntemattomaksi jäänyt Timo Vesa. Kaksi viimeisenä mainittua levyttivät omat versionsa tuon hetken hittisävelmistä Ollaan lähekkäin ja Jos ystävään luottaa voitJamppa Tuomisen suurhittiä harva tuskin luokittelisi ensisijaisesti diskoksi, vaikka poljento kieltämättä onkin ajanmukainen.



Vicky Rosti – Oon voimissain (Finndisc, 1979)


Virve "Vicky" Rostin viides albumi on ainakin omissa listauksissani yksi kaikkien aikojen kotimaisia diskolevyjä. Kymmenen kappaleen kokonaisuus sisältää melkoista diskotykitystä alusta loppuun. Kiihkeän diskoputken katkaisee oikeastaan ainoastaan raita B3 – älppärin ainoa slovari Sua en voi unohtaa, joka on suomenkielinen versio Leo Sayerin hitistä I can't stop loving you. Muutoin albumi on sangen vauhdikas ja sen reipasta yleisilmettä ryydittävät Vickyn energinen ja jäntevä äänenkäyttö sekä Veikko Samulin muhkeat sovitukset. Kaikki albumin kymmenen laulua ovat käännösversioita aikansa menestyshiteistä.

Albumi sisältää muutaman diskomusiikin suurklassikon. Gloria Gaynorin I will survive ja Anita Wardin Ring my bell olivat vuonna 1979 kuumaakin kuumempia hittejä, jotka olivat nousseet listaykkösiksi sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa. Suomenkieliset versiot saivat nimekseen Oon voimissain ja Soita kelloain. Diskomusiikin aikakaudella vanhoja ikivihreitä tuunattiin uuteen uskoon. Eruption-yhtye menestyi One way ticket to the blues -klassikon diskoversiolla. Theresa Rosenius oli jo vuonna 1965 levyttänyt laulun suomeksi nimellä Menolippu, ja Eruptionin päivityksen myötä myös Menolippu taipui diskoasuun. Etenkin Oon voimissain ja Menolippu ovat todellisia Finnhits-klassikoita, jotka Virve saa esittää edelleen jokaisella keikallaan.

Menolipun tapaan myös albumin mahtipontinen aloitusraita Koputa puuta on diskotuunaus vanhasta ikivihreästä. Amii Stewart levytti vuonna 1979 diskoversion Eddie Floydin Knock on woodista. Jo kyseinen aloitusraita kiteyttää osuvasti albumin nuorekkaan tyylin: sen soundimaailma on suomalaiseksi tuon ajan "iskelmälevyksi" suorastaan päällekäyvän jyräävä ja Virven rock'n'rollista vaikutteita ammentava raju lauluääni ei pyytele anteeksi keneltäkään. Myös albumin tekstimaailma on paikoitellen jopa roisi. Esimerkikiksi laulun Antaudun (alun perin The Three Degrees -trion Givin' up, Givin' in) eroottissävyisessä sanoituksessa valmistaudutaan hekumaan varatun miehen kanssa ("tosi mies mua miellyttää / pojat puolitiehen jää") ja kehotetaan koskemaan hellästi rinnan nipukkaa. Eikä edes haittaa, että mies on varattu, sillä ilmeisesti vaimokin on touhuamassa jossain muualla ("paremmin sen aina teen / kuin sun vaimos vieraalleen")... Oharissa (samaisen The Three Degreesin The Runner) taas "sä otat minut silmilläsi tässä näin" ja odotetaan hyväilyjä ja kiihottuneita sanoja. Oon voimissain -albumin laulujen sanoituksista vastaavat Pertti Reponen ja Raul Reiman (paitsi Menolippu, jonka Saukki oli sanoittanut jo 1960-luvulla). Nuoremman sukupolven kynäniekkana Reiman ei kaihtanut kirjoittaa suorasukaisempia sanoituksia.

Kokonaisuutena Oon voimissain on yksi Virve Rostin uran onnistuneimpia pitkäsoittoja. Klassikkohittien lisäksi esimerkiksi Ohari ja Soitto soikoon vaikka aamuun ovat mitä mainioimpia diskobiisejä. Albumin kaikki levytykset on julkaistu CD-formaatissa Virven kahdella 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla.



Paula Koivuniemi – Vie minut pois (Finnlevy, 1980)


Tietenkin Paula Koivuniemen klassikkoalbumin diskopitoisuus voidaan kyseenalaistaa, kun levy sisältää muun muassa sellaisia balladeja, kuten Veikko Samulin säveltämän Laulut kun kuolevat (upea kappale, by the way) tai Toivo Kärjen Kun vaivut sylissäni uneen (erittäin hieno biisi tämäkin). Halusin kuitenkin nostaa tämän albumin tässä yhteydessä esille, koska mielestäni Paula Koivuniemen läpimurtoalbumi kuvastaa osuvasti sellaista ajan henkeä, missä niin kutsuttu valtavirran iskelmäkulttuuri alkoi selvästi ottaa vaikutteita diskomusiikin elementeistä, vaikka itse musiikkityyli ei tyylipuhdasta diskoa olisikaan. Siinä missä Vicky Rostin albumille valikoitiin kymmenen angloamerikkalaista diskohittiä, Paula Koivuniemen Vie minut pois -albumi sisältää enimmäkseen kotimaisia sävellyksiä. Vuonna 1966 levytysuransa aloittanut Paula Koivuniemi edusti moneen 1970- ja 80-lukujen diskoartistiin (esim. Eini, Vicky, Satu Pentikäinen, Päivi Kautto-Niemi...) verrattuna "vanhan liiton iskelmälaulajaa", jonka laulutyyli oli saanut vaikutteita menneiden vuosikymmenien jatsahtavista fokseista. 1970-luvun viimeisinä vuosina disko alkoi olla jo niin dominoiva ilmiö, että miltei jokaisen kotimaisen iskelmälaulajan levytystuotantoon tuli vähintään jonkinlaisia vaikutteita diskomusiikista. Esimerkiksi jo Paulan vuonna 1978 julkaistu Sinulle vain -albumi sisältää runsaasti diskosävyjä.

Esa Niemisen tuottama Vie minut pois -albumi valmistettiin aikana, jolloin kotimaisten iskelmälevytysten säestyksistä vastasivat vielä suuret kokoonpanot: tälläkin albumilla soittaa 12-henkinen jousiryhmä ja viisihenkinen puhallinsetti. Albumin kappaleiden sovituksissa erityisesti jousissa ja puhaltimissa käytetään samanlaisia ratkaisuja kuin 1970- ja 80-lukujen vaihteen diskomusiikissa. Tyyli korostuu etenkin albumin vähemmän tunnetuissa raidoissa, kuten Markku Johanssonin säveltämissä ja sovittamissa kappaleissa Lähimmäinen ja Minun kotini kaukana on. Albumin tunnetuimmat laulut luokitellaan nykyään jo suvereenisti diskoiskelmän klassikoiksi: Fredin säveltämä vauhdikas nimikkokappale Vie minut pois, Niemisen raflaava Meren taa sekä tietysti Tummat silmät ruskea tukka – alun perin ranskalaisen euroviisuvoittajan Marie Myriamin levytys Le cœur somnambule. Kotimaassaan Ranskassa laulu ei herättänyt juuri minkäänlaista huomiota, mutta Suomessa Tummat silmät, ruskea tukka oli vuoden 1980 suurin kotimainen hitti, mikä nosti Paula Koivuniemen lopullisesti eturivin iskelmätähtien joukkoon. Vie minut pois -albumia myytiin huikeat 70 000 äänitettä, minkä myötä Paula Koivuniemi vastaanotti sekä kulta- että timanttilevyn.

Vie minut pois -albumi on julkaistu CD-painoksena vuosina 1989 ja 2012, sekä vuonna 2009 2in1-sarjassa yhdessä Paulan toisen klassikkoalbumin Luotan sydämen ääneen (1982) kanssa.



Armi Aavikko – Armi (Scandia, 1981)


Helmikuussa 1977 Miss Suomeksi kruunattu Armi Aavikko nousi saman vuoden keväällä kotimaisen musiikkibisneksen huipulle Dannyn rinnalla. Ilmiömäisen hellyysbuumin lanseerannut duo julkaisi kaksi albumia vuosina 1978 ja 1979. Molemmat Dannyn ja Armin albumit sisältävät kummaltakin duon osapuolelta myös soololevytyksiä. Vuonna 1980 Armi levytti soolona Luxemburgin euroviisusta Le Papa Pingouin pöpihauskan suomenkielisen version Isä-pappa pingviini. Pikkuhiljaa aika alkoi olla levy-yhtiön setien mielestä kypsä Armin omalle sooloalbumille, joka näki päivänvalonsa loppuvuodesta 1981.

Armin sooloalbumi sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Levyn suurin hitti on ehdottomasti Iltaloma – suomenkielinen versio Anekan superhitistä Japanese boy, joka oli noussut listojen kärkeen niin Suomessa kuin kotimaassaan Britanniassa. Armin Iltaloma, joka julkaistiin singlenä ennen albumin ilmestymistä, nousi jukeboksien kuuntelua mittaavalla listalla peräti viidenneksi. Iltaloman lisäksi levyltä on jäänyt elämään muun muassa Radiotähti. Veepee Lehdon kynäilemä suomenkielinen sanoitus The Bugglesien hittiin Video killed the radio star on menestynyt toistuvasti äänestyksissä, joissa on äänestetty kaikkien aikojen käsittämättömimpiä käännöskappaleita. Mukana on myös Agadou – kappale, josta tuli legenda vasta muutama vuosi Armin levytyksen jälkeen. Alun perin Agadou on ranskalaismarokkolainen sävellys 1970-luvun alkuvuosilta. Vuonna 1981 saksalainen Saragossa Band teki laulusta diskoversion, mikä lieneekin toiminut Armin version esikuvana. 1984 brittiläinen Black Lace julkaisi oman versionsa Agadoo. Black Lacen levytys myi kuin häkä, mutta se on valittu Britanniassa toistuvasti kaikkien aikojen korneimmaksi tai huonoimmaksi musiikkikappaleeksi.

Albumin vähemmän tunnetuista lauluista miellyttävää aikansa kuvaa edustavat alun perin Ottawanin tuotannosta napatut Kaksi kulkijaa (Shubidube love) ja Tanssi kanssani hiljaa (Sing along with the juke-box). Levyn kohokohtiin voisi luokitella ehdottomasti kappaleen Kiitos sulle – alun perin islantilainen kappale Í Reykjavíkurborg, josta saksalaiset levytuottajat väänsivät englanninkielisen version My home town. Älppärille sisällytettiin myös Armin levytys saman vuoden Irlannin vauhdikkaasta euroviisusta Horoscopes (suomeksi yllätyksettömästi Horoskoopit), jonka trio nimeltään Sheeba esitti kimaltelevissa glitterasuissa.

Soololevyn aikoihin Armin imagoa pyrittiin muuttamaan luonnollisesta teinimissistä ja hellyyden lähettilättärestä seksikkäämpään ja itsevarmempaan suuntaan. Kakkosraita Tahdon tänään saada (alun perin tanskalaisen The Lollipopsin 1960-luvun hitti Do you know how much I love you – juuri se sama laulu, jonka Sliipparit väänsivät muotoon Muistatkos kuka kaivoon putos) kertoo melko suorasukaisesti siitä itsestään, mutta levytys lienee tehty pilke silmäkulmassa – sen verran koomisilta taustakuoron "ou jeah!" -huohotukset kuulostavat.

Vickyn ja Paulan albumeihin verrattuna Armin levyllä on käytetty enemmän syntetisaattorisoundeja. Albumin soundimaailman primus motorina toimi Veikko Samuli, joka sovitti kaikki älppärin levytykset yhtä lukuun ottamatta. Petri Tuunaisen kirjoittamassa Armi Aavikko -elämäkerrassa Veikko Samuli on pahoitellut, että 1980-luvun alkuvuosina iskelmälevyjen tekeminen oli melkoista tehtailua, minkä vuoksi Arminkin albumi jouduttiin valmistamaan sangen nopealla aikataululla. Sekä tuottaja että artisti olisivat toivoneet enemmän aikaa pitkäsoiton työstämiseen. Vaikka Iltaloma olikin menestynyt listoilla lupaavasti, itse albumi ei kuitenkaan ollut mikään valtaisa listamenestys. Aikalaisarvioissa kriitikot totesivat älppärin olevan "keskitason diskoilu", mutta kiinnittivät huomiota Armin kehittyneen laulajana huomattavasti sitten ensimmäisten levytysten.

Alkuvuodesta 2002 Armin yllättävän poismenon jälkeen Warner Music Finland julkaisi 20 kappaleen muistokokoelman Armi Aavikko, johon sisällytettiin Armin soololevyn 12 kappaleesta kymmenen. Ulkopuolelle jäivät Sunnuntaiaamu sekä albumin ainoa kotimainen sävellys, Raul Reimanin kynäilemä renkutus On tytöt poikia kiinnostaneet.



Nisa Soraya – Nisa (Finnlevy, 1982)


"Oikein olen Singaporesta", kertoi Nisa Soraya vuoden 1981 euroviisukarsinnoissa, kun lähetyksen juontanut Erkki Pohjanheimo uteli mistä kaukaa hän onkaan kotoisin. 1980-luvun alkupuoliskolla eksoottinen Nisa Soraya oli todellinen väriläiskä Suomen muutoin niin homogeenisellä iskelmäkentällä. Nisa oli saanut 1970-luvun lopulla Singaporessa kiinnityksen TeePees-yhtyeen Euroopan-kiertueelle. Suomen-keikalla hän kohtasi Markku Aron. Markku ja Nisa löivät hynttyyt yhteen ja esittelivät nuorta onnea viisukarsinnoissa kilpailuesityksessään Mun suothan tulla vierees sun.

Vuonna 1982 alettiin valmistaa Nisan omaa pitkäsoittoa. Singaporesta Suomeen muuttanut artisti puhui hädin tuskin auttavasti suomea, mutta se ei levytuottajia haitannut. Veikko Samulin mukaan Nisa Soraya sai suomen kielen svengaamaan ainutlaatuisella tavalla. Kuunnelkaapa vaikka albumin raitaa Olen onnellinen nainen. Kuinka vastustamattomalta kuulostaakaan, kun Nisa laulaa viekoittelevasti: "Moni maa ja maanosaa monta taakseni jäänyt on".

Esa Niemisen tuottamalla albumilla on melko korkea kotimaisuusprosentti, sillä kymmenestä uudesta laulusta peräti puolet on kotimaista alkuperää. Nisan levyn hitti on tietysti Veikko Samulin säveltämä Huone 105, joka oli parhaimmillaan jukeboksien kolmanneksi kuunnelluin kappale. Kasarihitti on sittemmin kelvannut muidenkin artistien repertuaariin. Iskelmäpoikien makuhermoihin ovat iskeneet myös Kim Kuusen säveltämä Helsingissä sataa ja Niemisen vauhdikas diskoilu Ota vaan, jonka on myöhemmin levyttänyt myös Paula Koivuniemi. Lisäksi Jori Sivosen tarttuva albumiraita Tule ja vie edustaa mitä tyylipuhtainta kotimaista kasari-iskelmää. Albumin käännösbiiseistä parhaiten on jäänyt elämään Pointer Sistersien Slowhand-hitistä väännetty Kiiruhda hiljaa. Nisa itse ihaili kovasti Sheena Eastonia ja hänen tuotannostaan Nisan levylle valikoitiin I'm not worth the hurt (En ole sen arvoinen) sekä iskevä A letter from Joey (Kotiin), jonka voisi luokitella albumin parhaimmistoon. Mielenkiintoinen kuriositeetti on vinyylin A-puolen päättävä seitsemänminuuttinen Markku Aro -potpuri, jossa Nisa laulaa mielitiettynsä 60- ja 70-luvun hittejä. Veikko Samulin käsittelyssä pop-klassikot on sovitettu ajanmukaiseen diskoasuun.

Nisa Sorayan kokopitkä on sangen onnistunut kasaridiskoalbumi, jonka materiaali olisi varmasti kelvannut monelle muullekin saman genren laulajalle. Kokonaisuuden kruunaa kuitenkin juuri Nisa, jonka artistiura Suomessa on ehdottomasti kiehtovimpia ilmiöitä suomidiskon aikakaudella. Täytyy kuitenkin muistaa, että kyse on ammattitaitoisesta laulajasta ja esiintyjästä, joka oli luonut uraa viihdetaiteilijana jo kauan ennen saapumistaan Suomeen.



Aiheesta muualla:

Siironen Janne: To Finland With Love... Nisa Soraya Suomessa 1980–1985 NRGM-palvelimessa

Emilia – Emilia (Discophon, 1982)


Suomidiskon kiihkeimpinä vuosina italodiskoa suomalaisille levylautasille pyrki tarjoamaan laulajatar nimeltään Anne Luoto – taiteilijanimeltään Emilia. Emilian ensimmäinen valtakunnallinen esiintyminen tapahtui lokakuussa 1981 Yleisradion Iltatähti-ohjelmassa, jossa hän esitti Satan in loven eli "laulun rakastuneesta saatanasta", kuten juontaja Mikko Alatalo asian ilmaisi. Chrisse Johansson oli kynäillyt suomenkielisen sanoituksen La Bellinin levytyksestä. Juha Rantalan tietolähteiden mukaan suomenkielinen levytys olisi tehty vieläpä ilman asianmukaisia käännöslupia. Satan in love on vuosien saatossa muodostunut melkoiseksi camp-klassikoksi. Rumba-lehti kirjoitti neljä vuotta sitten, kuinka "Satan in love saattaa hyvinkin olla se suomidiskon lakipiste, jonka jälkeen mikään ei ole tuntunut miltään". Englanninkielisen "satan"-sanan ääntäminen on herättänyt huvittuneisuutta, mutta samalla tavalla se lausutaan alkuperäisessä levytyksessäkin.

Vuonna 1982 julkaistiin Emilian kokopitkä älppäri. Kassu Halosen tuottama albumi sisältää kymmenen levytystä, jotka ovat yhtä lukuun ottamatta käännöskappaleita. Lauluista suurin osa on italialaista alkuperää ja niihin on kynäilty vihjailevia ja pikkutuhmia suomenkielisiä sanoituksia. Jo laulujen nimet (Villikissa, Tuokio paratiisissa, Aah mikä yö) tiivistävät hyvin albumin tematiikan. Lisäksi on mainittava, että vinyylin kansikuva – jossa huomio kiinnittynee tympeän ilmeen sijaan paljastavaan kaula-aukkoon – oli tuohon aikaan poikkeuksellisen rohkea iskelmälevylle. Sanoitukset on merkitty Emilian itsensä ja nimimerkki Mimosan (Hilkka-Liisa Eirtovaara) nimiin.

Emilian albumi ei aikoinaan herättänyt suurta huomiota, mutta vuosien saatossa levy on noussut melkoiseksi kulttiklassikoksi iskelmäpoikien keskuudessa. Hullunkuriset sanoitukset ja Emilian ei-niin-vahva lauluääni luovat kokonaisuuden, joka on varmasti yksi campeimpia suomidiskon aikakaudella julkaistuja pitkäsoittoja. Emilian älppäriä myytiin aikoinaan todella pieni määrä, joten tiedostavat levykauppiaat osaavat pyytää vinyylistä nykyään hyvän hinnan. Kuulemani mukaan levymessuilla levystä olisi maksettu useita satasia.

Vuonna 1984 Emilia levytti vielä Polarvoxille singlen Päin tähtiä kiidän / Heitetään huomiseen huolet ja kilpaili Kevään sävelen alkukarsinnassa laululla En tunteita tuhlaa. Sen koommin hänestä ei ole kuultu.



Frederik – Roadstar (Reetu Records, 1983)


Jotta ei menisi aivan all female -blogipostaukseksi, täytyy joukkoon valita edes yksi miesartistin albumi.

Junttidiskon kuninkaaksi itseään tituleeraava Frederik sai 1970-luvun viimeisinä vuosina uransa nousuun diskontäyteisillä levytyksillään. Tsingis Khan -albumista (1979) Frederik vastaanotti ensimmäisen kultalevynsä. Kultalukemiin ylsivät myös kaksi seuraavaa älppäriä Kolmekymppinen (1980) ja Alta pois (1981). Komea albumiputki sai jatkoa keväällä 1983, kun julkaistiin pitkäsoitto nimeltään Roadstar. Roadstaria voisi luonnehtia Frederikin uran kaikkein "diskoimmaksi" albumikokonaisuudeksi. Vaikka albumilla ei olekaan Tsingis Khanin, Kolmekymppisen tai Titanicin kaltaista ikivihreää megahittiä, levy sisältää toinen toistaan mainioimpia kasari-iskelmiä. Useampien laulujen teemat ja aiheet sopivat valtakunnan viralliselle macholle kuin nyrkki silmään.

Roadstarin levytyksistä parhaiten elämään lienee jäänyt Raul Reimanin kynäilemä miehistä uhoa julistava Rensselit pykälään. Supisuomalainen mies saa puolustuspuheenvuoronsa myös kappaleessa Kiskonpätkä. Laulussa Reetu laulaa armottoman syntsabiitin säestyksellä, kuinka todellisia tosimiehiä ovat rehelliset ja oikeudenmukaiset metsien miehet. Bileiskelmien eliittiä Roadstarilla edustavat ehdottomasti Kasakkapartio ja Simson. Kasakkapartio on diskoversio legendaarisesta neuvostoliittolaisesta taistelulaulusta Poljuško-pole, jota Länsi-Euroopassa markkinoitiin kasakkapatrullin lauluna. Kipparikvartetti oli levyttänyt laulun suomeksi jo vuonna 1956, ja Roadstar-albumilla Reetu päivitti sen diskoasuun. Simson on taas Veikko Samulin ja Juha Vainion kynäilemä menopala, joka sopii hyvin Frederikin suurmiehistä kertovien camp-diskoiskelmien sarjaan.

Albumin levytyksistä muun muassa Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran (säv. Veikko Samuli), Marita (säv. Raul Reiman) ja Milla (säv. Jori Sivonen) edustavat tyypillistä koneiskelmän soundia, jota kuultiin tuohon aikaan esimerkiksi supersuositun Kake Randelinin albumeilla. Elettiin aikaa, jolloin syntetisaattorit ja rumpukoneet dominoivat iskelmälevytyksiä. Roadstarilla halutaan päästä Maritan ja Millan lisäksi muhinoimaan myös Reginan kanssa. Vuonna 2002 Frederik levyttikin kaikki kolme laulua potpurille, joka sai nimekseen osuvasti Menneet heilat. Älppärin hempeämmät kappaleet Siipirikko ja Yön kukka olisivat sopineet yhtä hyvin vaikkapa Jamppa Tuomisen levytysrepertuaariin – jälkimmäisen Veikko Juntusen kynäilemän laulun Jamppa levyttikin muutamaa vuotta myöhemmin.

Roadstar on miellyttävä kokonaisuus. Kassu Halonen – joka on sovittanut suurimman osan levyn kappaleista – on luonut soundimaailman, joka toimii kuin tyylipuhtaana malliesimerkkinä kasari-iskelmien tyylistä. Albumi oli kolmen kuukauden ajan Suomen albumilistalla, ja lisäksi suomalaiset luukuttivat singlejä Roadstar / Jos ollaan yhdessä viimeisen kerran ja Rensselit pykälään / Milla aktiivisesti jukebokseissa. Roadstar on ensimmäinen Frederikin oman levy-yhtiön Reetu Recordsin julkaisu. Herra Sysimetsä – jolla on usein taipumusta melkoiseen liioitteluun ja omien saavutustensa suurenteluun – on väittänyt, että Roadstar olisi myynyt yli 50 000 kappaletta, mutta ei saanut minkäänlaista timanttilevyä, koska Reetu Records ei kuulunut Ääni- ja kuvatallennetuottajat ÄKT:hen. Uskokoon ken haluaa...



Minna Ikonen – Elkeet kuin pedolla (Levytuottajat, 1984)


1980-luvun alkupuoliskolla muodissa olivat naisten esittämät rempseät juntti-iskelmät. Tyylilajin suosituimpia edustajia olivat esimerkiksi Anita Hirvonen ja Tarja Ylitalo. Samanlaista genreä pari piirua nuorekkaammalla ja diskommalla otteella tarjosi 1980-luvun puolivälissä tummaääninen Minna Ikonen, jonka levytysura jäi kahden albumin mittaiseksi. Ikosen esikoissingle Elkeet kuin pedolla / Hyväile mua ääneti julkaistiin vuonna 1983. Aluksi levytykset eivät herättäneet huomiota, mutta seuraavan vuoden puolella Elkeet kuin pedolla nousi listoille. Jukebokseissa se oli parhaimmillaan kahdeksanneksi kuunnelluin levy. Menestyksen myötä alettiin valmistaa Minna Ikoselle kokonaista albumia. Ensimmäinen pitkäsoitto Elkeet kuin pedolla sisältää 12 levytystä, jotka ovat kaikki kotimaisia sävellyksiä. Lauluja ovat säveltäneet Jori Sivonen, Matti "Fredi" Siitonen, Antti Hyvärinen ja Bruno Korpela, joka on vastannut kaikkien levytysten sovituksista. Kaikki sanoitukset ovat syntyneet Vexi Salmen kynästä – levyttihän Minna Ikonen Vexi Salmen Levytuottajat-levy-yhtiölle.

Minna Ikosen debyyttiälppäri on noussut suomidiskon ystävien keskuudessa melkoiseksi kulttiklassikoksi erityisesti mainioiden kasarirallatustensa vuoksi. Elkeet kuin pedolla, Kissimirri, Vitsit vähissä, Pilvetön taivas ja kuuma hellekesä, Jöröjukka ja Münchausen ovat ryydittäneet jo vuosikausia iskelmäpoikien illanviettoja. Sävellykset ovat tarttuvia renkutuksia ja sanoitukset sen verran yksinkertaisia, että lauluja on helppo laulaa mukana jo muutaman kuuntelukerran jälkeen. Kerrasta poikki -hittiä muistuttavassa Vitsit vähissä -kappaleessa on ehdottomasti yksi koko kotimaisen iskelmähistorian mahtavimmista modulaatioista. Münchausenin kohdalla camp-mittari värähtää jo melko korkeisiin lukemiin.
"Jos juttus joskus painettais
niin suosion ne suuren sais
ja Ruususetkin häviäis
ja Topeliuskin toiseks jäis."
Vaikka miessukupuolen edustajat saavatkin monissa Ikosen kappaleissa huutia, niin Jöröjukka on ylistyslaulu kaikille tossun alla eläville tuppisuille, jotka ovat "varmaan jo syntyneet luonnostaan naisia palvelemaan". Kuinkakohan tosissaan Vexi Salmi on rustaillut näitä sanoituksia? Kissimirri-kappaleen tarttuvaa kertosäkeistöä kuunnellessa tulee mieleen, että onkohan kroatialainen säveltäjä Rajko Dujmić plagioinut sitä Jugoslavian euroviisuvoittajaan Rock me (1989)? Minna Ikosen levytyskappaleisiin oman hersyvän aspektinsa luovat arkirealismista kumpuavat sanoitukset. Esimerkiksi Elkeet kuin pedolla -kappaleen tavoitellulla poikamiehellä on "autovekseli vedolla" ja Jöröjukka-laulun rakkaustarina alkaa arkisella kauppareissulla: "Kerran kaupasta leipää ja maitoa hain..."

Syksyllä 1984 Minna Ikonen sai valtakunnallista julkisuutta, kun hän kilpaili Syksyn sävelen finaalissa laululla Panin tiikerin tankkiin. Kilpailuun osallistuminen merkitsi lähtölaukausta Minna Ikosen seuraavalle albumiprojektille. Valitettavasti vuonna 1985 julkaistu Ikosen toinen albumi Annan kunnolla palaa jäi kokonaisuutena huomattavasti ensilevyä vaisummaksi. Ikonen vetäytyi showbisneksestä piakkoin toisen albumin ilmestymisen jälkeen.



Anja Niskanen – Anja Niskanen (CBS Records, 1984)


Suomidiskon aikakaudella Syksyn sävel -kilpailulla oli melkoinen junttileima. Kilpailun voiton oli vienyt kahdesti Erkki Liikanen humoristisilla ralleillaan (1975 ja 1976). Mikko Alatalon hassunhauskat esitykset upposivat kansan syviin riveihin niin hyvin, että häntä oli ehditty juhlia jo kolme kertaa Syksyn sävelen voittajana (1978, 1980 ja 1981). Vuonna 1982 kilpailun voiton vei Mika Sundqvistin Hormoonihiiret, jonka esityksessä monien mielestä matkittiin Alatalon reseptiä.

Vuonna 1984 Syksyn sävel sai kuitenkin aivan toisenlaisen voittajan. 16-vuotias espoolaisneitonen Anja Niskanen päihitti molemmat kansansuosikit Erkki Liikasen ja Mikko Alatalon kansainvälisen tason pop-iskelmällä Ollaan hiljaa vain. Voittokappaleen on säveltänyt Vesa Torppa ja sanoittanut Vexi Salmi. Voitto oli selkeä, sillä Anja Niskanen saavutti postikorttiäänestyksessä 25 314 ääntä, siinä missä toiseksi sijoittuneen Erkki Liikasen äänisaalis oli 18 081 postikorttia.

Ruotsalainen teinitähti Carola Häggkvist oli valloittanut näinä vuosina koko Pohjolan. Carolan albumit Främling (1983) ja Steg för steg (1984) kävivät hyvin kaupaksi myös Suomessa – jälkimmäinen levy oli noussut jopa Suomen listaykköseksi! Anja Niskasessa monet näkivät kotimaisen vastineen Carola Häggkvistille.

Anja Niskanen oli saanut levytyssopimuksen CBS-levy-yhtiöltä hänen voitettuaan Kyky-84 -laulukilpailun. Syksyn sävel nosti hänet koko kansan tietoisuuteen ja pitkäsoitto julkaistiin pian kilpailun voiton jälkeen. Anja Niskasen albumi on kotimaisen kasari-iskelmän virstanpylväitä. Älppäri menestyi kaupallisesti hienosti, sillä sitä myytiin kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä. Etenkin lapset ja nuoret ottivat Anja Niskasen idolikseen. Monet 80-luvun lapset ovat muistelleet kuunnelleensa Anja Niskasen kasetin puhki ja kykenevät vieläkin tapailemaan levyn kappaleita. Iloluontoisten laulujen sanoitukset tihkuivat teiniromantiikkaa ja istuivat muutenkin 16-vuotiaan sielunelämään, osuvana esimerkkinä mainittakoon koulumaailmaan sijoittuva Tää tunti vain. Albumia voisi luonnehtia eräänlaiseksi sukupolvikokemukseksi.

Anja Niskasen albumilla on kymmenen laulua, joista puolet ovat kotimaisia sävellyksiä ja puolet käännöskappaleita. Kaikki kotimaiset kappaleet ovat Vesa Torpan säveltämiä. Käännöshiteistä parhaiten elämään ovat jääneet Syy on rakkauden (Kirsty MacCallin They don't know, jonka Tracey Ullman oli levyttänyt hitiksi vuonna 1983) sekä Lauantaina bailataan vaan (Barry Bluen Dancing on a Saturday night). Kokonaisuutena albumi on tyylipuhdas kasarialbumi, jonka säestyksessä olennaisena osana ovat olleet Roland Jupiter 8, Roland Mc 4 ja Yamaha G S 2 -syntetisaattorit.

Anja Niskanen levytti laulu-uransa ensimmäisellä aktiivikaudella vain tämän yhden albumin. Hän alkoi kaivata tavallista nuoren elämää ja halusi vetäytyä julkisuudesta. Levytyssopimus purettiin yhteisymmärryksessä. Anja Niskanen teki paluun levytysstudioihin vuonna 1991 uudenlaisella "aikuistuneemmalla" tyylillä. Suomidiskon ystävät eivät ole kuitenkaan unohtaneet Anja Niskasta. 2010-luvulla hän on levyttänyt kaksi albumia, joista etenkin vuonna 2013 julkaistu Valoisat tunteet edustaa eräänlaista jatkumoa Niskasen kasarituotannolle. Nykyään Anja Niskasen voi bongata Itämeren lautoilla värikkäiden show-numeroiden estraditaiteilijana. Ikivihreiden bailuhittien joukossa kuullaan usein myös hänen omat kasarihittinsä Ollaan hiljaa vain ja Lauantaina bailataan vaan.



Aiheesta muualla:

Anja Niskanen Official

Leena Vanamo – Sua kaipaan (CBS Records, 1984)


Leena Vanamo kierteli 1980-luvun alkuvuosina Frederikin kesäkiertueilla taustalaulajana – toisinaan yhdessä Meiju Suvaksen kanssa – ja levytti ensimmäiset levytyksensä Discophonille vuonna 1981. Varsinainen läpimurto vaikutti koittavan vuonna 1984, kun hän solmi levytyssopimuksen CBS:lle ja alkoi levyttää ensimmäistä albumiaan. Ensimaistiaisia Leena Vanamon albumilta tarjottiin Mainostelevision Levyraadissa, jossa esitettiin vuoden 1984 aikana Sua kaipaan (alun perin F. R. Davidin I need you) – josta tuli Leena Vanamon albumin nimikkobiisi – sekä Reetun kanssa levytetty duetto Haluan vain sun (Ricchi e poverin Voulez-vous danser). Duetto julkaistiin sekä Frederikin Singapore-albumilla että Leena Vanamon Sua kaipaan -albumilla. Keväällä 1984 Leena Vanamo osallistui Kevään sävelen alkukarsintaan Esko Koivumiehen sävellyksellä Tykkään susta.

Sua kaipaan -albumilla on 13 laulua, joista peräti yhdeksän on käännöskappaleita. Älppäri on tyylipuhdas kasarilevy, jonne on valikoitu monia aikansa hittejä ja hitinpoikasia, kuten esimerkiksi Toni Basilin Mickey ja Yazoo-duon Only you (Sinut vain). Kyseisen duon toinen osapuolihan on Depeche Mode -yhtyeestä tuttu Vince Clarke. Länsinaapurin sävelaarteistosta Leena Vanamon levytettäväksi tarjottiin Carola Häggkvistin balladi Liv () ja Attack-yhtyeestä (se Ooa hela natten -hitin esittäjä) tutun Rosa Körbergin Kom (Sä luoksein jää). ABBAn hajottua Agnetha Fältskog levytti englanninkielisen soololevyn, jonka sadosta poimittiin I wish tonight could last forever (Me ainoastaan).

Albumin tunnetuin kappale on kuitenkin ehdottomasti vuoden 1984 megahitti Self control, johon Vexi Salmi kirjoitti suomenkielisen tekstin Viet itsekontrollin. Syksyllä Leena Vanamo esitti hittinsä Toivotaan, toivotaan -ohjelmassa. Kyseinen esiintyminen on YouTube-aikoina noussut jo eräänlaiseksi kulttiklassikoksi. Kilpailu käännöskappaleista oli kuitenkin ajoittain suorastaan armotonta. Viet itsekontrollin vaikutti niin varmalta hitiltä, että kilpaileva levy-yhtiö Fazer Finnlevy antoi laulun Meiju Suvaksen levytettäväksi. Meiju Suvas oli tuohon aikaan Suomen suosituimpia diskoesiintyjiä, kun taas Leena Vanamo oli vasta aloittelemassa soolouraansa. Valitettavasti Meiju Suvas onnistui osittain "varastamaan" hitin Vanamolta, ja ainakin nykyään Suvaksen versio on tunnetumpi. Huvittavaa suomidiskon jumalattarien kilpailuasetelmassa oli, että Meiju ja Leena olivat tosiaan ennen läpimurtojaan toimineet yhdessä samaan aikaan Frederikin kesäkiertueella taustalaulajina.

Leena Vanamon albumin soundimaailmasta vastaavat muun muassa Kassu Halonen, Janne Louhivuori ja Vesa Torppa. Vanamo oli albumin levytyshetkellä vasta 20-vuotias, joten laulujen sanoituksissa ei kaihdettu nuorekasta kielenkäyttöä. Kari Litmasen säveltämään Meil' meni bänks -kappaleeseen V-P. Lehto kynäili "meil' meni bänks, sä sanoit thänks". Mickey-hitin suomenkielisen version Miki lyriikka taas kuuluu: "Oi Miki, kun sä tuut liki mulle tulee hiki". Suomenkielisen sanoituksen on muuten laatinut Pave Maijanen!

Sua kaipaan on jäänyt Leena Vanamon ainoaksi albumiksi. Hän osallistui 1980-luvun puolivälissä vielä aktiivisesti laulukilpailuihin, mutta levytysura ei ottanut tuulta siipien alle. Vuonna 1985 oli tarkoitus julkaista toinen pitkäsoitto, mutta projekti ei kuitenkaan jostain syystä koskaan toteutunut. 1990-luvun alkupuoliskolla Leena Vanamo menestyi Ykköstähti-kilpailussa, mikä lisäsi kysyntää keikkarintamalla, mutta uutta levytyssopimusta ei kuitenkaan syntynyt. Lyhyestä levytysurastaan huolimatta Sua kaipaan on tehnyt vaikutuksen iskelmäharrastajiin. Tony Latvan ja Petri Tuunaisen Iskelmän tähtitaivas -kirjassa on osuvasti luonnehdittu: "Leenan ainokainen albumi Sua kaipaan on kuitenkin jäänyt elämään eräänlaisena 'suomidiskon' kulttiklassikkona."

Sua kaipaan -albumi on julkaistu ainoastaan vinyylinä ja C-kasettina. Toivottavasti CBS:n äänitearkiston omistava Sony Music Finland saisi joskus digitoitua albumin kuunneltavaksi suoratoistopalveluihin ja ladattavaksi digitaalisen musiikin verkkokauppoihin.

Eini – Eini (Finnlevy, 1985)


Monet suomalaiset kuulivat Madonnasta ensimmäisen kerran tammikuussa 1985, kun Yleisradion Hittimittari-ohjelmassa esitettiin Like a virgin. Laulun musiikkivideossa Madonna keikisteli gondolissa Venetsian kanavia pitkin. Koko 1980-luvun alkupuoliskon angloamerikkalaisista menestyshiteistä tehtailtiin suomenkielisiä käännösversioita, ja niinpä myös Britanniassa ja Yhdysvalloissa listojen kärkisijoille noussut Like a virgin sai suomenkielisen asun. "Ja kukapa olisikaan ollut sille sopivampi esittäjä kuin Eini", spiikkaa Eini nykyään keikoillaan. Raul Reimanin käännös Olen neitsyt on Einin vuonna 1985 ilmestyneen kuudennen albumin aloitusraita ja varsinainen hittibiisi.

Eini-fanit pitävät tätä vuonna 1985 ilmestynyttä albumia yhtenä artistin parhaimpana. 1980-luvun puolivälissä elektroninen syntikkapop oli kovassa suosiossa, mikä kuuluu älppärin soundimaailmassa. Tämän kasarisoundisempaa iskelmälevyä Suomessa tuskin on julkaistu. Albumin 12 levytyksestä seitsemän on käännöskappaleita. Madonnan lisäksi vuonna 1985 tuore tuttavuus oli Modern Talking, jonka esikoisalbumilta Einin levytettäväksi poimittiin Do you wanna (Viides kevät). Aikansa hittilevytyksiä edustavat Tyydytys (Laura Braniganin Satisfaction) ja Nousen kanssas aurinkoon (Jermaine Jacksonin ja Pia Zadoran When the rain begins to fall), jossa Einin duettokaverina on Markku Aro. Artistin omiin suosikkeihin lukeutuu dramaattinen Kellot käy, alun perin unkarilainen Holnap hajnalig, josta hollantilaislaulajatar José levytti englanninkielisen version Time goes by. Albumin kaikkien levytysten sovittaja Jori Sivonen on pyrkinyt sovittamaan käännöskappaleet mukailemaan mahdollisimman paljon alkuperäisiä. Älppärin kotimaisissa lauluissa Sivonen on selvästi ottanut mallia ajanmukaisesta soundimaailmasta. Esimerkiksi Sivosen sävellykset Tyttö rannalla ja Taivas todistakoon ovat selvästi yrityksiä tehdä suomalaista synthpopia.

Kokonaisuutena Eini-albumi (1985) on mainio, sillä jopa sen "albumiraidat" ovat sangen onnistuneita. Esimerkiksi Sivosen säveltämä Voitko koskaan ymmärtää on mitä mukaansatempaavin iskelmä – ja osoitus siitä, että Eini on laulanut jo 30 vuotta ennen Cheekiä einoleinomaisesti "jumalten keinusta". Einin imagoon on kuulunut olennaisena osana tietynlainen eroottisuus ja sensuelli värinä, mikä korostui etenkin muutamissa tämän albumin levytyksissä, kuten esimerkiksi juuri Olen neitsyt -kappaleessa. Tyydytyksessä kuvaillaan, mitä kaikkea naiselle aiheutetulla hekumalla voidaankaan saada aikaiseksi. Eräänlainen suomidiskon Pyhä toimitus, siis. Kujeilevampi Eini taas pääsee ääneen laulussa Pistä valot pois, joka on alun perin Scarface-elokuvasta tuttu kappale Vamos a bailar. "Ketä sä luoksesi kaipaat / tänä yönä mä voin olla hän", laulaa Eini viekoittelevasti. Hieman erikoinen kappalevalinta albumille oli Moscow night – laulun alkuperäinen esittäjä on saksalainen näyttelijä Anya Major, joka keksittiin levyttämään, kun hän esitti Elton Johnin Nikita-musiikkivideossa itäsaksalaista rajavartijaa.

Jostain käsittämättömästä syystä albumille ei sisällytetty edellisenä vuonna levytettyä Uuno Turhapuro armeijan leivissä -elokuvassa kuultua Kesä ja yö -kappaletta, vaikka se oli julkaistu Kellot käy -singlen toisella puolella. Singlen toinen biisi siis kelpasi levylle, mutta toinen ei. Uuno-elokuvan oli nähnyt valkokankaalta yli 750 000 suomalaista, joten Kesä ja yö oli saanut laajan yleisön. Tästä aiheesta olenkin jo ehtinyt motkottaa tässä blogissa kirjoituksessa Einin Kesä ja yö – ja hyödyntymätön hittipotentiaali. Nykypäivän perspektiivistä on tietenkin huvittavaa, että albumilta jätettiin pois laulu, josta on myöhemmin tullut yksi artistin rakastetuimmista.

Eini-albumi vuodelta 1985 jäi Einin ensimmäisen diskokauden viimeiseksi levyksi. Diskoiskelmä poistui muodista, ja Eini lähti tanssittamaan suomalaisia tanssilavoille. Kuin alleviivatakseen uutta profiiliaan, Einin seuraava albumi Lauantai-illan tyttö (1989) sisälsi versioita menneiden vuosikymmenien tanssi-iskelmistä. Onneksi 2000-luvulla Eini on tehnyt komean paluun musiikkigenreen, jossa hän on omimmillaan. Säihkyviä diskoartisteja kun ei Suomessa ole liiaksi asti.



Satu Pentikäinen – Ei huolet paina (Bluebird music, 1986)


Kukas olisikaan Suomen Kim Wilde? Ainakin tämän vuonna 1986 ilmestyneen älppärin perusteella titteli kuuluisi ilman muuta Satu Pentikäiselle. Kari Litmasen tuottama albumi on melkoista kasaritykitystä sähkörumpuineen, syntikoineen ja konesoundien säkätyksineen ja väkätyksineen. Satu Pentikäisen kahdeksan vuotta kestänyt levytysura ajoittuu juuri suomidiskon kuumimpiin vuosiin. Sadun ensimmäinen levytys julkaistiin vuonna 1979 ja tämä viimeisin pitkäsoitto näki päivänvalonsa vuonna 1986. Satu levytti uransa aikana viisi albumia, jotka tihkuvat suomidiskoa tyylipuhtaimmillaan.

1980-luvun puolivälissä Satu Pentikäinen oli tuttu näky television laulukilpailuissa, joissa hän kävi esittelemässä kotimaisin voimin sävellettyä kasaridiskoa. Albumilla onkin peräti kolme alun perin laulukilpailuissa esitettyä laulua. Vuonna 1985 Satu kilpaili ensin Kevään sävelen loppukilpailussa kappaleella Haluun vapauteen ja myöhemmin saman vuoden Syksyn sävelessä laululla Huomenna, illalla. Keväällä 1986 Pentikäinen nähtiin jälleen Kevään sävelen loppukilpailussa. Kilpailukappaleesta Ei huolet paina tuli viidennen albumin nimikkobiisi.

1980-luvun puolivälissä käännöskappaleiden tehtaileminen Suomessa loppui kuin seinään. Trendi heijastui myös Sadun levyillä. Sadun kolmella ensimmäisellä albumilla suurin osa levytyksistä on käännöskappaleita. Neljännellä Ota tai jätä -älppärillä (1984) käännöskappaleita on vielä viisi. Sen sijaan tämän Ei huolet paina -albumin kymmenestä laulusta vain kaksi on ulkomaista alkuperää (Kesän kuuma yö sekä Jokke Seppälän kanssa levytetty duetto Tahdon olla kanssasi aina). Kotimaisista lauluista peräti seitsemän on albumin sovittaja-tuottaja Kari Litmasen säveltämiä. Sen kahdeksannen – erittäin iskevän Kotikylän pojan – on säveltänyt Michael Kujawa. Satu Pentikäinen on itse kirjoittanut neljään lauluun sanoituksen.

Kokonaisuutena albumi on todellista kasari-iskelmän juhlaa. Melodiat ovat tarttuvia ja sovitukset erinomaisen iskeviä – ja ehtaa kasaria. Kari Litmanen oli aikoinaan todellinen syntetisaattorispesialisti ja ensimmäisiä suomalaisia säveltäjä, joka käytti tietokoneita musiikinteossa. Sen vuoksi albumilla kuullaan suomalaiselle iskelmälevylle poikkeuksellisen moderneja soundeja, joissa on selvästi otettu mallia tuon ajan kansainvälisistä pop-hiteistä. Esimerkiksi Ei huolet paina alkaa pitkällä puoli minuuttia kestävällä kohtalokkaalla syntikkaintrolla ennen kuin vinkeä komppi lähtee käyntiin. Haluun vapauteen -kappaleessa on taas kymmenen sekunnin armoton sähkörumpuintro. Aja sateeseen -biisissä Sadusta kuoriutuu rajun ja kiihkeän iskelmärokin tulkitsija. Tuulen laulu kuulostaa ikivihreältä kasarislovarilta. Kesän kuuma yö ja Odotan aamuun edustavat kasari-iskelmää tyylipuhtaimmillaan. 1980-luvulla tiedostettiin, että iskelmämusiikkiin suhtauduttiin maaseudulla huomattavasti suopeammin kuin urbaaneissa yhteisöissä. Kenties sen vuoksi Haluun vapauteen -kappaleessa kaivataan maaseudun rauhan suomaa vapautta, ja Kotikylän pojassa opetetaan, ettei ole syytä mennä merta edemmäs kalaan, sillä kotikylän poika kaikkein paras poika on. 1980-luvun puolivälissä suomi-iskelmän kuva oli maalaisromantiikkaa syntetisaattorin säestyksellä.

Satu Pentikäisen jokaisella viidellä albumilla on omat ehdottomat kohokohtansa. Omissa listauksissani nostan tämän hänen viidennen albuminsa parhaaksi kokonaisuudeksi. Satu Pentikäisen iskelmäura päättyi tähän albumiin. Kesällä 2015 Pentikäinen kertoi Ilta-Sanomien haastattelussa, kuinka lopettamisaikeita vauhditti tunne siitä, ettei hän päässyt levytyksissä käyttämään kaikkia laulullisia kykyjään, sillä "diskohumpan" esittäminen ei ollut hänen mielestään tarpeeksi haastavaa. Ei huolet paina -albumin levytyksistä erottuu eniten Kari Litmasen säveltämä ja Esa Kaartamon sanoittama balladi Kuunnellaan. Laulun sanoituksessa on jopa jonkinlaista ideaa ja syvällisyyttä. Kenties Satu olisi halunnut levyttää enemmän sellaisia lauluja?




Lähteet


Kirjallisuus:

Kotirinta Pirkko (2002) Konemusiikkia Kärjen jalanjäljissä. Teoksessa Gronow Pekka, Lindfors Jukka, Nyman Jake (toim.) Suomi soi 1 – Tanssilavoilta tangomarkkinoille. Kustannusyhtiö Tammi, Helsinki.

Latva Tony, Tuunainen Petri (2004) Iskelmän tähtitaivas – 500 suomalaista viihdetaiteilijaa. WSOY, Helsinki.

Tuunainen Petri (2005) Armi Aavikko 1958–2002. Kustannusosakeyhtiö Kirjastudio, Helsinki.

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Rantala Juha. Riman alta ja ohi maalin – Suomi-iskelmän hurjimmat harhalaakit (Rocket Records, 2015).


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt.

Suomidisko-teema päättyy.