30. tammikuuta 2016

Voittiko oikea viisu? – Suomen euroviisukarsinnat 1970-luvulla

Neljä viikkoa UMK 2016 -finaaliin, jossa valitaan Suomen 50. euroviisuedustaja. Juhlavuoden kunniaksi julkaisen kuusiosaisen kirjoitussarjan, jossa ruoditaan vuosikymmen kerrallaan Suomen euroviisukarsintojen historiaa.

Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.

Edellinen teksti: Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla




Huom! Suomen euroviisukarsinnat vuodesta 1973 lähtien on katsottavissa Ylen Elävästä arkistosta.

1971

Suomen edustaja: Markku Aro & Koivistolaiset – Tie uuteen päivään
Sijoitus Dublinissa: 8. / 18, 84 pistettä (keskiarvo: 2,47 / 5)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: raati (5/6 taviksia, 1/6 asiantuntijoita)


Yleisradio palasi boikottivuoden jälkeen euroviisuosallistujien joukkoon, mutta kansan kiinnostus viisuja kohtaan oli melko laimeaa. Kovinkaan moni suomalainen ei edes muista, että Markku Aro on edustanut Suomea Euroviisuissa, eikä kilpailukappaletta Tie uuteen päivään tunneta nykyään juuri lainkaan, vaikka se on saavuttanut yhden Suomen parhaimmista sijoituksista.

Miksi juuri Tie uuteen päivään menestyi niin hyvin? Syyksi voisi mainita laulun säveltäjän: Rauno Lehtinen. Ulkomailla nuoruutensa viettänyttä Rauno Lehtistä on luonnehdittu säveltäjäksi, jonka sävellyksissä noudatettiin erityisen paljon mannermaisia ja eurooppalaisia – suorastaan epäsuomalaisia – sävel- ja sointukuvioita, eikä niissä kuulunut suomalaisille tyypillistä mollimentaliteettia. Tie uuteen päivään saattoi siis kuulostaa eurooppalaisen korvaan tutulta ja miellyttävältä. Lisäksi on mainittava, että Suomella oli äärimmäisen edustavannäköinen esiintyjäjoukko. Nuoresta Markku Arosta ja viehkeistä Koivistolaisista riitti silmäniloa itse kullekin.

Suomen karsinnasta ei ole syytä noteerata kuin sen kärkikaksikko. Ainoa varteenotettava haastaja Markku Arolle ja Koivistolaisille oli Jukka Kuoppamäen dramaattinen ja mahtipontinen Uinu poikani vain. Uinu poikani vain on sävellyksenä taiteellisempi ja moniulotteisempi, eli siten todennäköisesti ansioituneempi kuin Tie uuteen päivään. Uinu poikani vain herättänee kuulijassa huomattavasti enemmän tunteita kuin Markku Aron ja Koivistolaisten laskelmoitu euroiskelmä. Pelkään kuitenkin pahoin, että Uinu poikani vain -laululle olisi käynyt viisuissa vähän samalla tavalla kuin kyseisen vuoden Jugoslavian edustajalle. Sekin on komea ja paatoksellinen sävellys, mutta sijoittui heikosti, koska se taisi olla liian paljon keskiverron länsieurooppalaisen musiikkimaun mukavuusalueen ulkopuolella. OIKEA LAULU VOITTI, mutta toki Kuoppamäkikin olisi ollut tyylikäs valinta.

PS. Vuonna 1971 Euroviisuissa alkoi esikatseluiden aika. Alkuvuosina esikatseluvideot olivat melkoisia matkailumainoksia, ja myös Suomi luotti ensimmäisessä videossaan talviseen eksotiikkaan.

1972

Suomen edustaja: Päivi Paunu ja Kim Floor – Muistathan
Sijoitus Edinburghissa: 12. / 18, 78 pistettä (keskiarvo: 2,29 / 5)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


Karsintojen ennakkosuosikkina pidettiin jälleen Katri Helenaa, joka kilpaili ranskalaistyylisellä chansonilla Sua rakastan (säv. Valto Laitinen). Suomen kansa jätti kuitenkin Katri Helenan toistamiseen toiseksi ja äänesti voittajaksi Päivi Paunun ja Kim Floorin slaavilaista temperamenttia tihkuvan "humppa-chansonin" Muistathan (säv. Juha Flink & Nacke Johansson). Voiton selvittyä duon molemmat osapuolet haukkuivat lehdistössä suomalaisten musiikkimaun pystyyn ja varoittivat, ettei humpalla menestytä kansainvälisillä areenoilla.

Vuoden 1972 Suomen karsinnan kattauksessa oli Suomen karsinnoille hyvin tyypillinen helmasynti: kaikki laulut olivat ihan kivoja seiskan ja kasin kappaleita, mutta kun Euroviisuja varten pitäisi olla edes se yksi kympin suoritus. Viktor Klimenkon Romantique (säv. Rauno Lehtinen) oli ihan pätevä, mutta vanhanaikainen ja persoonaton estradi-iskelmä. Kirkan Kaikkea on (säv. Erik Lindström) oli yritys tuoda nuorekkaampaa pop-musiikkia Euroviisuihin, mutta lopputulos jäi kauas tuon ajan karismaattisimmista pop-hiteistä (joista saatiin melko pätevä näyte tuon vuoden Britannian viisussa). Monet ovat sitä mieltä, että Katri Helenan Sua rakastan olisi pitänyt lähettää viisuihin, koska se kuulosti "kansainvälisimmältä". Mutta kun sekään ei vaikuta ensikuulemalta varsinaisesti viisumenestyjältä. Sua rakastan -laulusta tulee itse asiassa jossain määrin mieleen kyseisen vuoden Sveitsin edustussävelmä C'est la chanson de mon amour, joka sijoittui kahdeksanneksi. Tuohon aikaan kahdeksas sija oli lumoavalle ranskankieliselle balladille jopa yllättävän heikko, joten on vaikea kuvitella, että eurooppalaisten korvaan kummallisella kielellä esitetty balladi olisi pärjännyt edes niinkään hyvin, vaikka se olisi kuinka "ranskalaishenkinen".

Muistathan-laulun ongelma ei mielestäni ole sen liika "slaavilaisuus", vaan pikemminkin liian laahaavat säkeistöt, jotka pysäyttävät hyvän menon ja tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen. Päivi Paunu ja Kim Floor saivat aikaiseksi karismaattisen esityksen, josta saivat kehuja, ja sijoitus oli varmaankin niin hyvä kuin tuollaiselle laululle saattoi olla. OIKEA LAULU VOITTI. Ehkä Katri Helena olisi sijoittunut pari sijaa paremmin, ehkä ei.

Myös Porvoossa kuvattu esikatseluvideo on jäänyt suomalaisten mieliin.

Ylipäätään on todettava, että näinä vuosina Syksyn sävel -kilpailu osoittautui huomattavasti euroviisukarsintoja kovatasoisimmaksi, ja kyseisen kilpailun sadosta olisi löytynyt useampiakin potentiaalisia viisuedustajia. Esimerkiksi edellisen syksyn kilpailun kärkikaksikosta – Irwin Goodmanin Poing poing poing tai Markku Aron Vain eteenpäin (säv. Toivo Kärki) – kumpi tahansa olisi ollut varteenotettavampi viisuedustaja kuin yksikään näihin viisukarsintoihin osallistuneista sävellyksistä. Entä olisiko saman vuoden Syksyn sävel -voittaja Sammy Babitzinin Daa-da daa-da (säv. Kari Kuuva) ollut kovaa valuuttaa viisulavalla? Irwin Goodman levytti 1970-luvun alussa lukuisia tarttuvia sävellyksiä. Mahdollisesti hänen hampparimainen renttuolemuksensa olisi herättänyt eurooppalaisissa kummastusta, mutta Irwin olisi voinut kernaasti säveltää Suomelle euroviisun. Joku nuori komea pop-tähti (esim. Markku Aro) esittämässä viisuissa Poing poing poing – siinä olisi voinut olla ainesta melkoiseksi eurohitiksi!

1973

Suomen edustaja: Marion Rung – Tom tom tom
Sijoitus Luxemburgissa: 6. / 17, 93 pistettä (keskiarvo: 2,91 / 5)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Rauno Lehtinen sävelsi jälleen iloisen, tarttuvan ja mahtipontisen viisun, joka kuulosti enemmän eurooppalaiselta kuin suomalaiselta, ja Marion Rung esitti sen rautaisella ammattitaidolla. Tuloksena oli siihen mennessä Suomen paras (absoluuttinen) sijoitus, jonka päihittämiseen meni 33 vuotta. Marion sai viisujen myötä näyttävän comebackin ja hänestä tulikin vuosikymmenen suurimpia suomalaisia tähtiesiintyjiä. Suomalaisten kiinnostus Euroviisuja kohtaan kasvoi, ja kilpailussa kuullut laulut nousivat meidän hittilistoillemme. Esimerkiksi kyseisen vuoden Britannian viisu Power to all our friends ylsi Suomessa peräti listaykköseksi, vaikka se jäikin itse kilpailussa vasta kolmanneksi.

Tietysti OIKEA LAULU VOITTI ilman mitään epäilystä, mutta haluaisin nostaa esille toisen varteenotettavan ehdokkaan. Karsinnan suurimpana ennakkosuosikkina pidettiin Syksyn sävelestä suureen suosioon ponnahtanutta Sammy Babitzinia. Daa-da daa-dan tavoin Sammyn viisutyrkky Riviera oli Kari Kuuvan sävellys. Rivierassa oli paljon onnistuneita elementtejä, sillä se kuulostaa paikoitellen iloiselta eurooppalaiselta tuon ajan pop-hitiltä. Yleisradio oli kuitenkin tietoinen hulivilipoika-Sammyn melko eloisista elämäntavoista. Koivistolaiset kutsuttiin Sammyn taustalle pitämään raikulipojan maineessa ollut solisti kurissa. Koivistolaiset ovat muistelleet, että raatia olisi ohjeistettu antamaan Rivieralle huonoja pisteitä, koska Sammya pidettiin liian epävarmana kansainväliseen edustustehtävään. Raati teki työtä käskettyä ja jätti Rivieran peräti kolmanneksi viimeiseksi. Riviera ei olisi kuitenkaan ollut yhtään pöllömpi viisuedustaja, mikäli se olisi osattu paketoida Luxemburgin lavalle oikein. Mikäli Sammy Babitzin olisi ollut viisulavalla karismaattisimillaan ja Koivistolaiset edustavimmillaan, Riviera olisi englanninkielisenä voinut olla hyvinkin pätevä aloitusnumero vuoden 1973 Euroviisuille. Pidän ihan mahdollisena, että siinä tapauksessa se olisi mahdollisesti voinut hätyytellä Marionin sijoitusta. Jos Marionia ja Tom tom tomia ei olisi ollut karsinnassa lainkaan, Rivieran surkeaa karsintasijoitusta voisi pitää melko suurena oikeusmurhana.


Ennen kuin siirrytään seuraaviin vuosiin, ajattelin jo tässä vaiheessa varoittaa disclaimerina, että vuosien 1974 ja 1975 osalta oma musiikkimakuni saattaa poiketa melko selvästi tyypillisten euroviisufanien mieltymyksistä.

1974

Suomen edustaja: Carita Holmström – Keep me warm
Sijoitus Brightonissa: 13. / 17, 4 ääntä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Suomen euroviisuedustajaksi valittiin nuori omaehtoinen musiikin ammattilainen Carita Holmström laululla Älä mene pois (säv. Eero Koivistoinen). Musiikin ammattilaisista koottu raati päätyi valitsemaan ammattitaitoisen sävellyksen ja esityksen, joka edusti kieltämättä sofistikoitunutta ja professionaalista otetta. Älä mene pois -laulun arvot olivat musiikillisia, sillä sävellyksellä ei ollut kaupallisia tarkoitusperiä valloittaa hittilistoja. Tuloksena Brightonin viisufinaalissa oli neljä ääntä, millä päihitettiin neljä laulua, jotka kaikki kolmen äänen saalillaan jakoivat viimeisen sijan.

Nyt on oltava hieman varovainen sanoissaan, sillä noin kaksi kolmasosaa suomalaisista viisufanaatikoista on sitä mieltä, että Carita Holmström ja Älä mene pois on ylivoimaisesti parasta, mitä Suomi on koskaan lähettänyt Euroviisuihin. Menestymisen kannalta ongelmaksi saattoi osoittautua esimerkiksi ajoitus. Vuonna 1974 kaupallinen pop-musiikki rantautui vahvasti Euroviisuihin. ABBAn Waterloon lisäksi esimerkiksi kolmanneksi sijoittui hollantilainen hittiduo Mouth & McNeal menestyslaulullaan I see a star. Vaikka Älä mene pois erottuikin Suomen karsinnassa edukseen, Brightonin viisulavalla ensimmäisenä esityksenä se ei tehnyt samanlaista vaikutusta. Caritan hillitty esiintyminen flyygelin ääressä tuntui vähän kuin lämmittelynumerolta ennen kun lavalle saapui seuraavaksi raikuvien aplodien saattelemana isäntämaan oma edustaja Olivia Newton-John pröystäilevämmällä esityksellä.

Vuoden 1974 euroviisukarsintojen finaalia on pidetty yhtenä kovatasoisimmista karsinnoistamme. Syksyn sävel -kilpailun vaikutus alkoi näkyä selvästi myös euroviisukarsinnoissa, sillä myös viisukarsinnat alkoivat täyttyä aikansa eturivin esiintyjistä. Jo alkukarsinnoissa karsiutui kovia nimiä: Marion, Kirka, Kisu ja Irwin Goodman, joka kilpaili laululla Se on minimaalista. Laulu ei kuitenkaan millään vetänyt vertoja Irwinin tuon ajan suurimmille hiteille. Myös esitys oli ilmeisesti mennyt penkin alle: Irwin oli ensin erehtynyt alkukarsinnan päivämäärästä ja lisäksi orastava alkoholiongelma alkoi taas nostaa päätään.

Jos Suomi ei halunnut lähteä kaupalliseen pop-musiikkiin mukaan, niin finaalissa tarjolla olisi myös vielä taiteellisempia vaihtoehtoja. Anneli Sarin esittämä Jäähyväiset (säv. Kaj Chydenius) on yksi kauneimpia ja rakastetuimpia "vasemmistolaismusiikin" klassikoita. Ritva Oksasen teatraalinen Musta tango (säv. Jorma Panula) kuulosti suuren orkesterin esittämänä upean mahtipontiselta. Ulkomaalaiset olisivat saattaneet olla vähintäänkin hämillään, mutta ainakaan Oksanen ei olisi lavalla hukkunut kulisseihin. Ritva Oksanen totesi itsekin lehdistössä, että näihin totisiin kilpailuihin pitäisi saada enemmän huumoria. Kaupallisemman musiikin edustajista mainitsemisen arvoinen olisi Pepe Willbergin Sinä ja minä (säv. Markku Johansson), joka on onnistunut eurooppalaishenkinen pop-iskelmä. Se olisi varmaankin menestynyt vähintään siinä missä Älä mene poiskin, tosin ehkä laulun olisi saanut esittää sellainen artisti, jolla olisi ollut Pepeä enemmän ulospäin suuntautuvaa karismaa. Markku Aron Anna kaikkien kukkien kukkia (säv. Toivo Kärki) on noussut vuosien saatossa ikivihreäksi, mutta laulu olisi kieltämättä ollut samalla tavalla vanhanaikainen kuin esimerkiksi saman vuoden Saksan liittotasavallan viisu, joka jäi jaetulle viimeiselle sijalle. Markku Aro myös esitti laulun hieman ponnettomasti. Kenties menestymismielessä paras valinta olisi ollut Jukka Kuoppamäen hippi- ja new age -vaikutteinen menoiskelmä Aurinkomaa. Laulussa oli jo Suomen karsinnassa näyttävä esitys hyppykeppeineen. Suomi oli arvottu esiintymään Brightonissa ensimmäisenä, ja Aurinkomaan rakenne sopii mielestäni hyvin aloitusnumeroksi: aluksi lyhyt a-osa esitetään rauhallisena kunnes kertosäkeistössä pamahtaa meno päälle. Englanniksi esitettynä Aurinkomaa olisi voinut olla varteenotettava valinta 70-luvun poppisten joukkoon. Kuoppamäen sävelkynä oli tuolloin vielä terävä ja hänen laulunsa ja esityksensä olivat menestyneet hyvin Itä-Euroopan festivaaleilla. Olisi ollut mielenkiintoista testata, millaisen vastaanoton hän olisi saanut länsieurooppalaisessa musiikkikilpailussa. Onneksi Suomen edustajaksi valittiin kuitenkin Carita Holmström, eikä Dannyn lastenlaulua tai Babitzinin sisarusten Muskan ja Ykän renkutusta. Carita Holmströmin valinta oli toki täysin ookoo, mutta mielestäni näin mielenkiintoisen ja kovatasoisen karsinnan perusteella Euroviisuista olisi ollut otettavissa korkeampi sijoitus. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1975

Suomen edustaja: Pihasoittajat – Old man fiddle
Sijoitus Tukholmassa: 7. / 19, 74 pistettä
(HUOM! tästä vuodesta lähtien käytetään tuttua 12 pisteen järjestelmää.)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit

Vuoden 1975 sangen kovatasoisessa karsinnassa kuultiin paljon epätyypillistä euroviisumusiikkia. Esimerkiksi Kirkan soulahtavassa Oh, New York rakkain (säv. Carita Holmström) on todella kansainvälinen groove. Vesa-Matti Loiri yhtyeineen esitti barokkikampauksissa komean Laulun (säv. Eero Koivistoinen), jota ei ollut suinkaan tehty hittilistoja silmällä pitäen. Melkoista epäkaupallista avantgardea oli Maaritin esittämä Mätämakee (säv. Paroni Paakkunainen). Poliittinen laululiikekin oli edustettuna Agit Propin On jotain mikä yhdistää (säv. Henrik Otto Donner) myötä. Epätyypillinen euroviisu oli myös karsinnan voittaja. Kansanmusiikkia esittänyt Pihasoittajat vei Viulu-ukollaan (säv. Kim Kuusi) voiton täpärästi ennakkosuosikki Dannyn nenän edestä.

Pihasoittajien valinta Suomen euroviisuedustajaksi ei herättänyt suomalaisissa varauksetonta ihailua. Kansanmusiikkityylisellä laululla ei uskottu olevan menestymismahdollisuuksia kilpailussa, jonka ABBA oli voittanut edellisenä vuonna. Joissakin yleisönosastokirjoituksissa esitettiin, että Suomen kannattaisi jättää Euroviisut epäonnistuneen karsintavoittajan takia kokonaan väliin.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Tukholman Euroviisuissa Pihasoittajien englanninkielinen esitys Old man fiddle tarjosikin piristävän vaihtoehdon kaupallisten pop-hittien ja formaattiviisujen joukossa. Euroviisuja vastaan kohdistettiin tuohon aikaan huomattavan paljon massakulttuurikritiikkiä, ja näille arvostelijoille Pihasoittajien vilpitön ja laskelmoimaton esitys tarjosi raikkaan ja luonnollisen vaihtoehdon. Tuloksena oli yksi Suomen parhaista sijoituksista.

Hyvästä sijoituksesta huolimatta jään itse hieman haikailemaan Dannyn perään. Danny on suomalainen kevyen musiikin merkittävimpiä hahmoja, joka on omilla määrätietoisilla näkemyksillään kehittänyt populaarimusiikin kehitystä Suomessa esimerkiksi estraditaiteen suhteen. Danny olisi ilman muuta ansainnut päästä joskus edustamaan Suomea Euroviisuissa, ja vuonna 1975 hänellä oli siihen juuri oikeanlainen paketti. Sähäkkä Seikkailija (säv. Kari Kuuva) on mahtipontinen ja vauhdikas poppis, joka pitää otteessaan koko kolmeminuuttisen ajan. Jo Suomen karsinnan esityksessä nähtiin melko näyttävä show. Seikkailijassa on niin paljon hyviä elementtejä, että väkisinkin käy mielessä kuinka pitkälle sillä olisi voinut pötkiä englanniksi esitettynä Tukholman lavalla. Pidän mahdollisena, että Seikkailijalla olisi onnistuneella esityksellä voinut sijoittua vielä Pihasoittajiakin paremmin. Jos Danny olisi voittanut Suomen euroviisukarsinnat ja flopannut Tukholmassa, on vaikea uskoa, että suomalaiset olisivat siinä tapauksessa osanneet haikailla Pihasoittajien perään, sillä Viulu-ukon seitsemäs sija tuli niin suurena yllätyksenä kaikille. Pitäisikö kaiken tämän jälkeen uskaltaa jopa todeta, että väärä laulu voitti? Pihasoittajien menestys kuitenkin herättää sen kysymyksen, että kuinka paljon Suomen karsinnassa onkaan vuosien varrella kilpaillut vastaavanlaisia potentiaalisia yllätysmenestyjiä, jotka on tuomittu vääränlaisiksi Euroviisuja varten.

1976

Suomen edustaja: Fredi & Ystävät – Pump pump
Sijoitus Haagissa: 11. / 18, 44 pistettä

Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit

Vuonna 1976 Euroviisut herättivät entistä enemmän arvostelua lauluntekijöiden keskuudessa. Kilpailulaulujen kaupallisuus suututti muusikoita, joiden mielestä laulukilpailu ei mitannut millään tavalla sävellysten taiteellisia ansioita. Fredi ei kuitenkaan kuulunut näiden kriitikoiden joukkoon, vaan hän näki Euroviisuissa huomattavaa potentiaalia. Viisukarsinnan lähetyksessä esitysten välissä haastateltiin laulujen säveltäjiä, jotka kävivät vuoron perään ajan hengen mukaisesti haukkumassa Euroviisuja, paitsi Fredi, joka avoimesti rupesi maalailemaan euroviisuvoiton suomia positiivisia mahdollisuuksia. Fredi sävelsi karsintaan laulun Pump pump, joka tarjosi kansalle sitä mitä kansa haluaa: häikäilemätöntä glamouria, kimallusta ja seksiä. Pump pump voitti karsinnan ylivoimaisesti ja sen avoin läpinäkyvä kaupallisuus sai Kekkoslovakiassa monet näkemään punaista.

Jälleen kerran Suomi lukeutui Eurovision laulukilpailussa ennakkosuosikkien joukkoon. Pump pump istui hyvin vuoden 1976 kilpailukavalkadiin, jota on luonnehdittu jopa kaikkien aikojen kaupallisimmaksi. Kansainvälisessä kilpailussa esimerkiksi kaikki kuuden kärkeen sijoittuneet laulut noudattivat enemmän tai vähemmän ajalle ominaisten kaupallisten pop-hittien konventioita. Suomen ennakkosuosikin asema ei kuitenkaan realisoitunut toivotulla tavalla. Koko delegaatio oli äärimmäisen pettynyt 11. sijaan.

Olisiko Suomen karsinnassa ollut laulua, jolla olisi voinut sijoittua paremmin? Tuskinpa vain. Kirkan Neidonryöstö (säv. Jukka Siikavire) on kieltämättä erittäin vaikuttava ja ansioitunut sävellys, joka on jäänyt turhan vähälle huomiolle, mutta se olisi tuskin saanut oikeutta kilpailussa, jossa tuohon aikaan valttia olivat helpot ja tarttuvat sävellykset. Tyylikäs valinta olisi ollut myös karsinnassa toiseksi sijoittunut Anneli Sarin Mustalaiskaravaani (säv. Deszö Balogh), mutta pahoin pelkään, että sille olisi käynyt yhtä huonosti kuin kaikille muille tuon vuoden viisuille, jotka sisälsivät vähänkin etnisiä elementtejä: Kreikan, Portugalin ja Jugoslavian viisut jäivät ansioistaan huolimatta jäännöspisteille. Kaupallisuus oli niin pop vuonna 1976. Mustalaiskaravaani ja varsinkin Neidonryöstö olisivat saattaneet olla helmiä sioille euroviisukontekstissa.

Mielestäni alueraadit tekivät ehdottomasti viisaan valinnan äänestäessään Fredin ystävineen Euroviisuihin. Ehkä odotettua heikompi sijoitus johtui hieman kotikutoisesta esityksestä. Keski-Euroopan poppisten laskelmoidut esitykset oli valmistettu suuremmalla ammattitaidolla ja niissä kuultiin paremmin lausuttua englantia. OIKEA LAULU VOITTI.

1977

Suomen edustaja: Monica Aspelund – Lapponia
Sijoitus Lontoossa: 10. / 18, 50 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit


Hälventääkseen Euroviisujen kaupallista mainetta Yleisradio toivoi, että karsintaan lähetetyissä lauluissa olisi mahdollisimman paljon "kansallisia elementtejä". Niinpä Suomen karsinnassa kuultiin lauluja Lapista, yöttömästä yöstä ja suomalaisesta väkivaltakulttuurista (Liehuva liekinvarsi, säv. Jukka Siikavire). Alueraadit äänestivät ylivoimaiseen voittoon Monica Aspelundin Lapponian (säv. Aarno Raninen), joka on kokonaisuutena suorastaan nerokas. Yhtäältä sävellys on ehtaa laskelmoitua EEC-humppaa, toisaalta siinä myydään mielikuvaa Lapin eksotiikasta. Lapponia on Suomen rakastetuimpia Euroviisuja. Toiseksi sijoittuneen Hortto Kaalon slaavilaistyylinen Kauan sitten (säv. Reino Markkula) on sekin mukaansatempaava, mutta ei suinkaan Lapponian veroinen. Karsinnoista elämään on jäänyt myös Mikko Alatalon Rokkilaulaja (säv. Mikko Alatalo & Harri Rinne), jota ei kuitenkaan olisi kannattanut lähettää sovinnaisiin Euroviisuihin. Mikko Alatalon taustayhtyeessä soittanut kitaristi Veltto Virtanen uhkasi suorassa lähetyksessä riisua housunsa. Siinä olisi ollut ainekset valtakunnalliseen kohuun, sillä vuoden 1977 euroviisukarsintoja seurasi yli 3 miljoonaa suomalaista ja se oli vuoden katsotuin ohjelma. OIKEA LAULU VOITTI.

1978

Suomen edustaja: Seija Simola – Anna rakkaudelle tilaisuus
Sijoitus Pariisissa: 18. / 20, 2 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit


Paha paikka. Karsinnassa kuultiin yhteensä seitsemän laulua, joiden joukossa on neljä upean naisartistin esittämää tasavahvaa sävellystä: Lea Lavenin Aamulla rakkaani näin (säv. Raul Reiman), Anneli Saariston Sinun kanssasi, sinua ilman (säv. Eero Tiikasalo), Katri Helenan Ystävä (säv. Timo Kalaoja) sekä Seija Simolan Anna rakkaudelle tilaisuus (säv. Reijo Karvonen). On vaikeaa määritellä, mikä näistä neljästä olisi ollut paras valinta, etenkin kun Anna rakkaudelle tilaisuus -laulua kohdeltiin Euroviisuissa törkeästi. Kolmanneksi viimeinen sijoitus oli täysin kohtuuton koskettavalle balladille, joka oli kuin räätälöity Euroviisuihin mahtipontisine orkesterisovituksineen. Ennakkoveikkauksissa Suomi oli parhaimmillaan noteerattu jopa kahdeksannelle sijalle, joten näin surkea lopputulos ällistytti monet. Ehkäpä Lea Lavenin dramaattinen Aamulla rakkaani näin – joka nousi karsintojen jälkeen suurimmaksi hitiksi – olisi voinut olla hieman parempi valinta, mutta on vaikea kuvitella senkään menestyneen kovinkaan korkealle, jos kerran Seija Simolankin kohtalona oli saavuttaa vain kaksi pistettä. Tiedän, että euroviisufanit haluaisivat nostaa esille myös Mirumaru-trion hömppäpopin ABC (säv. Antti Hyvärinen), mutta se olisi tuskin pärjännyt paremmin kuin kyseisen vuoden Portugalin vastaavanlainen renkutus. Tosin tuo Portugalinkin viisu onnistui saamaan peräti viisi pistettä, eli kolme enemmän kuin meidän Seijamme. Häpeällistä! IHAN OK VALINTA. Minkäs sille mahtaa, jos eurooppalaiset eivät ymmärtäneet hyvän päälle...

1979

Suomen edustaja: Katri Helena – Katson sineen taivaan
Sijoitus Jerusalemissa: 14. / 19, 38 pistettä.
Karsintatuloksen ratkaisutapa: raati (2/3 taviksia, 1/3 asiantuntijoita)


Vihdoin ja viimein Katri Helena pääsi edustamaan Suomea. Katson sineen taivaan (säv. Matti Siitonen), jos mikä, on "iso" laulu. Mahtipontinen iskelmä, joka yhtäältä muistuttaa aikansa ranskankielisiä euroviisuja, mutta on toisaalta kuitenkin hyvinkin sinivalkoinen, minkä vuoksi laulua on luonnehdittu jopa kansallisaarteeksi. Menestys Euroviisuissa jäi käsittämättömän alhaiseksi jälleen kerran. Suomi edusti Euroviisuissa marginaalia, jonka olisi vain pitänyt yrittää muita kovemmin pärjätäkseen. Jos Katson sineen taivaan olisi esitetty ranskaksi (siis kokonaan ranskaksi, ei pelkästään "muaaa" ja "suaaa" -osuudet), niin sijoitus olisi ollut varmaankin viiden parhaan joukossa. Ja vaikka Katri Helena esiintyikin Jerusalemin lavalla ammattitaitoisesti, hän oli kenties lavalla vähän liikaa vartijana. Eteläisemmän Euroopan naistähdet esittivät laulunsa itsevarmemmin ja pöyhkeilevästi diivaillen. Tuskin koskaan lakkaan ihmettelemästä sitä, miten esimerkiksi Sveitsin raivostuttavan typerä mukahuumori sijoittui meidän Katrimme edelle.

Olisiko karsinnassa ollut laulua, joka olisi voinut menestyä paremmin. Tokkopa vain. Toiseksi potentiaalisin ehdokas olisi varmaan ollut Markku Aron Sano Susanne (säv. Esa Nieminen), joka muistutti jossain määrin kansainvälisiä 70-luvun midtempo-pophittien kaavaa, mutta olisi todennäköisesti jäänyt Euroviisuissa karismaattisempien varjoon. Babitzinien sisarusten Aikuiset anteeksi antaa (säv. Eero Lupari) on hupaisa, mutta sillä ei olisi ollut mitään jakoa Dschingis Khanin ja Black Lacen joukossa. Pepe Willbergin Päivä tuskin päättyis kauniimmin (säv. Markku Johansson & Pepe Willberg) on levyversiona sangen onnistunut tunnelmallinen iskelmä, mutta tuskinpa silläkään olisi ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia viisuissa. OIKEA LAULU VOITTI.

Vuosikymmenen synteesi


1970-luku on ollut toistaiseksi Suomen menestyksekkäin vuosikymmen Euroviisuissa: Suomi ei jäänyt viimeiseksi kertaakaan ja kärkikymmenikköön sijoituttiin peräti neljä kertaa. Suomen euroviisuvalinnat olivat pääsääntöisesti viisaita. Niinäkin vuosina kun sijoitus jäi kärkikymmenikön huonommalle puolelle, ei karsinnassa mitä todennäköisimmin olisi ollut potentiaalisempaa vaihtoehtoa, paitsi ehkä vuonna 1974. Suomen menestystä saattoi auttaa merkittävästi, että vuosina 1973–1976 Euroviisuissa ei ollut kielisääntöä, minkä vuoksi Suomen viisut esitettiin englanniksi. 1970-luvun lopulla alkoi vaikuttaa siltä, että Suomi sijoittuu aina hieman huonommin kuin muualta Euroopasta tulleet vastaavanlaiset laulut. Lapponia, Anna rakkaudelle tilaisuus ja Katson sineen taivaan jäivät tulostaululla monen heikomman sävellyksen taakse. Suomen lisäksi esimerkiksi Portugali, Turkki ja Jugoslavia kuuluivat euroviisuperheen "marginaaliin", joiden parhaatkaan viisut eivät hätyytelleet kärkisijoituksia.

Vaikka Euroviisuja arvosteltiin etenkin 70-luvun puolivälissä melkoisen paljon, kansan kiinnostus kilpailua kohtaan oli suurta, etenkin taas vuodesta 1973 lähtien. Sekä Suomen karsinnoilla että kansainvälisillä loppukilpailuilla oli miljoonia katsojia, ja ne olivat vuosittain television katsotuimpien ohjelmien joukossa. 1970-luvun puolivälissä Eurovision laulukilpailut alkoivat tuottaa lukuisia hittejä Suomen listoille. Esimerkiksi vuoden 1975 Eurovision laulukilpailun kärkikolmikon laulut sijoittuivat huhtikuussa 1975 Mitä Suomi soittaa -listalla viiden parhaan joukkoon.

Vuosikymmenen kuriositeetti


1. Yksi Suomen euroviisukarsintojen uskomattomampia ehdokkaita on vuonna 1973 kilpaillut laulu Super-extra-wonder-shop. Esa Pethmanin säveltämän laulun esitti hänen 13-vuotias tyttärensä Nina, ilmeisesti pihakavereidensa kanssa. Laulu on noussut suomalaisten euroviisufanaatikkojen keskuudessa melkoiseen kulttiklassikon asemaan.



2. Vuonna 1975 euroviisukarsinnoissa kilpaili Agit Prop, joka oli varmasti tunnetuin vasemmistolaisen poliittisen laululiikkeen edustaja. Kvartetti oli niittänyt vuoteen 1975 mennessä mainetta jo lukuisilla Itä-Euroopan sosialististen valtioiden laulufestivaaleilla. Euroviisukarsinnoissa Agit Prop pysyi tyylilleen uskollisena. He esittivät Otto Donnerin sävellyksen On jotain mikä yhdistää. Pentti Saaritsan sanoituksessa laulettiin avoimesti muun muassa lokakuun vallankumouksesta ja vapusta. Kansan syvät rivit hätkähtivät. Tällaisen tekstin sisältänyt laulu ei saisi missään nimessä toimia Suomen edustajana länsieurooppalaisessa musiikkikilpailussa. Vuonna 1975 euroviisukarsintojen finaalia edelsi neljä alkukarsintaa. Jokaisessa alkukarsinnassa kilpaili neljä laulua, joista kaksi pääsi jatkoon. On jotain mikä yhdistää sijoittui viimeisessä alkukarsinnassa kolmanneksi ja putosi sääntöjen mukaan jatkosta. Kuitenkin ennen finaalia Yleisradio ilmoitti, että se tulee nostamaan loppukilpailuun mukaan yhdeksännen laulun parhaaksi katsotusta pudonneesta ehdokkaasta. Valinta osui Agit Propiin ja jälleen Suomen kansan syvät rivit olivat helisemässä: miksi Yleisradio halusi väen vängällä kaikkein punaisimman laulun mukaan loppukarsintaan. Mikko Alatalo kuulusteli Iltatähdessä viisutuottaja Erkki Pohjanheimoa asiasta. Pätkä on katsottavissa Ylen Elävässä arkistossa. Alueraadit sijoittivat kuitenkin Agit Propin vasta seitsemänneksi. On jotain mikä yhdistää on mainio ajankuva ylipolitisoituneesta vuosikymmenestä, jolloin poliittinen paatos löysi tiensä jopa euroviisukarsintoihin.

23. tammikuuta 2016

Voittiko oikea viisu? – Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla

Viisi viikkoa UMK 2016 -finaaliin, jossa valitaan Suomen 50. euroviisuedustaja. Juhlavuoden kunniaksi julkaisen kuusiosaisen kirjoitussarjan, jossa ruoditaan vuosikymmen kerrallaan Suomen euroviisukarsintojen historiaa.

Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.

1961

Suomen edustaja: Laila Kinnunen – Valoa ikkunassa
Sijoitus Cannesissa: 10. / 16, 6 ääntä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Aloitetaan positiivista puolista. On täysin oikeus ja kohtuus, että juuri Laila Kinnunen sai kunnian toimia Suomen ensimmäisenä euroviisuedustajana. Hän oli vuonna 1961 Suomen ylivoimaisesti suosituin kevyen musiikin esittäjä. Todellinen tähti, joka esimerkiksi sai televisiossa enemmän lähetysaikaa kuin kukaan muu suomalainen artisti. Laila Kinnunen sopi loistavasti Suomen ensimmäiseksi edustajaksi kansainväliseen laulukilpailuun etenkin sen vuoksi, että hänen imagonsa oli poikkeuksellisen kansainvälinen. Jo ennen läpimurtoaan hän ei halunnut esittää tanssilavoilla perinteistä tanssimusiikkia, vaan jatsahtavaa ohjelmistoa ja svengikkäitä bossa nova -numeroita. Laila Kinnusen kansainvälisyys ilmeni myös hänen kielitaidossaan: hänhän kävi levyttämässä muun muassa venäjäksi, unkariksi ja afrikaansiksi!

Mutta sitten se toinen kysymys: oliko hieman melankolinen ja kaihoisa Valoa ikkunassa (säv. Eino Hurme) paras mahdollinen edustuskappale? Laila Kinnunenhan on itsekin myöntänyt, ettei sävellys ollut hänen mielimusiikkiaan, vaikka se lisäsikin huomattavasti hänen suosiotaan vanhemman väestön keskuudessa – minkä seurauksena Laila joutui tekemään levytysuransa loppuun asti kompromisseja lauluvalinnoissa, jotta myös "Valoa ikkunassa -yleisö" tulisi huomioitua.

Suomen ensimmäisen viisukarsinnan taso oli äärimmäisen tasapaksu: neljästä ehdokassävelmästä oikein yksikään ei nouse esille, joten siitä joukosta ei olisi löytynyt potentiaalisempaa laulua. Mutta kuinka hienoa olisikaan ollut, jos Laila Kinnunen olisi saanut esittää jotain tyylilleen sopivampaa mannermaisempaa musiikkia. Siinä olisi voinut olla mahdollisuudet kansainväliseen läpimurtoon. Tai kuinka hienoa olisi ollut, jos hän olisikin päässyt viisuedustajaksi upealla Muistojen bulevardilla (säv. Börje Sundgren), joka osallistui viisi vuotta myöhemmin viisukarsintoihin.

Ylipäätään yksi ongelma Suomen euroviisukarsinnoissa on tainnut olla se, että Yleisradio piti kilpailua liian kirjaimellisesti sävellyskilpailuna. Ensimmäiseen viisukarsintaanhan säveltäjät osallistuivat lähettämällä Yleisradioon partituureja. Yleisradio tilasi itse myöhemmässä vaiheessa sanoitukset ja esittäjät sävellyksille, minkä vuoksi karsintaehdokkaat eivät olleet kovinkaan valmiita "kokonaispaketteja". Ei ole mikään ihme, että vuosikymmenen loppupuolella nimenomaan säveltäjät halusivat perustaa Syksyn sävel -kilpailun, jossa tuotokset saatiin esittää juuri siinä muodossa kuin lauluntekijät itse halusivat. Pöytälaatikkosäveltäjä Eino Hurme voitti Suomen euroviisukarsinnan sävellyksellään Valoa ikkunassa, ja Laila Kinnunen pyydettiin laulu esittämään. Sijoitus Euroviisuissa oli kohtuullinen, ja yksikään toinen karsinnassa esitetty kappale tuskin olisi voinut mitenkään pärjätä paremmin. IHAN OK VALINTA.

1962

Suomen edustaja: Marion Rung – Tipi-tii
Sijoitus Luxemburgissa: 7. / 16, 4 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alueraadit


Suomen euroviisukarsinnan finaalissa kilpaili neljä laulua: kolme mollivoittoista perinteisempää suomalaista iskelmää ja yksi iloinen mannermainen kielimuurit ylittävä rallatus. Onneksi viimeisenä mainittu voitti karsinnan ylivoimaisesti. Suomi saavutti Euroviisuissa yhden parhaista sijoituksistaan ja Marion Rungin tähti alkoi loistaa suomalaisen iskelmämusiikin tähtitaivaalla. Ennen sävellyskilpailun alkamista Aarno Walli antoi televisiolähetyksessä ohjeita, kuinka säveltäjien kannattaa ottaa mallia kansainvälisestä iskelmämusiikista. Näin ollen voidaan saman tien unohtaa väitteet, joiden mukaan Eurovision laulukilpailuissa olisi varhaisina vuosina vaadittu esityslauluilta kansallisia ominaispiirteitä. Vaikka Tipi-tii (säv. Kari Tuomisaari) on oletettavasti tehty kansainvälistä yleisöä varten, laulusta tuli myös suuri menestys kotimaan listoilla. OIKEA LAULU VOITTI

1963

Suomen edustaja: Laila Halme – Muistojeni laulu
Sijoitus Lontoossa: jaettu viimeinen / 16, 0 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: tavisraati


Ei tarvinnut kauan odottaa ennen kuin saatiin kunnon "kohukarsinta". Tavallisista suomalaisista musiikin kuluttajista koottu raati äänesti viisuedustajaksi Muistojeni laulun (säv. Börje Sundgren), joka on nimestään huolimatta yksi Suomen unohdetuimpia viisuedustajia. Kansainvälisessä viisufinaalissa Muistojeni laulu oli harmaavarpunen, joka unohtui armottomasti karismaattisempien joukossa. Tuloksena oli Suomen ensimmäinen jumbosija.

Viisukarsinnan kahdella muulla mitalistilla olisi ollut enemmän potentiaalia. Toiseksi sijoittuneessa Kaikessa soi blues -sävellyksessä (säv. Toivo Kärki) oli jo melko kansainvälinen tatsi. Laulu nousi myös Suomessa voittajaa huomattavasti suuremmaksi hitiksi. Mutta tarjolla olisi ollut myös Jorma Panulan häikäisevän hieno sävellys Olen mikä olen. Siinä on dramaattinen sävellys, joka olisi kestänyt kansainvälisen vertailun. Sävellyksen on luonnehdittu muistuttavan Bond-tunnaria. Tamara Lundin esittämänä rohkea laulu olisi herättänyt huomiota Euroviisuissa, toisin kuin varsinainen edustajamme Muistojeni laulu, joka vaipui välittömästi unholaan. Olen mikä olen -laulun ongelmaksi taisi muodostua laulun sanat. Sanoitus kertoi rohkeasti kevytkenkäisestä naishenkilöstä, rohkeimpien tulkintojen mukaan ilotytöstä. Tamara Lund on muistellut elämäkerrassaan Lohikäärmeen pahvikulissit, kuinka eräs raadin jäsen tuli myöhemmin sanomaan, että oli pitänyt Lundin esitystä parhaana, mutta ei ollut uskaltanut antaa suorassa lähetyksessä korkeita pisteitä niin suorasukaiselle laululle. Mitä kotikylän tytötkin olisivat ajatelleet? Sääli, sillä uskaltaisin väittää, että mikäli raadilla olisi ollut rohkeutta äänestää Olen mikä olen Suomen viisuedustajaksi, se olisi kantanut Suomen menestyneimmän euroviisun titteliä vuoteen 2006 asti. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1964

Suomen edustaja: Lasse Mårtenson – Laiskotellen
Sijoitus Kööpenhaminassa: 7. / 16, 9 pistettä
Karsintatuloksenratkaisutapa: alkukarsinta – yleisöäänestys, loppukarsinta – alueraadit sekä Pohjola-raati


Usein euroviisukarsintojen raateja arvostellaan, kun ne eivät anna kansan tahdon toteutua. Joskus raadit ovat kuitenkin paikallaan varmistamassa, etteivät kaiken maailman kansakunnan perversiot tule valituiksi kansainväliseen edustustehtävään. Vuonna 1964 Suomessa elettiin suurta tangobuumin aikaa. Niinpä suomalaiset tangohuumassaan äänestivät alkukarsinnassa ylivoimaiseksi ykköseksi tangokansan suosikkipojan Taisto Tammen laulullaan Rakkauden rikkaus (säv. Toivo Kärki). Lauluhan on itse asiassa beguine, mutta tarpeeksi "tangomainen" Suomen tangokansalle. Rakkauden rikkaus oli mukava laulu kotimarkkinoille, mutta Euroviisuissa sillä ei olisi ollut kummoisiakaan menestymismahdollisuuksia.

Loppukarsinnassa raadit viittasivat kintaalla kansan maulle ja äänestivät ylivoimaiseen voittoon Lasse Mårtensonin Laiskotellen, joka kuulosti nuorekkaalta ja kansainväliseltä. Valinta osoittautui viisaaksi, sillä Laiskotellen saavutti Euroviisuissa yhden Suomen parhaimmista sijoituksista. Toki Lasse Mårtenson saa kiittää hyvästä sijoituksestaan hieman myös pohjoismaista yhteistyötä, mikä alkoi tuohon aikaan nostaa päätään viisuäänestyksissä, mutta olipa Laiskotellen myös Britannian raadin mielestä kilpailun toiseksi paras. Ei vähän mitään. OIKEA LAULU VOITTI

1965

Suomen edustaja: Viktor Klimenko – Aurinko laskee länteen
Sijoitus Napolissa: jaettu viimeinen / 18, 0 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: alkukarsinta – yleisöäänestys, loppukarsinta – alueraadit sekä Pohjola-raati


Varsinainen kohukarsintojen kohukarsinta. Kansakunnan kollektiivisen muistin mukaan tapahtumasarja meni seuraavasti: Suomen kansa olisi halunnut viisuedustajakseen Katri Helenan letkajenkan, mutta yhtäkkiä jostain nurkan takaa ilmestyi mystinen Pohjola-raati, joka lähettikin viisuedustajaksi Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Klimenko jäi viisuissa nollille ja voiton vei Luxemburg letkajenkallaan, jonka esitti Katri Helenan näköinen artisti. Letkajenkka oli noussut muotitanssiksi Euroopassa, joten Minne tuuli kuljettaa -laulu nähtiin menetettynä mahdollisuutena, millä olisi voinut iskeä eurooppalaisten makuhermoon.

Todellisuudessa kuvio ei mennyt ihan näin yksinkertaisesti. Alkukarsinnassa Katri Helenan Minne tuuli kuljettaa (säv. Toivo Kärki) keräsi toki selvästi eniten postikorttiääniä. Sääntöjen mukaan loppukarsinnassa tuloksen ratkaisivat – edellisvuotiseen tapaan – alueraadit sekä pohjoismaisista musiikkitoimittajista koottu raati. Alueraadit äänestivät voittajaksi Marjatta Leppäsen esittämän Iltaisin (säv. Lasse Mårtenson). Aurinko laskee länteen (säv. Toivo Kärki) sijoittui toiseksi ja kansan suosikki Minne tuuli kuljettaa vasta kolmanneksi. Alueraatien äänestyksen jälkeen Pohjola-raati ilmoitti suosikkinsa olevan Aurinko laskee länteen. Raatien erimielisyyden takia viisuedustajaa ei saatu ratkaistuksi suorassa lähetyksessä. Alueraatien äänestyksen voittanut Iltaisin saavutti kuitenkin sävellyskilpailun voiton. Muutamaa päivää myöhemmin Yleisradion raati ilmoitti luottavansa enemmän Pohjola-raadin makuun, minkä seurauksena viisuedustajaksi valittiin Viktor Klimenkon Aurinko laskee länteen. Kaikki meni loppujen lopuksi ihan sääntöjen mukaan, eikä Pohjola-raati suinkaan tullut yllättäen puskista, kuten myöhemmin niin useassa eri yhteydessä on väitetty. Pohjola-raatia oli käytetty jo edellisen vuoden karsinnoissa, mutta silloin sen rooliin ei ollut kiinnitetty huomiota, koska se oli alueraatien kanssa samaa mieltä voittajasta. Joka tapauksessa Pohjola-raadin takia syrjäytetyksi ei tullut kansan suosikki Minne tuuli kuljettaa, vaan alueraatien äänestyksen voittanut Iltaisin. Eurovision laulukilpailun voitti Serge Gainsbourgin sävellys Poupée de cire, poupée de son, joka ei missään nimessä ole letkajenkka, vaan ensimmäinen angloamerikkalaisia pop-musiikin konventioita seurannut viisuvoittaja. Poljennossa on kuitenkin hieman yhtäläisyyksiä meidän jenkkaamme.

Aurinko laskee länteen oli sangen tylsä valinta. Varman päälle tehty balladi ilman särmää, ja aivan liian melankolinen ja slaavilainen länsieurooppalaiseen makuun. Laulun vaikuttavuus perustuu hyvin pitkälti tekstiin, ja jos sitä ei ymmärrä, ei saa laulusta juuri mitään irti. Miltei kaikki muut loppukarsinnassa kilpailleet viisi laulua olivat kiinnostavampia ja niiden menestyspotentiaalia olisi ollut mielenkiintoista testata. Esimerkiksi Lapin taikarummut (säv. Toivo Kärki) olisi tuonut jo varhaisiin viisuihin harvinaislaatuista etnovivahdetta. Minne tuuli kuljettaa olisi ollut mielenkiintoista testata, koska suomalainen letkajenkka tunnettiin siihen aikaan Euroopassa. On kuitenkin hyvin vaikea uskoa, että laululla olisi ollut mitään mahdollisuuksia voittaa Eurovision laulukilpailua. Menestys olisi kuitenkin ollut oletettavasti parempaa kuin Klimenkolla. Lasse Mårtenson väittää elämäkerrassaan Laiskotellen – Niin kuin minä haluan muistaa, että Iltaisin olisi syrjäytetty, koska Yleisradio pelkäsi sen voittavan Euroviisut. No, eipä nyt sentään Lasse liioitella. On totta, että Iltaisin on tyylikkäämpi ja mannermaisempi balladi kuin Aurinko laskee länteen, minkä vuoksi olettaisin, että se olisi voinut saada edes yhden pisteen, mutta lopputulos olisi ollut huomattavasti lähempänä sitä yhtä pistettä kuin viisuvoittoa. Haluaisin nostaa vielä esille yhden mustan hevosen: Eero ja Jussi Raittisen Tahdon saaren (säv. Erik Lindström), joka oli sijoittunut kansan postikorttiäänestyksessä toiseksi, mutta loppukilpailussa raati jätti sen armotta jumboksi. Tahdon saaren on ainakin levyversiona tyylipuhdasta rock'n'rollia. Olisiko Suomi voinut mullistaa viisut jo vuonna 1965 lähettämällä viisuihin rokkia? Siinähän olisi voinut käydä vaikka miten. VÄÄRÄ LAULU VOITTI.

1966

Suomen edustaja: Ann Christine – Playboy
Sijoitus Luxemburgissa: 10. / 18, 7 pistettä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Sangen kovatasoinen karsinta, jossa olisi ollut useampikin potentiaalinen viisuedustaja. Karsinnassa kilpaili yhteensä yhdeksän laulua, joista kolmen eniten ääniä saaneen kesken järjestettiin vielä erikseen "superfinaali". Kärkikolmikko oli äärimmäisen tasokas, ja niistä oikeastaan mikä tahansa olisi voinut olla onnistunut valinta. Ann Chrstinen Playboyn (säv. Ossi Runne) ylivoimainen voitto superfinaalissa oli ymmärrettävä. Laulu oli iloinen, eurooppalainen pop-henkinen iskelmä, joka oli selvästi tehty kansainvälistä yleisöä varten. Valinnalla varmistettiin, ettei Suomi jälleen lähetä kilpailuun surumielistä melankoliaa. Monien euroviisuharrastajien mielestä Playboy on Suomen 1960-luvun viisuista paras.

Olisi kuitenkin mielenkiintoista spekuloida myös muiden superfinalistien potentiaalia viisulavalla, sillä nuo kaksi muuta sävellystä olisivat olleet kieltämättä tyylikkäämpiä kuin Playboy. Laila Kinnusen Muistojen bulevardi (säv. Börje Sundgren) on lumoava valssi, joka on sittemmin noussut syystäkin suureksi ikivihreäksi. Viktor Klimenkon Vieras rakastettuni (säv. Jaakko Borg) on kaikkea muuta kuin hänen edellisvuotinen molliviisunsa Aurinko laskee länteen. Vieras rakastettuni oli ottanut vaikutteita ranskalaistyylisistä iskelmistä ja se kuulosti aivan eteläeurooppalaiselta evergreeniltä. Menestymismahdollisuuksien kannalta se olisi ehkä saattanut olla jopa paras valinta? Edellämainitut kaksi laulua ovat sävellyksellisesti ansioituneempia kuin Playboy, mutta Playboy kaikessa yksinkertaisuudessaan ei vaadi useampia kuuntelukertoja avautuakseen. Ehkä ihanteellisessa maailmassa Laila Kinnunen ja Viktor Klimenko olisivat omina edustusvuosinaan saaneet esittää nämä tämän vuoden karsinnassa kilpailleet laulut. Playboy olisi voinut pärjätä Euroviisuissa paremminkin, mikäli se ei olisi kilpaillut juuri vuonna 1966, jolloin kilpailussa oli runsaasti nuorten naisten esittämiä pirteitä duurivoittoisia lauluja. OIKEA LAULU VOITTI, mutta samoin olisi voinut todeta myös Laila Kinnusen tai Viktor Klimenkon voittaessa.

1967

Suomen edustaja: Fredi – Varjoon - suojaan
Sijoitus Wienissä: 12. / 17, 3 ääntä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: asiantuntijaraati


Dannyn Keskiyöllä (säv. Jorma Panula) oli karsinnan ylivoimaisesti paras sävellys ja sehän olisi pitänyt valita Euroviisuihin. Mutta ei Varjoon - suojaan (säv. Lasse Mårtenson) ollut mikään huono valinta sekään. Varjoon - suojaan oli siinä mielessä mielekäs valinta, että se toi Euroviisuihin jotain uutta. Fredin karhea folk-vaikutteinen laulutapa ja haastava sävellys tarjosi tietynlaisen vaihtoehdon vuoden 1967 Eurovision laulukilpailuissa iskelmämassan joukossa, vaikka oli päivänselvää, ettei sellaisella ollut menestymismahdollisuuksia. Keskiyöllä ei kuulosta sekään itsestään selvältä viisumenestyjältä. Myös Laila Kinnusella oli kaksi mukavaa ehdokasta, mutta tuskin niistäkään olisi ollut viisumenestyjiksi.

Vuoden 1967 Eurovision laulukilpailuissa Sandie Shaw kahmi ison osan äänistä itselleen ja muille jäi vain rippeet. Sijoille 5-17 sijoittuneiden äänimäärät jäi välille 0-10, siinä missä voittaja Sandie Shaw keräsi jopa 47 ääntä. Ehkäpä Keskiyöllä olisi saanut muutaman äänen enemmän kuin Varjoon - suojaan, millä olisi mahdollisesti sijoituttu kärkikymmenikön paremmalle puolelle. Keskiyöllä-laulun häviäminen Fredille ei tunnu varsinaisesti suuren luokan oikeusmurhalta, joten voisi todeta, että IHAN OK VALINTA.

1968

Suomen edustaja: Kristina Hautala – Kun kello käy
Sijoitus Lontoossa: jaettu viimeinen / 17, 1 ääni
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


Yleisradiossa elettiin Reporadion kukoistuskautta. Reporadion tavoitteena oli valistaa katsojia ja saada yleisö osallistumaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Kansa saatiin aktivoitumaan myös euroviisukarsinnoissa, kun ensimmäistä kertaa kansa sai itse äänestää postikorteilla Suomen edustajan Euroviisuihin.

Karsinnan suurin ikivihreä sijoittui kolmanneksi. Aarno Ranisen esittämä On hetki (säv. Rauno Lehtinen) on noussut Suomessa todelliseksi kevyen musiikin klassikoksi, mutta Euroviisuissa sillä tuskin olisi ollut mitään jakoa, varsinkaan Aarno Ranisen esittämänä. Kaikella kunnioituksella edesmennyttä Ranista kohtaan, hän oli säveltäjänä huomattavasti lahjakkaampi kuin laulajana. Varsinainen kilpailu käytiin kahden nuorisoidolin välillä: Johnnyn ja Kristina Hautalan. Molemmat joutuivat esittämään omasta ohjelmistostaan poikkeavan laulun. Etenkin Johnnyn Kissankellojen aikaan (säv. Åke Granholm) taisi olla sunnattu Johnny-fanien sijaan heidän äideilleen. Voiton vei Kristina Hautala lennokkaalla ja tarttuvalla laulullaan Kun kello käy (säv. Esko Linnavalli).

Valinta vaikutti aluksi onnistuneelta. Ensimmäistä – mutta ei suinkaan viimeistä – kertaa toteutui asetelma, jossa Suomi oli noussut ennakkosuosikkien joukkoon, mutta lopulta menestyimme kilpailussa huonosti. Kun kello käy sai vain yhden äänen norjalaistuomarilta ja jäimme Alankomaiden kanssa jaetulle viimeiselle sijalle. Ongelmaksi osoittautui Euroviisujen äänestysjärjestelmä. Jokaisella raadin jäsenellä oli käytettävissään vain yksi ääni, jonka sai antaa suosikilleen. Äänestysjärjestelmässä korostuivat laulut, joilla oli potentiaalia nousta ykkössuosikeiksi. Kun kello käy saattoi olla monien mielestä mukava sävellys, mutta sillä ei ollut potentiaalia ykkössuosikiksi. Toki Kristina olisi voinut myös esiintyä hieman vapautuneemmin. Hän oli lavalla melkoisen tönkkösuolattu patsas moniin muihin kilpasisariinsa verrattuna (vrt. esim. Saksan liittotasavaltaa edustaneeseen eloisaan Wencke Myhreen).

Olisiko mikään muu Suomen karsinnan laulu mahdollisesti pärjännyt paremmin Lontoon Euroviisuissa? Hieman mietityttää olisiko Irina Milanin taiteellisempi kappale ja teatraalisempi laulutapa tehnyt vaikutuksen useampaan tuomariin Euroviisuissa. Irina Milanin esittämän Pois kuihtuu ruusu kaunein (säv. Aarno Raninen) ongelmaksi olisivat kuitenkin mahdollisesti osoittautuneet plagiontisyytökset. Laulun intro muistuttaa jo kiusallisenkin paljon edellisen vuoden Bond-tunnaria You only live twice.

Mielestäni suomalaiset tekivät viisaan valinnan, kun äänestivät Kun kello käyn Euroviisuihin. Laulussa oli kuitenkin jonkinlaista potentiaalia, minkä osoitti menestyminen ennakkoveikkauksissa. Euroviisut nyt vain on kilpailu, jossa paras ei aina voita eikä huonoin jää viimeiseksi. OIKEA LAULU VOITTI

1969

Suomen edustaja: Jarkko ja Laura – Kuin silloin ennen
Sijoitus Madridissa: 12. / 16, 6 ääntä
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys


Katri Helena oli jo noussut sen verran suureksi kansansuosikiksi, että häntä pidettiin karsinnan selvänä ennakkosuosikkina. Viisuvalinnassa valta oli jälleen suurella yleisöllä ja yleisesti uskottiin myös, että kansa halusi hyvittää neljä vuotta aikaisemmin tapahtuneen letkajenkka-oikeusmurhan.

Suomen kansa pääsi kuitenkin yllättämään. Katri Helenan esittämä Maailman pihamaat (säv. Åke Granholm) jäikin vasta toiseksi, ja voittoon ylsi Jarkko ja Laura herttaisella renkutuksellaan Kuin silloin ennen (säv. Toivo Kärki). Kuin silloin ennen nousi Suomessa suureksi hitiksi, ja Jarkko ja Laura jättivät jälkensä Suomen euroviisuhistoriaan unohtumattomalla charleston-tyylisellä koreografiallaan.

Karsintatuloksesta täytyy nyt kuitenkin hieman motkottaa. Kuin silloin ennen on kieltämättä tarttuva, mutta myös hyvin yksinkertainen ja tasapaksu rallatus. Katri Helenan Maailman pihamaat on sävellyksenä paljon ansioituneempi: siinä on dramatiikkaa, mahtipontisuutta ja jännitteitä. Sävellyksessä on suorastaan räjähtävä intro, ja sitten kun meno alkaa, niin mennäänkin lujaa. Kertosäkeistökin on äärimmäisen tarttuva. Suomi oli arvottu esiintymään Madridin Euroviisuissa viimeisenä, joten pistää miettimään olisiko tämä räjäyttänyt pankin illan viimeisenä esityksenä. Ilmeisesti Katri Helena oli esittänyt Suomen karsinnassa laulun aikana tahattoman koomisen koreografian, minkä uskottiin rokottavan hänen äänisaalistaan. Typerää koreografiaa ei olisi kuitenkaan ollut pakko esittää Euroviisuissa. Uskon Maailman pihamaat -laulun mahdollisuuksiin sen verran, että totean tylysti: VÄÄRÄ LAULU VOITTI. Tosin Kuin silloin ennen oli kuitenkin karsinnan toiseksi paras vaihtoehto.

Vuosikymmenen synteesi


1960-luvun Suomen viisukarsintojen tuomioni on siis 4 oikeaa valintaa, 2 ookoota valintaa sekä 3 väärää valintaa, joista tosin vain kaksi on luokiteltavissa selkeiksi oikeusmurhiksi. Niin kutsutut kansan syvät rivit pitävät varmaan kaikkein suurimpana oikeusmurhana vuoden 1965 karsintatulosta. Itse kuitenkin nostaisin vuoden 1963 karsintatuloksen kuitenkin suuremmaksi "vääryydeksi". Olen mikä olen on mielestäni koko vuosikymmenen karsintasadon todennäköisin viisumenestyjä ja sen häviäminen unohdetulle täysin keskinkertaiselle iskelmälle tuntuu kohtuuttomalta.

Ylipäätään voisi todeta, että vuosia 1963 ja 1965 lukuun ottamatta Suomi pärjäsi Euroviisuissa olosuhteisiin nähden keskinkertaisesti. Eurovision laulukilpailu oli tuolloin vahvasti Keski- ja Etelä-Euroopan maiden hallinnassa. Pohjoismaat kokivat itsensä euroviisuperheen "marginaaliksi", joilla ei ollut realistisia menestymismahdollisuuksia menestyä Länsi-Euroopan suurten maiden joukossa. Samanlaista marginaalijoukkoa olivat myös Jugoslavia sekä Iberian niemimaan valtiot, tosin Espanja nousi vuosikymmenen loppupuolella menestyjien joukkoon. Toki on muistettava, että esimerkiksi äänilevyteollisuus oli Suomessa vielä hyvin alkeellista moniin Keski-Euroopan maihin verrattuna. Monet Suomen 1960-luvun viisuedustajista ovat kuvailleet, kuinka monilla muilla mailla oli Euroviisuissa mukana suuret delegaatiot pr-osastoineen, kun taas Suomen delegaatioon kuului lähinnä laulun solisti, kapellimestari ja Yleisradion selostaja. Kilpailuun ei lähdetty samalta viivalta.

Vuosikymmenen kuriositeetti


On harmillista, että 1960-luvun karsintojen televisiolähetyksistä ei ole jäänyt talteen minkäänlaisia audiovisuaalisia taltiointeja. Olisi esimerkiksi äärimmäisen mielenkiintoista nähdä vuoden 1966 euroviisukarsinnat, joihin osallistui myös Carola laululla Meren laulu. Carola esiintyi mustassa avokätisesti uurretussa mekossa. Muutama päivä karsintojen jälkeen nimimerkki Kolme järkyttynyttä perheenisää kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla Carolan esiintymisestä seuraavasti:
"Meidän oli pakko poistaa kuvaruudun äärestä ensin lapsemme, sitten vaimomme, kotiapulaisemme ja lopulta meillä itsellämmekin oli vaikeaa."

10. tammikuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Toivo Kärki muistoissamme (Fazer Finnlevy, 1992)

Joulukuussa 2015 tuli kuluneeksi 100 vuotta Toivo Kärjen syntymästä. Vaikka varsinaista Kärjen juhlavuotta vietettiinkin viime vuonna, pyhitän hieman "jälkijunassa" tammikuun albumiartikkelin vuonna 1992 julkaistulle muistokokoelmalle, jossa aikansa tähtilaulajat esittävät sangen tasokkaita versioita Kärjen säveltämistä ikivihreistä. Ressu Redford ja Samuli Edelmann saivat projektista itselleen pienoiset hitit. Vaikuttavan panoksen levylle toivat myös iskelmämaailman ulkopuoliset esiintyjät Hector ja Pepe Ahlqvist.

Toivo Kärki (1915–1992), jos kuka, on ansainnut tittelin Suomalaisen musiikin Grand Old Man. Hänen vaikutuksensa kotimaisen kevyen musiikin kehitykseen etenkin sotienjälkeisinä vuosikymmeninä on kiistattoman merkittävä. Sellaiset sävelmät kuten Hiljainen kylätie, Eron hetki on kaunis tai Täysikuu ovat paitsi merkittäviä ajankuvia myös suomalaisen populaarikulttuurin virstanpylväitä, jotka ovat juurtuneet syvälle Peter von Baghin luonnehtimaan "kansakunnan salaiseen muistiin". Pitkän uransa aikana Toivo Kärki ehti säveltää arviolta noin 1 500 levytettyä sävellystä. Lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisiin elokuviin, etenkin 1950-luvulla suurta arvostelua herättäneisiin "rillumarei"-elokuviin. Sävellystyönsä ohessa Toivo Kärki toimi miltei neljännesvuosisadan Suomen suurimmassa levy-yhtiössä vaikuttavassa asemassa, joten monen suomalaisen kestosuosikin ura levyttävänä artistina on alkanut aikoinaan Toivo Kärjen koelaulutilaisuudesta.

Toivo Kärjen elämästä ja urasta on laadittu lukuisia historiikkeja. Siitä huolimatta ajattelin itsekin kirjoittaa tämän albumin alustukseksi eräänlaisen "biografian", jonka myötä on helpompi hahmottaa, millaisessa elämänvaiheessa levyn laulut ovat alun perin valmistuneet. Toivo Kärjen ensimmäiset sävellykset äänitettiin jo 1930-luvulla. Vuonna 1939 Kärjen sävellys Things happen that way voitti englantilaisen sävellyskilpailun. Talvisodan syttyminen esti kansainvälisen uran urkenemisen. Kärki, joka luonnehti itseään pasifistiksi ja antimilitaristiksi, joutui viettämään miltei neljä ja puoli vuotta rintamalla. Oman kertomansa mukaan rintamalla Syvärillä syntyivät ensimmäiset ikivihreät: Liljankukka, Siks' oon mä suruinen ja Tule hiljaa levytettiin vuosina 1944–45. Sanat Kärki tilasi Kerttu Mustoselta, jota Kärki kuvaili myöhemmin näin:
"Kerttu Mustonen oli hyvin eloisa ihminen, mutta luultavasti onneton. Hän oli ammatiltaan kirjanpitäjä, sympaattinen lyhyt lihava vanhapiika, jonka omat rakkaudet eivät oikein sujuneet." (Niiniluoto 1982, 100)
Vuonna 1948 alkoi yhteistyö Reino Helismaan kanssa, mikä kestikin intensiivisesti 17 vuotta aina Helismaan kuolemaan asti. Vuonna 1955 Kärki lopetti esiintymiset kiertävänä muusikkona ja aloitti työnsä Fazer-levy-yhtiön kotimaisen musiikin tuotantopäällikkönä. Kärki kohosi arvovaltaiseen asemaan, jossa hän vaikutti erittäin vahvasti siihen, minkälaista musiikkia Suomen suurin levy-yhtiö julkaisi ja millaiset artistit pääsivät levyttämään Fazerille. Kärjen asemaa on kotimaisen kevyen musiikin historiikeissa luonnehdittu jopa autoritaariseksi ja "yksinvaltiaaksi". Kärki vastasi arvosteluun vuonna 1982 seuraavalla tavalla:
"Diktaattorina en itseäni ole kuitenkaan koskaan pitänyt, olen arvioinut taiteilijoita musiikillisin perustein ja ottanut kansan maun huomioon. Ehkä vahvat mielipiteeni ja nopea puhetapani ovat aiheuttaneet sen, että monet ovat tunteneet itsensä nujerretuiksi tai väärinymmärretyiksi." (Niiniluoto 1982, 283)
Suomalaisen populaarimusiikin historiaan on jäänyt sitkeästi elämään asetelma, jossa Toivo Kärkeä ja hänen levy-yhtiötään Fazeria pidettiin taantumuksellisena ja muutosvastaisena kehityksen jarruna. Usein toistuu näkemys, jonka mukaan 1950-luvun jälkipuoliskolla Fazerin pahin kilpailija Scandia-levy-yhtiö toi suomalaiseen kevyeen musiikkiin raikkaita tuulahduksia reippaiden jazz-iskelmien myötä: Brita Koivunen levytti svengaavan Suklaasydämen ja Laila Kinnunen hämmästytti kansainvälisyydellään. Perinteisen tulkinnan mukaan 50-luvun viimeisinä vuosina sävelletyt Kärki-ikivihreät, kuten Vanhan veräjän luona tai Onni, jonka annoin pois olivat Kärjen "vastaiskuja" Scandian tuottamalle menestyksekkäälle nuorekkaammalle linjalle. Kalervo Kärki on Toivo Kärki -tutkimuksessaan lähtenyt oikeutetustikin purkamaan myyttiä, jossa Kärki leimataan kritiikittä patavanhoilliseksi konservatiiviseksi tangosäveltäjäksi. Toivo Kärjen musiikilliset juuret olivat nimenomaan angloamerikkalaisessa jazz-musiikissa. 1930-luvulla hän oli pianisti, joka olisi halunnut soittaa jatsia. Kalervo Kärki muistuttaa, että Toivo Kärki oli säveltänyt jazzhenkisiä svengi-iskelmiä jo ennen sotia, ja 1950-luvun jälkipuoliskolla hänen johdollaan julkaistiin jazziskelmiä siinä missä myös edistyksellisenä pidetyssä Scandiassa. (Kärki 2015, 422–431) Sangen hupaisaa, että Toivo Kärki on ollut kaikki nämä vuosikymmenet nuorisomusiikin ja uusien musiikkityylien vastustajan maineessa. Vaikka hän ei varsinaisesti pitänytkään rautalankamusiikista, hän kuitenkin arvosti esimerkiksi The Beatlesin korkealle ja moitti heikkoja suomenkielisiä versioita (Niiniluoto 1982, 211). Hän on myös esimerkiksi muistelmateoksessaan vuonna 1982 maininnut pitävänsä Hassisen Koneesta! (Niiniluoto 1982, 278) Kaiken lisäksi Kärki suhtautui 1960-luvulla suopeasti ennakkoluulottomasti ajattelevaan nuorisoon ja kertoi idealistisen nuorison synnyttämän liikehdinnän muovanneen hänen maailmankatsomuksellisia käsityksiään (Niiniluoto 1982, 229–232).

Toivo Kärjen maine tangosäveltäjänä vahvistui kuitenkin 1960-luvun alkupuoliskolla, kun Suomen valtasi ennennäkemätön tangobuumi, joka sai alkunsa Reijo Taipaleen Satumaan (1962) suuresta suosiosta. Muutaman vuoden ajan tango dominoi Suomen levymyyntilistoja, ja uusia tangolevytyksiä syntyi kuin sieniä sateella. 1960-luvun tangobuumin aikana Kärjen vanhat tangot nousivat jälleen suosioon, kun uuden sukupolven tangotulkit alkoivat versioida niitä. Lisäksi Kärki sävelsi lukuisia uusia tangoja, joista tunnetuin lienee Taisto Tammen tulkitsema Tango merellä.

Tangobuumin laannuttua Kärki sävelsi edelleen niin kutsuttuja "piilotangoja", joissa rytmi ja poljento ovat samanlaisia kuin tangoissa. Tällaisia lauluja ovat muun muassa 1960- ja 70-lukujen vaihteessa levytetyt Sanat eivät riitä kertomaan ja Jos vielä oot vapaa. Näissä sävellyksissä yhdistyy angloamerikkalainen Engelbert Humperdinck -tyylinen pop-musiikki suomalaiseen iskelmäasuun. Pisimmälle kansainvälisen tyylin apinnoinnissa Kärki taisi mennä vuonna 1972: Markku Aron Syksyn sävelessä esittämä Oo - mikä nainen on jo melko väkinäinen pastissi maailmalla jylläneestä purukumipop-musiikista à Sweet.

Lisäksi on muistettava, että kaikkien näiden vuosikymmenien aikana Toivo Kärki oli Suomen johtavia kupletti- ja huumorimusiikin säveltäjiä. 1950-luvun alun rillumarei-klassikoiden – kuten Rovaniemen markkinoilla ja Lentävä kalakukko – melodiat ovat syntyneet Kärjen kynästä. Helismaan menehtymisen jälkeen yhteistyö jatkui edelleen esimerkiksi Esa Pakarisen kanssa. Vuonna 1967 Kärki sävelsi hänelle ikimuistoisen Rapurallaa-klassikon. Myös monet Juha Vainion varhaiset menestykset, kuten Vanha salakuljettaja Laitinen, Tulta päin tai Kauhea kankkunen ovat Kärjen säveltämiä. Vielä vuonna 1976 Kärki jatkoi suomalaisen kuplettimusiikin rahvaanomaista perinnettä Gulliver-yhtyeen levytyksessä Alli, ethän muiden salli.

Toivo Kärki sävelsi iskelmiä ja kupletteja aikana, jolloin kevyen musiikin tekijät eivät nauttineet merkittävää arvostusta. 1950-luvun rillumarei-elokuvat aiheuttivat jopa kulttuurisodan ja niiden pelättiin levittävän kansan keskuuteen huonoa makua. Saavutustensa arvostuksesta Kärki on todennut muun muassa seuraavaa:
"Jotkut ovat aina huokailleet, että Topi Kärki, niin lahjakas säveltäjä ja koko ikänsä tehnyt pelkkää iskelmämusiikkia. Siihen olen kysynyt, että mitä musiikkia sitten rupeaisin säveltämään? Pitääkö säveltää pianokonsertto siitä syystä, että saa nimensä tietosanakirjaan tai voi kirjata sen Kuka kukin on -opukseen. Eihän siinä ole mitään järkeä. Olen säveltänyt mitä olen säveltänyt. Ei minulla ole kunnianhimoa, että pitää tehdä sinfonia." (Niiniluoto 1982, 153–154)
1970-luvulla Toivo Kärjeltä ei syntynyt enää samaan tahtiin menestysiskelmiä kuin edellisillä vuosikymmenillä. Populaarimusiikissa puhalsivat uudet tuulet: käännösiskelmiä levytettiin ahkerasti, ja kotimaisia sävellyksiä hallitsivat uuden sukupolven nimet, kuten Rauno Lehtinen, Jukka Kuoppamäki, Kari Kuuva, Markku Johansson ja Veikko Samuli vain muutamia mainitakseni. Parhaimmillaan Kärki laati edelleen tarttuvia sävellyksiä, mutta perusvire alkoi väistämättä olla hivenen vanhahtava. 1970-luvun viimeisinä vuosina Fazer Finnlevyllä tapahtui suuria yritysbyrokraattisia muutoksia, minkä seurauksena Toivo Kärki yritettiin syrjäyttää palliltaan. Kärki koki kohtelunsa niin epäoikeudenmukaiseksi, että on kertonut mielenilmauksellisesti irtisanoutuneensa levy-yhtiön palveluksesta vain hetki ennen eläkkeelle siirtymistään (Niiniluoto 1982, 271–272). Kalervo Kärjen Toivo Kärki -tutkimus ei kuitenkaan uskalla vahvistaa raflaavaa väitettä täysin totuudenmukaiseksi (Kärki 2015, 762–763). Vielä 1980-luvulla eläkkeellä Kärki sävelsi aktiivisesti lauluja, mutta ne eivät saavuttaneet merkittävää suosiota. Kärjen 80-luvun sävellyksistä muistetuimmasta päästä lienevät Tapani Kansan esittämä Paista päivä sekä Reijo Taipaleen Elämän parketeilla. Monet 1980-luvulla kirjoitetut sävellykset eivät koskaan päätyneet levytykseksi asti, sillä Kärki ei ollut enää minkään levy-yhtiön palveluksessa.

1980-luvun viimeisinä vuosina suomalaisessa iskelmässä esiintyi mielenkiintoinen retrobuumi. Agents nousi ilmiömäiseen suosioon soittamalla menneiden vuosikymmenien tanssisuosikkeja. Samalla 1950- ja 60-lukujen iskelmät kelpasivat jälleen iskelmälaulajien levytysrepertuaariin. Lea Lavenin ja Tapani Kansan albumit alkoivat täyttyä tuon ajan ikivihreiden päivitetyistä versioista. Diskomimminä suosioon noussut Eini levytti vuonna 1989 albumillisen vanhaa tanssimusiikkia. Laulava näyttelijä Taneli Mäkelä saavutti menestystä levyttämällä uusia versioita vanhoista ikivihreistä. Bluesshakers-yhtyeestä tuttu Timo Turpeinen aloitti soolouransa levyttämällä vuonna 1989 albumillisen Tapio Rautavaaran klassikoita. Etenkin kaksi viimeisenä mainittua artistia tulkitsivat 1980- ja 90-lukujen vaihteessa älppäreilleen lukuisia Kärjen sävellyksiä. Ylipäätään 1980-luvulla Toivo Kärjen mittavaa elämäntyötä ja meriittejä alettiin arvostaa uudella tavalla, ja hän ehtikin saavuttaa lukuisia tunnustuksia, palkintoja ja kunnianosoituksia – muun muassa kaikkien aikojen ensimmäisen Kultaisen Emman vuonna 1985 – ennen menehtymistään huhtikuussa 1992.

Alkuvuodesta 1992 Fazer Finnlevyllä alettiin koota kokoelmajulkaisua Kärjen tunnetuimmista sävellyksistä. Kokoelma Liljankukka – Toivo Kärjen suosituimmat sävellykset ei kuitenkaan ehtinyt valmistua Kärjen elinaikana, joten siitä tuli ilmestyessään muistokokoelma. Välittömästi Kärjen menehtymisen jälkeen ryhdyttiin toteuttamaan varsinaista muistolevyä. Suunnitelmana oli levyttää albumillinen uusia versioita Kärjen suosituista ikivihreistä. Albumin toimituskunnan muodostivat Jaakko Salo, Jaakko Karilainen, Osmo Ruuskanen ja Vexi Salmi. Herrat edustivat eri levy-yhtiöitä, mutta kunnioitus Kärkeä kohtaan sai levy-yhtiöt kerrankin tekemään saumatonta yhteistyötä. Jaakot Salo ja Karilainen olivat Kärjen vanhan levy-yhtiön Fazerin miehiä. Osmo Ruuskanen oli tehnyt Kärjen kanssa läheistä yhteistyötä Fazerilla usean vuosikymmenen ajan. 1970-luvun lopussa Ruuskanen koki Kärjen tapaan Fazer Finnlevyllä epäoikeudenmukaista kohtelua, minkä vuoksi hän lähti puljusta ovet paukkuen ja perusti uuden Bluebird-levy-yhtiön. Vexi Salmi oli 1970-luvulla ollut Kärjen läheinen yhteistyökumppani ja sanoittanut lukuisia hänen sävellyksiään. Salmi oli kuitenkin vuonna 1977 jättänyt Fazerin ja perustanut oman levy-yhtiön. 1990-luvun alkuvuosina Flamingo Music oli yksi merkittävimpiä suomalaisia levytuottajia.

Toivo Kärki muistoissamme -albumi koostuu 17:stä levytyksestä. Levyllä esiintyvät artistit olivat Fazerin (10), Flamingon (5) ja Bluebirdin (2) levytyskaartista. Esiintyjäjoukossa on mukana Paula Koivuniemen ja Eino Grönin kaltaisia kestosuosikkeja, joilla on omakohtaisia kokemuksia Toivo Kärjen kanssa työskentelystä, sekä aikansa hittinimiä – kuten Ressu Redford tai Samuli Edelmann – jotka eivät olleet aikaisemmin levyttäneet Kärkeä lainkaan. Kaikki artistit – myös sellaiset, jotka olivat tulkinneet runsaasti Kärkeä – esittävät laulun, jota eivät olleet aikaisemmin levyttäneet. Kukin artisti valmisti levytyksensä omien taustajoukkojensa kanssa, eikä kokonaisuutta pyritty millään tavalla yhdenmukaistamaan eheäksi kokonaisuudeksi, joten albumilla kuullaan paikoitellen hyvin erilaisia sovituksia. Yhtenäistä kaikille versioille on tietynlainen modernisointi. Yksikään esitys ei lähde mukailemaan vanhaa alkuperäistä levytystä, vaan jokaiseen sävelmään on pyritty tuomaan jonkinlainen uusi näkökulma. Esimerkiksi albumilla ei kuulla ainuttakaan tangosovitusta, vaikka muutamat laulut ovatkin alun perin esitetyt tangoina. Osa sovituksista noudattaa silti edelleen melko perinteisiä iskelmämusiikin konventioita, osa taas on tuunattu uuteen uskoon leimallisilla "ysärisoundeilla".

Ressu Redfordin päivitys Jos vielä oot
vapaa
-klassikosta menestyi hyvin.
Heti kokoelman alkajaisiksi kuullaankin mielenkiintoinen päivitys, sillä ensimmäisen raidan solisti on Ressu Redford. 80-luvulla dancemusiikkia esittäneen Bogart Co. -yhtyeen keulahahmo oli aloittanut 90-luvun alkaessa soolouran ja noussut huippusuosituksi hittiensä Kuka on se oikea ja Älä mee myötä. Ressun kahta ensimmäistä soololevyä myytiin molempia reippaasti päälle 80 000 äänitettä, joten suosio oli huikeaa. Ressun soolohittien tuontantotiiminä toimi Bogart Co:n jäsenien kanssa muodostettu R.E.L.S., joka vastasi laulujen sovitusten ajanmukaisista konesoundeista. Toivo Kärki -tribuutilla Ressu ja R.E.L.S. päivittivät Jos vielä oot vapaa -ikivihreän vuodelta 1970. Jousisovituksen levytykseen laati Jaakko Salo.

Triolifoxi Jos vielä oot vapaa oli alun perin tarkoitettu Joukolle ja Kostille, mutta he kieltäytyivät laulun levyttämisestä, joten sen sai esitettäväkseen pop-tähti Markus, jonka ura onkin Suomen iskelmähistorian kiinnostavimpia. Markus levytti ensimmäisen levytyksensä Viimeinen kevät vuonna 1969. Vaikka laulu ei alun perin herättänytkään huomiota, se on vuosien saatossa noussut kestosuosikkien joukkoon. Seuraavana vuonna Markus levyttikin sitten tuplajättipotin: Jos vielä oot vapaa -singlen toisella puolella julkaistiin Vain kotka lentää aurinkoon, joka on suomenkielinen versio Simon & Garfunkelin superhitistä El condor pasa. Molemmat levytykset olivat suuria menestyksiä ja Markuksen single nousi kesällä 1970 listaykköseksi. Markuksen ura alkoi siis todella lupaavasti, mutta heti varsinaisen läpimurron jälkeen hittihanat hyytyivät. Hän levytti säännöllisesti 1980-luvun puoliväliin asti, mutta uusia menestyshittejä ei vain osunut kohdalle, vaikka levytysten joukossa on useitakin kivoja kappaleita. Jos vielä oot vapaa on kuitenkin jäänyt elämään.

Ressu Redfordin päivitys menestyi myös mukavasti, sillä sitä soitettiin radiossa sangen aktiivisesti. Ressun versio on sovitettu hänen tuotantoonsa hyvin istuvaksi ja se julkaistiin myös hänen platinaa myyneellä albumilla Taas aurinko nousee (1993). Versio on konesoundeineen niin "ressumainen", että monelle 90-luvulla Ressua fanittaneelle on tullut yllätyksenä, että laulu onkin vanha suomihitti 70-luvun alusta. Jos vielä oot vapaa on löytänyt tiensä myös lukuisille Ressun kokoelmalevyille.

Jos Ressu Redford onnistui modernisoimaan ikivihreän omannäköiseksi hitiksi, raita numero kaksi edustaa traditionaalisempaa iskelmäilmaisua. Konkari Reijo Taipale laulaa Kärjen tyttären mukaan nimetyn laulun Anna-Liisa, jonka Henry Theel levytti alun perin tangona vuonna 1947. Tälle albumille Markku Johansson on sovittanut Anna-Liisan beat-rytmiseksi juhlavaksi estradi-iskelmäksi, jota säestää iso orkesteri (tai sitten syntikkaäänet on tehty todella onnistuneesti saaden ne kuulostamaan isolta orkesterilta). Komeaäänisen Taipaleen tulkinnasta ei löydy moitteen sijaa. Samana vuonna 1992 Reijo Taipale innostui levyttämään kokonaisen albumillisen Kärjen kauneimpia tangoja. Häneltä oli ilmestynyt vastaavanlainen älppäri jo vuonna 1984 nimellä 25 vuotta Taipaleella – 12 Toivo Kärjen suosittua tangoa.

Katri Helena levytti jo vuonna 1982
albumillisen Toivo Kärjen ikivihreitä.
Artistikaartin konkariosastoon lukeutuu ilman muuta Katri Helena. Katri Helenan ensimmäinen Kärki-kytkös on vuodelta 1965, jolloin hän kilpaili euroviisukarsinnoissa Kärjen sävellyksellä Minne tuuli kuljettaa. Muutoin Katri Helena ei saanut Kärkeä esitettäväkseen, sillä hän levytti eri levy-yhtiölle. Itse asiassa Minne tuuli kuljettaa -laulun lauloi levylle ensimmäisenä Fazerin artisti Ragni Malmsten. Katri Helena ikuisti laulun lopulta kaksi kuukautta euroviisukarsintojen jälkeen, mutta lauluhan on aina mielletty nimenomaan Katri Helenan kappaleeksi. 1982 Katri Helena ehdotti yhteistyötä Toivo Kärjelle. Tuloksena syntyi tribuutti-LP Minä soitan sulle illalla, jossa Katri Helena versioi Kärjen tuttuakin tutumpia klassikoita. Levytykset ovat sovitetut paikoitellen hyvin voimakkaasti 80-luvun soundeilla, minkä vuoksi albumi on nykypäivän valossa helppo tuomita aikansa tuotteeksi. Tarkoituksena lienee ollut päivittää ikivihreitä ajanmukaisin soundein. Maj-Lis Doktár on muistellut, kuinka Minä soitan sulle illalla -albumin julkistamistilaisuudessa oli "hellyyttävää nähdä miten yleensä juro, murahteleva Toivo Kärki liikuttuneena kiitti Katria kunnianosoituksesta sävellyksiään kohtaan" (Doktár 1997).

Tällä vuoden 1992 Kärki-muistolevyllä Katri Helena tulkitsee Liljankukan – yhden Toivo Kärjen kaikkein tunnetuimmista sävellyksistä, jonka ensimmäisenä levytti vuonna 1945 Kärjen sävellysten silloinen hovilaulaja Henry Theel. Liljankukkaa on perinteisesti pidetty Kärjen läpimurtosävellyksenä, jolle on annettu suurempiakin merkityksiä suomalaisen kevyen musiikin kehityksessä. Ilkeämielisimmät arvostelijat ovat jopa luonnehtineet, että Liljankukalla Toivo Kärki aloitti suomalaisten musiikkimaun pilaamisen. Kärki kuitenkin itse arveli, että sodanaikaiset tapahtumat loivat otollisen maaperän sävelmän edustamalle melankolisemmalle musiikkityylille:
"Sodat muuttavat ihmisiä ja heidän tottumuksiaan. - - Toinen maailmansota oli paljon raskaampi, talvi (sic) ja jatkosota vaikuttivat suomalaisiin paljon syvemmin. Tämä loi varmasti omalta osaltaan maaperää melankolisemmalle musiikille vaikka toisaalta tanssikiellon loppumisen jälkeen riehaannuttiin valtavasti. Kun on sanottu, että sen jälkeen kun Topi Kärki sävelsi Liljankukan Suomen kansa ei ole palannut entiselleen, niin voihan näinkin ajatella. Mutta ehkä sota, kärsimykset ja ihmishenkien menetykset vaikuttivat siihen enemmän kuin nämä tangot, vaikea sanoa. Mutta jostain syystä tangoni onnistuivat kun niitä on haluttu kohta 40 vuotta kuunnella." (Niiniluoto 1982, 150)
Seppo Hovi on taas analysoinut Liljankukan merkitystä oivaltavasti Pekka Laineen Yleisradiolle tuottamassa ja käsikirjoittamassa Iskelmä-Suomi -dokumenttisarjassa (2013):
"Liljankukan ensimmäinen sävel ja sointu sen osoittaa. Siinä on paljon muuta kuin se, miltä se kuulostaa. Suomen kansa otti sen luonnollisena vastaan, kun sen teki tarpeeksi taitavasti. Toivo Kärki oli nopea. Tämä big bandien ja amerikkalaisen svengin ihannoija ja toisaalta suomalaisen tangon ketjun vahvistaja oivalsi heti, kun 1945 oli Lotta Svärd ja suojeluskunnat lakkautettu, saksalaisuus työnnetty syrjään kiellettynä, inhottuna. Tilalle oli tullut Suomi–Neuvostoliitto-seura ja SKDL ja kommunistit." (Laine 2013, 31)
Alkuperäinen Henry Theelin levyttämä Liljankukka on itse asiassa beguine. 1960-luvun tangobuumin aikana Markus Allan levytti laulusta selkeän tangoversion, minkä jälkeen laulu on mielletty tangoksi. Sävellyksestä on laadittu lukuisia erilaisia versioita, esimerkiksi Päivi Kautto-Niemi levytti siitä sähäkän diskoversion vuonna 1977. Tällä kokoelmalla Katri Helenan hovisovittaja Esa Nieminen on muovannut useasti versioituun klassikkoon uudenlaisen tulokulman, jossa laulu esitetään tunnelmallisena lattariballadina. Sovituksessa kuullaan muun muassa saksofonia, joka tuo levytykseen hienoisen sensuellin vivahteen. Taustakuorolla on stemmoja, joita ei ole missään muussa versiossa. Katri Helenan levytys on mielenkiintoinen päivitys, jota ei valitettavasti sisällytetty yhdellekään hänen albumilleen, mutta se löytyy sentään hänen 80- ja 90-luvun levytyksiä sisältävän 20 suosikkia -sarjan kokoelmalta. Fredi levytti Liljankukan vuonna 2005 ilmestyneelle coveralbumilleen Muuttuvat laulut, ja kyseinen Pertti Jalosen sovitus on ottanut ilmiselvästi vaikutteita tästä Katri Helenan levytyksestä.

Laulava näyttelijä Samuli Edelmann oli noussut vuonna 1991 suoranaiseksi ilmiöksi sijoittumalla kahdesti toiseksi valtakunnan merkittävimmissä laulukilpailuissa. Alkuvuodesta Peggy kilpaili euroviisukarsinnoissa ja syksyllä Pienestä kii hävisi täpärästi voiton Syksyn sävelessä. Molemmista lauluista muodostui suuria menestyksiä, minkä ansiosta albumi Samuli Edelmann myi huikeat 86 000 äänitettä. Samuli Edelmann ei ollut varsinaisesti iskelmälaulaja, vaan hänet oli luontevampi lokeroida trendikkäämmän poprock-genren edustajaksi, minkä vuoksi hänen Toivo Kärki -vetonsa edustaa albumilla nuorekkaampaa linjaa. Edelmannin kappaleena on Sinun silmiesi tähden, alun perin Olavi Virran klassikko vuodelta 1953. Tämä suuri ikivihreä on kuultu ensimmäistä kertaa elokuvassa Pekka ja Pätkä kesälaitumilla. Nuorekas foxtrot huokui aikoinaan melkoisen kansainvälistä otetta. Kärki sävelsi laulun salanimellä W. Stone, minkä myötä laulun ympärillä on liikkunut legendaarinen huhu, jonka mukaan nuorison edustajat olivat käyneet levykaupassa kyselemässä laulun "alkuperäistä amerikkalaista versiota". Samuli Edelmann kuului Flamingo Musicin artistikaartiin ja levy-yhtiön nokkamies Kassu Halonen on sovittanut laulun beat-rytmiseksi popiksi, jonka Edelmann tulkitsee letkeän rennosti. Edelmannin versiota soitettiin syksyllä 1992 radiotaajuuksilla, joten Sinun silmiesi tähden kartutti hänen hittisaldoaan.

Flamingon artistikaartiin kuului vuonna 1992 myös Kirka. Hänen esittäväkseen albumille valikoitui Siks' oon mä suruinen, jonka Olavi Virta levytti alun perin jo vuonna 1944. Suurempaan menestykseen laulu nousi kuitenkin vasta vuotta myöhemmin Eero Väreen versioimana. Kirka ei ollut levyttänyt Kärkeä koskaan aikaisemmin, mutta sen sijaan hänen veljensä Sammy oli 1960-luvulla ennen suurinta suosiotaan saanut levytettäväkseen muutaman Kärjen sävellyksen. Kassu Halosen Siks' oon mä suruinen -sovituksessa rauhallisen pianointron jälkeen ensimmäinen säkeistö esitetään a cappellana, ja vasta kertosäkeistössä soittimet tulevat mukaan. Pekka Nissilä on kehunut sovitusta Kassu Halosen uran ehdottomaksi huippusaavutukseksi. Sovituksen syntymistä Halonen kuvailee näin:
"Se on kyllä sellainen sovitus, jota mietin pitkään. Se ei ole mitenkään 'iso' arri, mutta sitäkin enemmän se teetti ajatustyötä. Tietynlaista 'steelydania' siinä on; kompakti ja hillitty. Pirun vaikeata oli saada pojat soittamaan niin, että se pysyi staattisena; ei tule mitään lentoa, vaan pidättymistä koko ajan." (Selvis-lehti 4/2007)
Kassu Halosen beat-lattaria muistuttava sovitus sopi hyvin Kirkan tuonaikaiseen iskelmätuotantoon, ja raita sisällytettiinkin Kirkan vuonna 1992 ilmestyneelle Pyydä vain -albumille, joka ylsi kultalevylukemiin.

Suomirockin konkareita Kärki-tribuutilla edustaa Hector, joka levytti Flamingolle vuosina 1987–1992. Hector on aina muistanut mainita, kuinka Bob Dylanin, John Lennonin, David Bowien ja Leonard Cohenin ohella Reino Helismaa on hänen merkittävimpiä esikuviaan ja vaikuttajiaan sanoittajana. Helismaan 1950-luvun sanoitukset, joihin Toivo Kärki niin usein laati sävelen, tekivät pysyvän vaikutuksen Heikki Harmaan hänen lapsuudessaan. Hector esittää albumilla Kulkurin iltatähden, joka on kelvannut muutenkin rock-artisteille hyvin: Ismo Alanko oli versioinut sen vuonna 1989 ja muun muassa Viikate on levyttänyt laulun vuonna 2000. Hector on itse kertonut versionsa taustasta seuraavasti:
"Olen miettinyt kymmenen vuotta, miten teen laulun Kulkurin iltatähti, jos saan siihen tilaisuuden. Kuulin aikoinaan Ismo Alangon version, ja se oli maaginen. Liikun samoilla linjoilla. Toivo Kärki merkitsee minulle lapsuutta ja nuoruutta ja musiikillista identiteettiä. Toivo Kärki on perusasia – tai Topi ja Repe yhdessä." (Kärki 2015, 873)
Kulkurin iltatähden levytti aikoinaan Matti Louhivuori vuonna 1951. Tapio Rautavaara levytti sen vasta vuonna 1965, mutta nykyään laulu mielletään nimenomaan Rautavaaran klassikoksi. Esimerkiksi Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen -elokuva vuodelta 1999 antaa ymmärtää, että laulu olisi alun perin tarkoitettu Rautavaaralle, mutta hänen ja Helismaan välirikon takia se päätyi toisen laulajan levytettäväksi. Kun Rautavaaran versiot alkoivat myöhemmin soida radiossa, Louhivuoren väitetään todenneen: "Nyt ne pirut laulaa meikäläisen kappaleita." Hectorin rock-sovitus Kulkurin iltatähdestä on Toivo Kärki muistoissamme -albumin vaikuttavimpia. Siinä on väkevyyttä ja dramaattisuutta. Sovituksellisten ratkaisujen ansiosta dramaattisuus kasvaa laulun edetessä. Viimeinen säkeistö esitetään melko "jyräävästi". Versio on pysäyttävän tyylikäs ja erottuu edukseen tällä yleisilmeltään sangen iskelmällisellä kokoelmalla.

Hector julkaisi Helismaan lastenlauluja
sisältävän albumin vuonna 2001.
Kulkurin iltatähti jäi Hectorin viimeiseksi levytykseksi Flamingolle. Samana vuonna hän levytti EMIlle seuraavan albuminsa Ensilumi tulee kuudelta. Flamingo julkaisi tämän version kokoelmalevyllä Kulkurin iltatähti, joka sisältää 12 Hectorin levytystä vuosilta 1987–1992. Hector halusi Kulkurin iltatähden uudelle levylleen, mutta hän ei voinut käyttää Flamingon levytystä, koska oli vaihtanut levy-yhtiötä. Niinpä Ensilumi tulee kuudelta -albumille Hector äänitti uuden version Kulkurin iltatähdestä, joka muistuttaa kovin paljon Kärki-albumin levytystä. Joitakin pieniä eroja sovituksissa on havaittavissa. Jos halutaan testata todellista Hector-tietämystä, voisi laittaa jomman kumman version soimaan ja kysyä onko kyseessä Flamingolle vai EMIlle levytetty Kulkurin iltatähti. Hector on esittänyt Kulkurin iltatähteä myöhemmin omilla keikoillaan. Reino Helismaan poika Markku vaikuttui Hectorin versiosta ja ehdotti, että Hector levyttäisi enemmänkin Helismaan tuotantoa. Syksyllä 2001 Hector julkaisikin teema-albumin Helismaan pikajuna, jossa hän esittää hassunhauskoina versioina Helismaan sanoittamia lastenlauluja. Albumi oli Hectorin "kiitollisuudenosoitus hänen omalle Mestarilleen" (Harma 2001).

Paula Koivuniemi aloitti levytysuransa vuonna 1966 Toivo Kärjen Fazerilla. Hänen varhaisimpiin menestyksiin lukeutuu Kärjen sävellys Jos helmiä kyyneleet ois vuodelta 1968. Tällä albumilla Koivuniemi tulkitsee laulun Rakkauden rikkaus, jonka Taisto Tammi ensiesitti vuoden 1964 euroviisukarsinnoissa. Tämänkin laulun Esa Nieminen on sovittanut beat-lattariksi. Vaikka versio on onnistunut, sitä ei jostain syystä sisällytetty Koivuniemen seuraavana vuonna ilmestyneelle Rakkaudella, sinun -albumille. Levytys löytyy kuitenkin esimerkiksi vuonna 2001 julkaistulla Koivuniemen koko uran kattavalta Kaikki parhaat -tuplakokoelmalta.

"Kaikessa soi (rhythm and) blues"
sopisi Pepe Ahlqvistin motoksi.
Kaikessa soi blues on hänen 20
suosikkia
-kokoelman ainoa
suomenkielinen levytys.
Raita numero kahdeksan onkin sitten albumin ehdottomia kohokohtia. Lauluna kuullaan Kaikessa soi blues, joka sijoittui toiseksi vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa. Monelle suomalaiselle tuli tuolloin yllätyksenä, että laulun olikin säveltänyt "tangosäveltäjäksi profiloitunut" Toivo Kärki. Hyvin yleisesti edelleen kuvitellaan, että laulun takana on sen tunnetuin esittäjä Lasse Mårtenson. Kärki on kuitenkin itse todennut, että: "sieluni on musta, ja siinä soi blues." (Niiniluoto 1982, 15) Lasse Mårtensonin alkuperäinen levytys nyt ei välttämättä edusta puhdasoppista bluesia, mutta tällä Kärki-albumilla laulu on puettu todelliseen bluesballadiasuun. Laulun esittää nimittäin suomalainen bluesjumala Pepe Ahlqvist H.A.R.P.-yhtyeensä kanssa. Englanninkielistä rhythm and bluesia levyttänyt ja kansainvälistäkin tunnustusta saavuttanut Ahlqvist ei ole ensimmäinen artisti, jonka kuvittelisi esiintyvän iskelmälaulajien joukossa Kärki-tribuutilla. Juha Tikan sovittama Kaikessa soi blues -versio onkin koko albumin omaleimaisin. Yli viisiminuuttinen veto on tiukkaa juurevaa bluestunnelmointia. Välisoitossa kuullaan autenttista blues-kitaraa ja kaiken kruunaa tyylikäs huuliharppusoolo. Ahlqvistin veto on oivaltavan onnistunut näyte siitä, kuinka erilaisiin muotoihin Kärjen sävellykset taipuvat. Kaikessa soi blues oli aikoinaan ainutlaatuinen levytys senkin vuoksi, että Ahlqvist lauloi suomeksi. Ennen tätä Ahlqvist oli ikuistanut tietääkseni vain kaksi suomenkielistä levytystä Eero Koivistoisen albumille Kallista on ja halvalla menee (1988).

Broadcast-yhtyeestä tuttu Kim Lönnholm lauloi itsensä kansan sydämiin vuonna 1989 jättihitillään Minä olen muistanut. Lönnholm levytti Flamingolle kaksi albumia ja lisäksi hänen ääntään kuultiin useiden Flamingo-albumien taustakuoroissa. Kärki-tribuutilla Kim Lönnholm tulkitsee laulun Onni, jonka annoin pois. Eila Pellinen levytti laulun alun perin vuonna 1958 ja se iskikin kansan makuhermoon erinomaisesti. Kassu Halonen on sovittanut laulun letkeäksi popiksi, jossa on hieman hillittyjä rokahtavia piirteitä muun muassa sähkökitarasoolon muodossa.

Tapani Kansan albumi Täysikuu (1991)
sisältää myös Kärjen klassikoita.
Tapani Kansan ura sai räjähtävän lähtölaukauksen 1960-luvun viimeisinä vuosina, kiitos Scandialle levytettyjen suurmenestyshittien. Kansa on kertonut nuorempana "kiertäneensä Kärjen kaukaa, ennakkoluulojensa vankina, mutta tulleensa myöhemmin järkiinsä" (Kärki 2015, 691). Vaikka Tapani Kansa levytti vuosina 1967–1976 lähinnä Scandialle, hän teki vuonna 1973 muutaman singlen pyrähdyksen Fazer Finnlevyn puolelle. Tuolloin hän levytti ensimmäisen Kärki-sävellyksensä Runon ja rajan tie, jonka sanoitus pohjautui Kärjen kiinnostukseen karjalaisia sukujuuriaan kohtaan. Yhteistyö jatkui 1980-luvun alkuvuosina: vuonna 1982 Tapani Kansa kilpaili euroviisukarsinnoissa Kärjen sävellyksellä Paista päivä, ja seuraavana vuonna Minä odotan sinua niin (jota Kansa on luonnehtinut Kärjen "viimeiseksi helmeksi") pyrki Syksyn säveleen. 1980-luvun jälkipuoliskolla Tapani Kansa alkoi levyttää entistä enemmän omia versioitaan 1950- ja 60-lukujen ikivihreistä. Tyyli jatkui vuonna 1991 Bluebirdin julkaisemalla Täysikuu-albumilla, jossa Kansa tulkitsee komeat versiot viidestä Kärjen klassikosta. Vuoden 1992 Kärki-tribuutilla Tapani Kansa otti haltuunsa sävelmän Kaksi vanhaa tukkijätkää, jonka ensimmäisen version Kauko Käyhkö levytti vuonna 1951. Markku Johanssonin sovitus on tunnelmallinen ja maalaa hyvin laulun tunnelmaa, jossa kaksi iäkästä tukkimiestä muistelee menneitä pimenevässä kesäillassa. Kansan levytys päätyi vuonna 1993 Bluebirdin julkaisemalle Kansa-kokoelmalle Onni jonka annoin pois.

Vuoden 1989 tangokuningatar Arja Koriseva oli kohonnut 1990-luvun alkuvuosina suomalaisten eturivin artistien joukkoon. Hän esittää Kärki-kokoelmalla albumin tuoreimman laulun Anna kaikkien kukkien kukkia, jonka Markku Aro lauloi vuoden 1974 euroviisukarsinnoissa. Laulun sanoittaja Vexi Salmi on muistellut laulun saaneen inspiraationsa Maon Punaisesta kirjasta (Salmi 1999; 2005). Jaakko Salo on sovittanut Korisevan version mahtipontisesti isolle orkesterille. Olen kuullut monien sanovan, että Korisevan versio olisi huomattavasti onnistuneempi kuin Markku Aron alkuperäinen. Kieltämättä on todettava, että Korisevan tulkinta on innostuneempi ja siitä huokuu enemmän lämpöä ja aurinkoisuutta. Markku Aro tulkitsee laulun hieman ponnettomasti. Ehkäpä tällainen suomalainen mollitrioli ei ollut kaikkein sopivinta musiikkia Markku Arolle, joka esitti 70-luvulla enimmäkseen suomenkielisiä versioita angloamerikkalaisista pop-hiteistä. Korisevan versio on julkaistu lukuisilla hänen kokoelmalevyillään, muun muassa hänen uransa virallisella 5-vuotisjuhlakokoelmalla Enkelin silmin 1990–1995.

Eino Grön on Kärki-albumin artistikaartin veteraani. Hän sai Kärjeltä levytyssopimuksen vuonna 1958 ja hänen ensimmäisten menestysiskelmiensä joukossa olivat Kärjen säveltämät Illan viimeinen tango ja Liian paljon rahaa. Tällä albumilla Grön laulaa Kärki-klassikon Vanhan myllyn taru, jonka Esa Nieminen on sovittanut mukavan svengaavaksi ja jatsahtavaksi menopalaksi. Toivo Kärjellä oli aikoinaan vahva mielipide Eino Grönin ominaiseen tapaan laulaa hieman "jäljessä" viipyilevästi (jota myös Reijo Taipale harrastaa):
"Grönin perusolemus ja laulutyyli on aito eikä hän ole koettanut sitä keinotekoisesti muuttaa. Kokonaan eri asia on sitten, että hän toisinaan laulaa hieman ylihienosti ja laahaa. Olenkin Eikkaa monta kertaa siitä haukkunut, että älä sä laahaa, ei laulu siitä taiteeksi muutu." (Niiniluoto 1982, 201)
Bluesshakers-yhtyeen keulakuva Timo Turpeinen päätyi soolouralle kuin vahingossa. Hän oli 1980-luvun lopulla äänittänyt Pekka Witikan kanssa omintakeisen näkemyksen Rautavaara-klassikosta Tuopin jäljet, Kärjen sävellys sekin. Fazerilla versiosta innostuttiin, minkä ansiosta Turpeinen sai mahdollisuuden levyttää kokonaisen albumillisen Rautavaara-covereita nimellä Reissumiehen muistot (1989). Versioita Kärjen ikivihreistä kuultiin myös Turpeisen toisella albumilla Liehuva liekinvarsi (1991). Tälläkin kokoelmalla Turpeinen esittää Rautavaara-klassikon Lauluni aiheet, joka lienee Rautavaaran pidetyimpiä esityksiä. Timo Turpeisen cover-versioille oli ominaista niiden päivittäminen 90-luvun soundimaailmaan. Lauluni aiheet -levytyksen musisoinnista vastaa Timo Turpeisen silloinen vakituinen bändi: Vesa Anttila (kitara), Pille Peltonen (basso), Anssi Nykänen (rummut) ja Marko Kataja (koskettimet). Bändin laatimaa sovitusta on luonnehdittu raskaaksi back-beatiksi. Siinä missä Rautavaaran alkuperäinen levytys on lennokas ja rivakka, Turpeisen versio on tempoltaan huomattavasti rauhallisempi ja yleisilmeeltään raskaampi. Lauluni aiheet julkaistiin Turpeisen kolmannella albumilla Timo Turpeinen (1992). Kyseisellä albumilla on lisäksi aivan uusi ennenjulkaisematon Kärjen sävellys Hyvää päivää, joka on iskelmäksi poikkeuksellisen raju tavallisen ihmisen purkaus lama-ajan kurjuudesta. Kriittisessä sanoituksessa huutia saavat niin toimitusjohtajat, poliitikot kuin kirkollisverokin!

Kari Tapio lukeutuu niihin artisteihin, jotka Toivo Kärki aikoinaan koelaulussa torjui. Kun kaivattua levytyssopimusta ei syntynytkään, katkeroitunut Kari Tapio vannoi, ettei tulisi koskaan enää esittämään Kärjen musiikkia. Vuonna 1982 Kari Tapio lauloi kuitenkin mukana Kärki-potpurilla albumilla Suomalaisia supertähtiä. Tällä levyllä Kari Tapio sai käsiteltäväkseen Lapin jenkan. Kauko Käyhkö levytti laulun ensin vuonna 1953, mutta tämänkin laulun kohdalla tunnetuin versio on Tapio Rautavaaran levytys vuodelta 1964. Rautavaara tulkitsee varsin miehekkäästi tämän Lappi-aiheisen laulun, jossa kerrotaan, kuinka vain jäntevimmät jätkät pärjäävät Lapin luonnon ankarissa oloissa. Yhtä lailla Kari Tapion tulkinta on luonnehdittavissa miehekkääksi ja hän fraseeraa Helismaan sanoituksen hyvin. Jaakko Salon sovitus on kitaravoittoinen, mistä voisi kuvitella, että hän on hakenut Agentsin ja Mustangsin tyylistä soundia. Jenkan poljennosta ei tällä levytyksellä ole tietoakaan. Lapin jenkka jäi Kari Tapion viimeiseksi levytykseksi Fazerille. Kari Tapio oli ollut vuosikausia tyytymätön levy-yhtiön hänelle tarjoamaan levytysmateriaaliin (Salmi 2002, 156). Kari Tapio vaihtoi levy-yhtiötä Audiovoxiin. Yhteistyön ensimmäinen hedelmä kuultiin vuoden 1992 Syksyn sävelessä, johon Kari Tapio osallistui laululla Ei toivetta sen kummempaa. Kari Tapion versio Lapin jenkasta on julkaistu muun muassa hänen vuonna 1999 ilmestyneellä koko uran kattavalla tuplakokoelmalla Kaikki parhaat.

Laulava näyttelijä Taneli Mäkelä on
versioinut harvinaisempiakin Kärjen
helmiä, kuten Märkää asfalttia, jonka
Tamara Lund levytti alun perin 1966.
Taneli Mäkelä nousi Timo Turpeisen tapaan 1980-luvun viimeisinä vuosina suosioon levyttämällä omia tulkintojaan vanhoista ikivihreistä. Taneli Mäkelän koruttomat ja hieman lakoniset tulkinnat vetosivat Suomen kansaan, sillä hänen kaksi ensimmäistä albumiaan Askelees kuulu ei (1988) ja Kielletty rakkaus (1988) myivät molemmat kultaa. Kummallakin albumilla oli Kärjen sävellyksiä, kuten myös Taneli Mäkelän kolmannella albumilla Tulenliekki (1990). Taneli Mäkelän albumien tuotantotiimin muodostivat Kojo ja Jussi Liski, jotka vastasivat laulujen bluesvivahteisista sovituksista. Tällä Kärki-tribuutilla Mäkelä tulkitsee Jussi Liskin sovittamana laulun Harhakuva, jonka nuori Erkki Junkkarinen levytti vuonna 1950. Musiikin ammattilaiset – jopa sellaiset, jotka ovat muuten suhtautuneet Kärjen musiikkiin nuivasti – ovat kehuneet tätä sävellystä yhdeksi Kärjen ammattitaitoisimmaksi. Melodiaa on luonnehdittu jossain määrin haastavaksi, minkä vuoksi sävelmä ei ehkä ole noussut niin suureksi ikivihreäksi kuin muut tämän kokoelman laulut. Mäkelän tulkinta ei valitettavasti ole hänen parhaita suorituksiaan ja sovituskin on hieman hahmoton. Ikävä kyllä on todettava, että Harhakuva ei edusta tämän muutoin mainion kokoelman karismaattisinta puolta. Harhakuvaa ei julkaistu millään Mäkelän albumilla, eikä se ole päätynyt hänen kokoelmalevyillekään, vaikka ne sisältävät lukuisia muita Kärjen sävellyksiä.

Melankolisen Harhakuvan jälkeen kokoelmalle saadaan jälleen iloa, kun solistivuorossa on Meiju Suvas. 1980-luvulla diskopoljentoisella musiikilla läpimurtonsa tehnyt Suvas oli kokenut vuonna 1992 uuden nousun Pure mua -hitin ansiosta. Suvas esittää vauhdikkaan ja riemukkaan version laulusta Liian paljon rahaa. Seija Eskola levytti tämän jazz-iskelmän ensin vuonna 1956, mutta suurempaan suosioon se nousi muutamaa vuotta myöhemmin Eino Grönin versioimana. Meiju Suvaksen hovisovittaja Kari Litmanen on päivittänyt sävelmän nopeaksi lattariksi. Sovituksessa ei ole säästetty puhallinäänissä ja soolokin soitetaan trumpetilla. Muhkea sovitus on mielestäni ehdottomasti albumin onnistuneimpia. Meno on kuin sambakarnevaalissa. Meiju Suvaksen Liian paljon rahaa on julkaistu muun muassa hänen toisella 20 suosikkia -sarjan kokoelmalla sekä tuplakokoelmalla Pure mua – Juhlalevy.

Vesa-Matti Loiri julkaisi albumillisen
Helismaan sanoituksia vuonna 1977,
vuotta ennen ensimmäistä Eino Leino
-albumia.
Viimeisenä levyllä ääneen pääsee tunteiden maestro Vesa-Matti Loiri. Loiri on vuosikymmenien saatossa esittänyt omia näkemyksiään lukuisista kotimaisista ikivihreistä, joiden joukossa on ollut luonnollisesti Kärkeä. Toivo Kärki on ollut tietenkin hyvin edustettuna Loirin albumilla Vesku Helismaasta (1977), jossa Loiri tulkitsee Olli Ahvenlahden jatsahtavina sovituksina Helismaan sanoittamia klassikoita. Tällä vuoden 1992 albumilla Loiri laulaa Aurinko laskee länteen, jolla Viktor Klimenko edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa Napolissa vuonna 1965. Laulua on usein väitetty Reino Helismaan viimeiseksi sanoitukseksi. Useampien tietolähteiden mukaan hän olisi kirjoittanut tekstin kuolinvuoteellaan. Pitävät nämä tiedot paikkansa tai eivät, ainakin sanoitus sisältää vahvaa symboliikkaa. "Uskonut illan en koskaan, saapuvan äkkiä näin / kunnes näin sinisen linnun lentävän etelää päin. / Näin sen ja ymmärsin sen / poissa aika on rakkauden / kun aurinko laskee länteen." Tekstiä on pidetty Helismaan testamenttina. Tällä Kärki-tribuutilla se soi viimeisenä lauluna suuren säveltäjämestarin muistoksi. Tyylilleen uskollisesti Vesa-Matti Loiri tulkitsee laulun hieman teatraalisesti. Kassu Halonen on pyrkinyt tuomaan sovitukseen puhtia ja mahtipontisuutta sähkökitaroilla ja puhaltimilla, minkä seurauksena esitys ei ole lainkaan niin melankolinen ja slaavilainen kuin Klimenkon alkuperäinen levytys.

Toivo Kärki muistoissamme -albumi ilmestyi syyskuussa 1992. Albumi julkaistiin CD:nä, LP:nä ja C-kasettina. Albumilta lohkaistiin kaksi vinyylisingleä: Jos vielä oot vapaa / Anna kaikkien kukkien kukkia ja Rakkauden rikkaus / Harhakuva. Myös Flamingo julkaisi oman LP-singlensä, jonka urille kaiverrettiin Siks' oon mä suruinen ja Onni, jonka annoin pois. Syyskuussa 1992 Tampere-talossa järjestettiin kahtena iltana Marjatta Leppäsen juontama Toivo Kärjen muistokonsertti, jossa albumin satoa esitettiin livenä. YouTuben kätköistä löytyy ainakin Pepe Ahlqvistin esitys.

Toivo Kärjen elämäntyön tiivistäminen yhteen kiekolliseen on luonnollisesti äärimmäisen haastava tehtävä. Sanomattakin lienee selvää, ettei tällaiselle 17 laulun kokoelmalle ole päätynyt minkäänlaisia herkullisia harvinaisuuksia. Kappalekavalkadista puuttuu joitakin Kärjen uran täysin olennaisia merkkipaaluja, kuten esimerkiksi Täysikuu, Vanhan veräjän luona tai Eron hetki on kaunis, mutta näitä sävellyksiä on toki vuosien saatossa versioitu runsaasti muutenkin. Albumilta loistaa poissaolollaan kokonaan Kärjen laaja kupletti- ja huumorimusiikin kirjo. Muutoin kokoelma tarjoaa näppärän läpileikkauksen Kärjen säveltäjänuran "vakaviin" iskelmiin. Laulut ovat syntyneet 30 vuoden aikana. Siks' oon mä suruinen levytettiin ensimmäistä kertaa 1944 ja tuorein sävellys Anna kaikkien kukkien kukkia keväällä 1974. Levyllä on ymmärrettävästi vahvasti esillä Kärjen kukoistuskausi 1950-luvun alussa, jolloin syntyi lukuisia ikivihreitä (peräti 7 laulua / 17:stä: Sinun silmiesi tähden, Kulkurin iltatähti, Kaksi vanhaa tukkijätkää, Vanhan myllyn taru, Lauluni aiheet, Lapin jenkka ja Harhakuva). 1950-luvun jälkipuoliskon jazziskelmien aikakautta edustavat Onni, jonka annoin pois ja Liian paljon rahaa. 1960-luvulta on kolme euroviisutyrkkyä (Kaikessa soi blues, Rakkauden rikkaus ja Aurinko laskee länteen). 1970-luvun Kärki-hittejä edustavat Jos vielä oot vapaa ja Anna kaikkien kukkien kukkia. 1960-luvun tangobuumin aikana syntyneitä lukuisia tangoja ei ole tällä albumilla lainkaan. Niitä sivuaa ainoastaan Rakkauden rikkaus, joka itse asiassa alun perin oli beguine, vaikka siitä on levytetty myös lukuisia tangoversioita. Albumille valittujen laulujen sanoituksista selvästi suurin osa on Reino Helismaan käsialaa (peräti 11 laulua / 17:stä). Muita sanoituksia ovat kirjoittaneet Kerttu Mustonen (3 laulua) sekä Kullervo, Juha Vainio ja Vexi Salmi (kultakin yksi sanoitus).

Toivo Kärki muistoissamme -albumi kirvoitti aikoinaan lehtiarvosteluissa ristiriitaista palautetta. Kalervo Kärki on luonnehtinut, että levyn kokonaisuus on epätasainen, mutta mukana on "useitakin hienoja, jopa loistavia" esityksiä. Kalervo Kärki on Toivo Kärki -teoksessaan referoinut muutamia albumin arvosteluja sanomalehdistä. Kritiikkiä herätti ennen kaikkea joidenkin levytysten 90-luvun "kolkko" soundi. Esimerkiksi Pirkko Kotirinta moitti joidenkin laulujen sovitusten olevan mekaanisia ja kylmänä kaikuvia. Myös Seppo Rothin arvostelun mukaan "pahiten karahdetaan kivelle, kun on lähdetty 'modernisoimaan' Kärkeä, pakottamaan hänen säveliään uusiin tyylilajeihin". (Kärki 2015, 873–874) Kalervo Kärjen referaateista ja sitaatinpätkistä ei selviä tarkemmin, mitkä levytykset eivät olleet arvostelijoiden mieleen, mutta mahdollisesti voisi kuvitella, että esimerkiksi Timo Turpeisen ja Taneli Mäkelän levytysten konevoittoiset sovitukset olisivat innoittaneet moiseen kritiikkiin. On toki myös täysin mahdollista, että Ressu Redfordin esitys R.E.L.S.-sovituksineen on ollut arvostelijoille liian nykyaikainen, mutta ainakin omasta mielestäni tuossa esityksessä laulun päivittäminen 90-luvun soundeihin on onnistunut. Kehuja arvosteluissa sen sijaan saivat esitykset, joissa on hyödynnetty runsaasti soittajia. Kalervo Kärki mainitsee, kuinka joissakin levytyksissä on käytetty isoa orkesteria, mikä oli tuon ajan iskelmätuotannossa suorastaan "ylellisyyttä". (Kärki 2015, 873) Seppo Rothin arvostelu nostaa myös esille, että joissakin versioissa käytetään kummallisen hitaita tempoja. "Poissa on rillumarei-ajan huoleton eteenpäinmeno. [- -] Jännää sinänsä, että uusversioijat hieman hyljeksivät rillumarei-kautta. Ehkä se ei oikein sovi arvokkaaseen muisteluun." (Kärki 2015, 874) Rothin arvio osuu oikeaan. Esimerkiksi Lauluni aiheet, joka on Rautavaaran esittämänä konstailematon ja nopeatempoinen, Turpeisen versio on siihen verrattuna laahaava ja raskaasti sovitettu. Myös esimerkiksi Liljankukka ja Siks' oon mä suruinen ovat modernisoidut arvokkaiksi balladeiksi. Eräänlaista tukkilaisromantiikkaa tihkuva Kaksi vanhaa tukkijätkääkin kuulostaa Tapani Kansan esittämänä paljon totisemmalta kuin alkuperäinen levytys. Myös Hectorin Kulkurin iltatähti – niin hieno versio kuin onkin – on huomattavasti hidastempoisempi ja vakavampi kuin laulun ensimmäiset valssina esitetyt levytykset.

Toivo Kärki muistoissamme nousi lokakuun toisella viikolla Suomen albumilistan sijalle 33. Albumi viihtyi listalla kahdeksan viikkoa, nousten parhaimmillaan sijalle 12, mikä ei ollut lainkaan huono saavutus ei-ajankohtaiselta iskelmäalbumilta.



Lähteet


Kirjallisuuslähteet:

Kärki Kalervo (2015) Sydämeni sävel – Toivo Kärki ja hänen musiikkinsa. Mediapinta.

Laine Pekka (toim.) (2013) Iskelmä-Suomi – Kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä. Warner Music Finland Oy.

Latva Tony, Tuunainen Petri (2004) Iskelmän tähtitaivas. WSOY, Helsinki.

Niiniluoto Maarit (1982) Toivo Kärki – Siks' oon mä suruinen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Salmi Vexi (2002) Kari Tapio – Olen suomalainen. WSOY, Helsinki.

Verkkolähteet:

Kaivanto Petri: Timo Turpeinen – Turbokultakurkku Karjalasta. Selvis-lehti 4/2014. (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Luontevuus on biisinteossa tärkeintä. Selvis-lehti 04/2007. (Verkkolinkki)

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Doktár Maj-Lis. Katri Helena: 20 suosikkia – Anna mulle tähtitaivas (Fazer, 1997).

Harma Heikki, "Hector": Helismaan pikajuna (Mirandos, 2001).

Salmi Vexi. 20 suosikkia – Sanat: Vexi Salmi (Warner, 1999).

Salmi Vexi. Toivo Kärki: Suuri suomalainen säveltäjämestari – Romantiikkaa (Warner, 2005).

Aiheesta muualla


Peltonen Matti (toim.) (1996) Rillumarei ja valistus – Kulttuurikahakoita 1950-luvun Suomessa. Suomen historiallinen seura, Helsinki.

Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt sekä Suomen albumilistat.