Ilmaisen tässä kirjoitussarjassa häikäilemättömästi omia subjektiivisia mielipiteitäni jokaisen karsintavuoden tuloksesta. Kerron christerbjörkmanmaiseen tapaan näkemykseni siitä voittiko oikea vai väärä laulu. Mikäli karsintatulos ei herätä suuria tunnepurkauksia tai tuloksen tuomitseminen yksiselitteisen oikeaksi tai vääräksi on haastavaa, tyydyn toteamaan valinnan olevan "ihan ok". Mainittakoon, että pelkkä lopputulos kansainvälisessä loppukilpailussa ei määritä näkemystäni. Huonostikin Eurovision laulukilpailuissa menestynyt laulu voi olla silti oikea valinta, mikäli karsinnassa ei ollut tarjolla parempaakaan. Vastaavasti Euroviisuissa hyvinkin menestynyt esitys voi tuntua väärältä valinnalta, mikäli vaikuttaa, että karsinnassa olisi ollut tarjolla vielä päräyttävämpi tai kiinnostavampi vaihtoehto.
Edelliset tekstit:
Suomen euroviisukarsinnat 1960-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1970-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1980-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 1990-luvulla
Suomen euroviisukarsinnat 2000–2009
2010
Suomen edustaja: Kuunkuiskaajat – Työlki ellääSijoitus Oslossa: ei finaalissa (sijoitus I semifinaalissa 11. / 17, 49 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys
Vuosikymmenen vaihtuessa Eurovision laulukilpailujen äänestyksessä tapahtui merkittävä muutos, kun raadit palasivat takaisin yleisöäänestyksen rinnalle. Uusi äänestysjärjestelmä koitui vuonna 2010 Suomen viisumenestyksen kohtaloksi.
Vuodesta 2006 lähtien Suomen euroviisukarsinnat oli järjestetty kutsuartistien formaatilla. Alun perin käytäntö piristi viisukarsintoja mukavasti: kansalle entuudestaan tutut artistit lisäsivät mielenkiintoa karsintoja kohtaan, ja viisukarsinnat tuottivat näinä vuosina ihan mukavasti hittejä. Vuonna 2010 kutsuartistien järjestelmä alkoi kuitenkin selvästi tulla tiensä päähän. Nimekkäillä eturivin artisteilla ei ollut minkäänlaista hinkua päästä osalliseksi euroviisuleikkiin. Viisukarsintoihin saatiin mukaan pääosin lähinnä c-luokan artisteja, joiden ura kaipasi levy-yhtiöiden mielestä piristystä, tai sitten aivan uusia kiinnityksiä, joille suorien lähetysten uskottiin tuovan näkyvyyttä. Vuonna 2010 kutsuartistisysteemin rinnalla järjestettiin myös avoin kilpailu, jonka valituista paloista yleisö saattoi nettiäänestyksen kautta äänestää kolme esitystä mukaan viisukarsintaan. Punavuori äänesti jatkoon Bääbsin ja suomenruotsalaiset saivat klikattua jatkoon Sister Twisterin ja Linnin, jotka olivat molemmat edustaneet vuonna 2007 Suomea pohjoismaisessa 8–15-vuotiaiden MGP Nordic -laulukilpailussa. Bääbsin esitys meni alkukarsinnan lähetyksessä penkin alle, mutta suomenruotsalaisten joukkovoima sai äänestettyä Sister Twisterin ja Linnin finaaliin asti. Linn päihitti omassa alkukarsinnassaan muun muassa Osmo Ikosen ja Maria Lundin... Mainittakoon, että avoimeen kilpailuun osallistui myös muuan Heli Kajo laulullaan Annankadun kulmassa. Yleisradion esiraati ihastui kappaleeseen sen verran, että päätti kutsua Helin saman tien suoraan kutsuartistien joukkoon.
Vuoden 2010 karsinnat muistetaan ennen kaikkea Eläkeläisistä. Eläkeläiset olivat kilpailun ylivoimainen ennakkosuosikki esimerkiksi some-näkyvyyden suhteen. He johtivat kaikkia mahdollisia ennakkoveikkauksia ylivoimaisesti. Eläkeläisten ongelmaksi taisi osoittautua se, että yhtye joutui viisukarsinnoissa olemaan oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Käsittääkseni Eläkeläisten suosio perustuu hulvattomiin covereihin ja kokoillan pituisiin alkoholinhuuruisiin keikkoihin, joissa voi sattua mitä tahansa. Euroviisukarsintoja varten Eläkeläiset joutuivat säveltämään aivan uuden kappaleen, Hulluna humpasta, ja heidän oli tiivistettävä lavaolemuksensa kolmeen minuuttiin. Esitys oli loppujen lopuksi yllättävänkin vaisu ja väkinäinen, eikä Eläkeläisille ominaisesta rempseydestä ollut tietoakaan.
Euroviisukarsintojen superfinaalissa kansan syvät rivit mobilisoituivat urakalla, minkä seurauksena suurin ennakkosuosikki Eläkeläiset jäi vasta kolmanneksi. Voiton vei suurelle yleisölle tuntematon viihteellistä kansanmusiikkia soittava duo laulullaan Työlki ellää (säv. Timo Kiiskinen). Kuunkuiskaajat olivat jo alkukarsinnoissa herättäneet huomiota ammattitaidollaan ja lavakarismallaan – onhan duon molemmalla osapuolella kokemusta Värttinän riveissä esiintymisestä. Olosuhteisiin nähden valinta vaikutti ymmärrettävältä. Jälleen kerran Suomen kansa osasi napata heikkotasoisesta kilpailukavalkadista sen esityksen, jossa kokonaispaketti oli parhaiten kasassa. Toisaalta, Työlki ellää muistutti eniten edellisen vuoden viisuvoittajaa. Rinnastusta korosti entisestään Alexander Rybakin esiintyminen Suomen karsintafinaalin väliaikanumerona.
Oslon Euroviisut päätyivät Suomen osalta täpärään finaalista karsiutumiseen. Jos puhelinäänestäjät olisivat saaneet päättää yksin tuloksen, Kuunkuiskaajat olisivat sijoittuneet semifinaalissaan kuudenneksi ja päässeet jatkoon. Raadit antoivat duolle – kuten kyseisenä vuonna kaikelle muullekin vähänkin omaperäisemmälle – kuitenkin niin alhaiset pisteet, että lopullinen sijoitus oli semifinaalin 11. En kuitenkaan usko, että hyvästä puhelinäänestystuloksesta huolimatta eurooppalaiset olisivat massoittain rakastuneet Kuunkuiskaajiin, mutta he tarjosivat kansanmusiikkia fiilistelevälle kansanosalle piristävän vaihtoehdon todella heikkotasoisessa semifinaalissa kaikkien euroballadien joukossa. Vaikka Suomi olisi finaaliin päässytkin, uskoisin, että sijoitus olisi alkanut joka tapauksessa kakkosella, vaikka tulos olisikin ollut pelkällä puhelinäänestyksellä. Enkä nyt suinkaan tarkoita, että Suomi olisi sijoittunut toiseksi.
Kuten todettu, Kuunkuiskaajien valinta oli olosuhteisiin nähden ookoo valinta. Suomen euroviisukarsintojen taso kun oli hyvin vaatimaton, eikä kilpailu herättänyt Eläkeläisten osallistumisesta aiheutunutta polemiikkia lukuun ottamatta kovinkaan suuria tunteita puoleen tai toiseen. Yksikään karsinnan kilpailukappaleista tuskin olisi onnistunut pärjäämään Euroviisuissa mainittavasti Kuunkuiskaajia paremmin. Tuskin edes karsinnan luovin kappale eli Heli Kajon Annankadun kulmassa, ellei esitys Oslon viisulavalla olisi ollut to-del-la onnistunut.
Heikkotasoinen viisukarsinta pistää miettimään, että olisiko vuonna 2010 Suomen viisuedustaja pitänyt etsiä jollain aivan toisella tavalla. Kun kutsuartistien formaatilla ei ollut enää mahdollisuuksia haalia valovoimaisia eturivin artisteja viisukarsintoihin, niin olisiko ollut järkevämpää kokeilla esimerkiksi sisäistä valintaa. Vuonna 2010 Suomessa tehtiin paljon hienoa musiikkia, joka olisi kestänyt kansainvälisen vertailun. Oliko tosiaan hieman kotikutoinen (mutta toki ihan ammattitaitoinen) folkiskelmä tosiaan parasta, mitä Suomella oli lähettää Euroviisuihin? Mitä olisi pitänyt tehdä, jotta Suomen viisuedustajana olisi nähty esimerkiksi Chisu, Antti Tuisku, Anna Abreu, Kaija Koo tai Jenni Vartiainen. Mikä olisi ollut parempaa promootiota keväällä 2010 ilmestyneelle Seili-albumille kuin keikka Euroviisuissa? Kuinka hienoa tulosta olisikaan tullut, jos Suomen euroviisu olisikin ollut Missä muruseni on? Where are my food crumbs? Olisi nimittäin ollut yksi Oslon viisujen parhaimpia balladeja – ja Oslon viisuissa niitä balladeja todella riitti.
2011
Suomen edustaja: Paradise Oskar – Da da damSijoitus Düsseldorfissa: 21. / 25, 57 pistettä (sijoitus I semifinaalissa 3. / 19, 103 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys
Kutsuartistien linjalla jatkettiin vielä tämä vuosi, vaikka avoimen kilpailun osuutta lisättiin huomattavasti. Artistikattaus taisi olla yksi kaikkien aikojen laimeimpia. Kutsukilpailun alemmustilaa alleviivasi finaalin superfinaali, jonka kaikki kolme ehdokasta olivat alun perin lähtöisin avoimesta kilpailusta. Käytännössä koko karsinta kiteytyi Paradise Oskarin Da da damin ja Saara Aallon Blessed with loven kaksintaisteluun. Kolmas superfinalisti, suomalais-ruotsalainen yhtye Father McKenzie, taisi edetä kilpailussa viimeiseen vaiheeseen lähinnä rantaruotsalaisten äänillä, sillä sen ääniosuudeksi jäi vain noin reilut 12 prosenttia. Trendinä olivat omaleimaiset laulut, jotka olivat alusta loppuun esittäjiensä itsensä näköisiä, eikä suinkaan Euroviisuja varten "räätälöityjä".
Paradise Oskarin esitys Euroviisujen semifinaalissa on yksi viisuhistoriamme suurimpia ylpeydenaiheita. Ajatelkaa nyt, Suomi on lähettänyt Euroviisuihin muun muassa Laura Voutilaisen ja Jari Sillanpään – maamme eturivin showtähdet – jotka molemmat alisuoriutuivat pahasti viisulavalla. Sitten pystymetsästä saapuu 20-vuotias nuori mies Kirkkonummelta, joka saa aikaiseksi täysin suvereenin ja valloittavan esityksen. Semifinaalin pistemäärä on edelleen Suomen kaikkien aikojen toiseksi suurin pistesaalis Euroviisuissa. Vuoden 2011 euroviisuvoittajamaa Azerbaidžan saavutti semifinaalissa vain 19 pistettä enemmän kuin Suomi. Jos kohtalo oli päättänyt, että Suomi joutuu esiintymään vuoden 2011 euroviisufinaalissa heti ensimmäisenä, niin se olisi ollut kuolinpaikka myös Saara Aallon balladille. Olisiko sitten kannattanut valita jokin Suomen karsinnan nopeista kappaleista? No ei, koska niitä ei olisi kuultu finaalissa lainkaan. Suomella kävi vuoden 2011 viisufinaalissa muutenkin äärimmäisen huono tuuri. Paradise Oskar keräsi sinänsä kunnioitettavan 57 pisteen saldon, jolla on tyypillisesti sijoituttu finaalissa sijoille 15–18. Vuoden 2015 finaalissa sillä olisi sijoituttu peräti kymmenenneksi. Vuonna 2011 pisteet jakautuivat finaalissa niin kummallisen tasaisesti, että 57 pisteellä jäätiin viidenneksi viimeiseksi. Jälleen suomalaiset viisuharrastajat manasivat Suomen "viisukirousta". OIKEA LAULU VOITTI.
Toki on todettava, että Paradise Oskarin komea semifinaalisijoitus sai melkoisesti vetoapua siitä, ettei kyseisessä semifinaalissa kilpaillut juuri lainkaan muita varteenotettavia balladeja. Euroviisujen esiintymisjärjestyksen vaikutuksista ja esimerkiksi ääntenjakautumisteoriasta olisi tarkoitus kirjoittaa tässä blogissa lisää tulevan kevään aikana.
2012
Suomen edustaja: Pernilla Karlsson – När jag blundarSijoitus Bakussa: ei finaalissa (sijoitus I semifinaalissa 12. / 18, 41 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: yleisöäänestys
Sitten alkoi Uuden Musiikin Kilpailun aika. Jonkinlaista profiloinnin uudistamista Suomen euroviisukarsinnat varmaan kaipasivatkin. Lopputuloksena oli kuitenkin epäonninen kokeilu hämmentävää tosi-teeveetä, jossa musiikin sijaan olennaisempaa taisi olla ohjelman tuomariston sanailu ja kaksimieliset kommentit. Formaatti oli äärimmäisen sekava ja kilpailun säännöt tuntuivat muuttuvan joka käänteessä. Eurovision laulukilpailu pyrittiin etäännyttämään mahdollisimman kauas UMK:sta, ja valintaprosessiin otettiin mukaan sellaisiakin tahoja, jotka ovat perinteisesti suhtautuneet Euroviisuihin nuivasti. Suomalaiset eivät pysyneet muutoksen perässä, joten UMK-lähetysten katsojaluvut olivat melkoisen vaatimattomia.
Loppukilpailussa valta oli suurella yleisöllä. Finaalikuusikko oli varmasti kaikkien aikojen omaleimaisin. Joidenkin arvioiden mukaan kilpailun nimeksi olisi paremmin sopinut Erikoisen Musiikin Kilpailu. Kolmen kilpailuesityksen superfinaalissa voiton vei ylivoimaisella äänten enemmistöllä kaikkein perinteisin ja parhaiten "viisumuottiin" istuva esitys. Pernilla Karlssonin När jag blundar (säv. Jonas Karlsson) edusti suomenruotsalaista laulelmaviisun perinnettä.
Äänestäjiä ei voi syyttää huonosta valinnasta. Vaihtoehtona oli joko sekavaa melusaastetta tai epävireisesti huohottava hipsteri. Stigin Laululeija (säv. Matti Mikkola & DJPP) toimii levytettynä versiona radiosoitossa, mutta ponnettomat live-esitykset eivät vakuuttaneet. Vaikka Stigiä yritettiin monin tavoin puffata Suomen viisuedustajaksi, hän jäi superfinaalissa kolmanneksi melkoisen vaatimattomalla 17 % ääniosuudella. Mutta sitten kolikon kääntöpuoli. Oliko siuntiolainen käsipalloilija, joka puetaan "glamouriltapuvulla" artistiksi, todella parasta mitä Suomella oli lähettää Euphorian vuonna Euroviisuihin? Tätä vuotta on mahdoton tuomita. En voi sanoa, että väärä laulu olisi voittanut, koska muut vaihtoehdot olisivat olleet vähintään yhtä toivottomia. Mutta en voisi elää itseni kanssa, jos ihan pokkana väittäisin, että Pernillan valinta oli edes olosuhteisiin nähden oikea tai edes ok valinta. Olisipa UMK-finaalin väliaikanumerossa esiintyneellä Robinilla ollut tarpeeksi ikää, niin oltaisiin voitu valita Frontside Ollie suoraan Suomen edustajaksi.
2013
Suomen edustaja: Krista Siegfrids – Marry meSijoitus Malmössä: 24. / 26, 13 pistettä (sijoitus II semifinaalissa 9. / 17, 64 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: UMK-tuomariston pisteet + yleisöäänestys
Pohjamudista ei voi nousta kuin ylöspäin. UMK paransi toisella tuotantokaudellaan kuin sika juoksuaan. Tuomaristoksi valittiin pätevänoloinen nelikko, jolla oli kompetenssia arvioida musiikillisia ansioita. Formaattikin alkoi vähitellen muistuttaa perinteisempää viisukarsintaa. Alun perin huomiota herätti lahjakkaan Idols-voittajan Diandran osallistuminen kilpailuun. Häntä pidettiin varmana voittajana, mutta hänkin sortui samaan helmasyntiin kuin monet muut nimekkäät artistit viisukarsinnoissa, eli lähti kilpailemaan aivan liian keskinkertaisella kappaleella. Upeaääninen Diandra olisi mitä mainioin edustaja Euroviisuihin, mutta UMK-ehdokkaassaan Colliding into you hän ei päässyt näyttämään kaikkia hänelle suotuja lahjoja.
Vuoden 2013 UMK-tulos on haastava pähkäiltävä. Toisaalta tarjolla olisi ollut uniikki taideteos eli Mikael Saaren We should be through, joka hävisi viihteellisemmälle hömpälle. Toisaalta hömppä ei ollut mitä tahansa hömppää. Karismaattisen ja räiskyvän Krista Siegfridsin kokonaispaketti UMK-finaalissa oli jo melkoisen onnistunut. Marry me -kokonaisuudessa oli paljon hyvää. Krista tarjosi sähäkän show'n, jossa oli selkeä yhtenäinen teema: jokainen katsoja muisti, mikä oli "se hääkappale". Muutaman vuoden tauon jälkeen Suomen viisuedustaja nousi kaupallisten radiokanavien soittolistoille. Krista Siegfrids oli esimerkillinen euroviisuedustaja siinä mielessä, että hän onnistui kevään 2013 aikana kasvattamaan suomalaisten kiinnostusta viisuinstituutiota kohtaan. Näyttävän promootion ansiosta Suomessa kaikki tuntuivat tietävän, kuka maamme viisuedustaja on. Euroviisufanit pukeutuivat huntuihin ja hääröyhelöihin. Kristasta tuli "kohuedustaja", kun esitys päättyi kahden naisen pikaiseen muiskautukseen. On aivan mestarillista viestintää ja median hallintaa, että alun perin feministien tuomitsema laulu onnistutaan muuttamaan manifestiksi tasa-arvoisen avioliittolain puolesta. Harmi vain, että itse kilpailusävelmä Marry me oli hieman liian vanhanaikainen ja Euroviisuja varten kynäilty humpute. Monet katsojat varmaan viihtyivät Kristan näyttävän esityksen äärellä, mutta äänestivät kuitenkin jotain varteenotettavampaa, nykyaikaisempaa ja laadukkaampaa kappaletta. Krista on levyttänyt myöhemmin modernimpia pop-biisejä, joilla olisi voinut olla paremmat menestymismahdollisuudet viisuissa.
Mikael Saaren veretseisauttavan We should be through'n sijoittuminen toiseksi voisi olla suuren luokan oikeusmurha, ellei Krista olisi hoitanut leiviskäänsä niin hyvin kuin mahdollista. Toisaalta voisi ajatella, että vaikka Mikael Saarella olisi ollut todennäköisemmät mahdollisuudet menestyä, niin Kristalla oli pienempi mahdollisuus flopata täysin. Kuulostaa ristiriitaiselta, mutta yritän selventää ajatuksenjuoksuani. Uskon, että Mikael Saarella olisi ollut mahdollisuus sijoittua Euroviisuissa ihan miten tahansa: We should be through olisi voinut hätyyttää jopa kärkiviisikon sijoitusta, mutta yhtä lailla se olisi voinut flopata semifinaalissa täysin, jos vaikkapa esitys viisulavalla olisi mennyt penkin alle, eikä Mikael olisi saanut aikaan samanlaista tunnelatausta kuin UMK-lavalla. Balladien kohdalla koko paketti kaatuu helposti, jos esityksessä jokin osa-alue ei toimikaan. Esitys voi epäonnistua myös teknisistä syistä, esimerkiksi korvanappiongelmien takia, kuten kävi Ranskan esitykselle vuoden 2011 viisuissa, minkä oli tarkoitus kuulostaa aivan erilaiselta. We should be through'ta olisi myös pitänyt lyhentää Euroviisuja varten noin 20 sekuntia. Mistä olisi lyhennetty ilman että kokonaisuus kärsii? Kristan paketilla ei ollut vaaraa jäädä semifinaalin jäännössijoille: raadit pitivät huolta, ettei Kristan kaltainen ammattitaitoinen ja karismaattinen esiintyjä jäänyt ilman pisteitä. Harmi vain, ettei Kristan kilpailukappale ollut niin vahva, että sillä olisi ollut minkäänlaisia realistisia mahdollisuuksia nousta kärkikahinoihin. IHAN OK VALINTA.
2014
Suomen edustaja: Softengine – Something betterSijoitus Kööpenhaminassa: 11. / 26, 72 pistettä (sijoitus II semifinaalissa 3. / 15, 97 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: UMK-tuomariston pisteet + yleisöäänestys
UMK jatkoi samanlaisella linjalla kuin edellisenä vuonna. Kilpailussa kuultiin värikäs ja monipuolinen kattaus pääsääntöisesti lahjakkailta esiintyjiltä, joilta puuttui vielä varsinainen läpimurto koko kansan tietoisuuteen. Valitettavasti kilpailu ei jaksanut kiinnostaa suomalaisia. Vuoden 2014 UMK-finaalin katsojamäärä – alle puoli miljoonaa katsojaa – on kaikkien aikojen pienin Suomen karsinnan loppufinaalin katsojaluku.
Vähäisestä kiinnostuksesta huolimatta – tai ehkäpä juuri sen vuoksi – Suomi onnistui ylittämään Kööpenhaminan Euroviisuissa kaikki odotukset. Softenginen Something better saavutti Lordin jälkeisistä viisuedustajista Suomen selvästi parhaimman sijoituksen. Siihen ei tarvittu minkäänlaista ennakkokohua, ei näyttävää promootiota saati somekampanjaa eikä varsinkaan hellyyttävää taustatarinaa. Hyvään tulokseen riitti yksinkertaisesti toimiva biisi ja ammattitaitoinen esitys. Something better kuulosti kappaleelta, jota keskivertoeurooppalainen olisi voinut kuvitella kuuntelevansa Euroviisujen ulkopuolella. Musiikkigenreltään Softengine edustaa samanlaista tyyliä kuin monet muut suomalaiset yhtyeet, jotka ovat menestyneet Euroopan listoilla. Jos Softengine olisi koripallojoukkue, sen viisumenestystä olisi juhlittu Suomessa viikkotolkulla. Suomella kävi kerrankin suotuisa tuuri: esiintymisnumerot olivat mainioita sekä semifinaalissa että finaalissa, ja onneksi mikään muu maa ei lähettänyt varteenotettavaa rock-haastajaa Softenginelle.
UMK-finaalissa toiseksi sijoittuneen Mikko Pohjolan Sängyn reunalla on kokonaisuutena sielukkaampi, mutta menestysmielessä Softengine oli ehdottomasti parempi valinta. UMK-finalistiehdokkaista upeaäänisen Lauri Mikkolan soulahtava tunnelmapala Going down jäi arvioissa turhan vähälle huomiolle. Se olisi voinut olla Euroviisuissa kovaa valuuttaa ennen kaikkea raatiäänestyksessä. Anyway, OIKEA LAULU VOITTI.
Softenginen menestyttyä Euroviisuissa huomattavasti paremmin kuin Suomi yleensä ajateltiin, että suomalaiset olivat vihdoinkin ymmärtäneet, millaisilla esityksillä Euroviisuissa voisi saavuttaa menestystä. Sitten koitti vuosi 2015...
2015
Suomen edustaja: Pertti Kurikan Nimipäivät – Aina mun pitääSijoitus Wienissä: ei finaalissa (sijoitus I semifinaalissa 16. / 16, 13 pistettä)
Karsintatuloksen ratkaisutapa: 90 % yleisöäänestys + 10 % kansalaisraadit
Vuonna 2015 UMK uudistui jälleen. Nyt jo tuottajan suusta myönnettiin, ettei pesäeron tekeminen Euroviisuihin ollut viisasta. Vuodesta 2015 lähtien UMK on ollut oikein korostetusti Suomen euroviisukarsinta. Lähetyksissä on ollut enemmän värikkyyttä, camp-estetiikkaa ja oikeanlaista viisuhenkeä kuin koskaan aikaisemmin Suomen karsinnoissa. Vuoden 2015 UMK:n kattaus oli sangen monipuolinen ja laadukas, mutta varsinaista kilpailuaspektia ei ollut, koska yksi ehdokas nostettiin jalustalle ylitse muiden.
Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuminen viisukarsintoihin ylitti alusta alkaen uutiskynnyksen ja yhtyeen viisuedustamisen puolesta aloitettiin rummuttaminen ennen kuin edes kilpailukappaletta Aina mun pitää oli kuultu. UMK:n aikana PKN:n puolesta käytiin Suomen viisuhistorian mittavin lobbauskampanja. Jopa Suomen Kuvalehti lähti lobbaukseen mukaan julkaisemalla Pertti Kurikasta laajan henkilöjutun (kansikuvallisen, tottahan toki) lehden numerossa, joka ilmestyi sopivasti päivää ennen viisufinaalia.
Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuminen toi euroviisukarsintaan aivan uudenlaisia ulottuvuuksia. Nyt ei äänestetty pelkästään sopivasta euroviisuedustajasta, vaan paljon suuremmista asioista: yhdenvertaisuudesta ja vammaisten ihmisoikeuksista. PKN:n äänestäminen viisukarsinnoissa tarjosi yksinkertaisen väylän ostaa itselleen hyvän omantunnon – etenkin jos äänestyspäätöksensä vielä julisti näyttävästi sosiaalisessa mediassa #yhdenvertaisuus-hashtageineen – ilman, että UMK-finaalin jälkeen tarvitsi enää uhrata ajatuksia asialle.
Kuten olen aikaisemminkin tässä blogissa todennut, siinä ei ole mitään väärää, että äänesti Pertti Kurikan Nimipäiviä poliittisena kannanottona välittämättä kilpailumenestyksestä. Kukaan ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Suomessa olisi viime keväänä elänyt voimakkaasti diskurssi, jonka mukaan PKN:n uskottiin voittavan tai vähintäänkin menestyvän hyvin Euroviisuissa. Voiton mahdollisuuksiin uskoivat jopa yllättävän varteenotettavat tahot. Helsingin kaupunki oli jo varannut Kansalaistorin voiton juhlia varten ja Yleisradion toimitusjohtaja Lauri Kivinen matkusti Wieniin seuraamaan Euroviisuja – ilmeisesti taka-ajatuksena seuraavan vuoden kisaisännyyden vastaanottaminen. Tuloksena ei ollut kuitenkaan voitto, vaan kaikkea muuta: Suomen ensimmäinen absoluuttinen jumbosija 23 vuoteen. Waldo's peoplea ei voi laskea varsinaiseksi viisujumboksi, koska se pääsi semifinaalista jatkoon. Oikeastaan myös Jasmine läpäisi vuonna 1996 järjestetyn esikarsinnan, vaikka jäikin varsinaisessa finaalissa viimeiseksi.
Jos PKN olisi osallistunut vaikka vuonna 2012 ensimmäiseen Uuden Musiikin Kilpailuun, se olisi ollut mitä mainioin valinta viisuedustajaksi. Silloin Suomen viisuedustajassa olisi ollut edes jotain ideaa. Vuoden 2015 UMK-finaali oli kuitenkin sen verran tasokas, että semifinaalin viimeinen sija tuntuu hukkaan heitetyltä tilaisuudelta. Kilpailussa oli monia uskomattomia esityksiä, joiden potentiaalin olisi mielellään testannut viisulavalla: oli hulvatonta suomibhangraa esittävä Shava, huikean karismaattinen ja vaikuttava ilmestys Essi Luttinen Opera Skalan edustajana sekä Angelo De Nilen todella campiin mittasuhteisiin yltänyt gladiaattorispektaakkeli. Ja sitten oli Satin Circusin Crossroads, joka on yksi parhaimpia Suomen viisukarsintoihin osallistuneita radiopoppeja. Vuoden 2015 Eurovision laulukilpailujen finaali muistutti kovasti vuoden 1998 viisuja. Balladeja oli niin paljon, että miltei jokainen vähänkin nopeatempoinen kappale erottui edukseen ja sijoittui kärkikymmenikköön – jopa Israelin Golden boy ja Serbian Beauty never lies. Mikäköhän olisi kannattanut lähettää viisuihin näinä aikoina, kun nuoriso ympäri Eurooppaa luukuttaa One Directionia. Satin Circusilla olisi ollut parhaat mahdollisuudet jatkaa Softenginen aloittamaa menestyslinjaa.
VÄÄRÄ LAULU VOITTI, mutta toisaalta on hyvä, että Pertti Kurikan Nimipäivien kortti katsottiin loppuun asti, jotta vältyttiin vuosikymmenien jälkispekuloinnilta.
Vuosikymmenen synteesi
Lordin jälkeen Suomi on pärjännyt Euroviisuissa yleiseen tasoonsa nähden hyvin. Suomi on useammin päässyt semifinaaleista jatkoon kuin karsiutunut, eli Suomi on onnistunut semifinaaleissa saavuttamaan lukuisia kärkikymmenikön sijoituksia ja komeita pistesaldoja: Paradise Oskarin 103 pistettä, Softenginen 97 pistettä, Teräsbetonin 79 pistettä ja Krista Siegfridsin 64 pistettä ovat olleet huikea parannus siihen nähden, miten Suomi menestyi Euroviisuissa 1990-luvulla ja 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen alkupuoliskolla. Sillä ei ole mitään merkitystä, että kyse on semifinaalituloksista, sillä aikaisempien vuosien – jolloin semifinaaleita ei järjestetty lainkaan – "vanhan malliset" yhden illan viisukilpailut vastasivat oikeastaan nykyisiä semifinaaleja, joihin saavat osallistua kaikki halukkaat osallistujat ilman minkäänlaista karsintaa. Nykyään finaalipaikka on aina saavutus, ennen semifinaalien aikaa se oli automaatio. Tämän päivän euroviisufinaalissa kilpailu on entistä kovempaa, sillä osallistujista suurin osa on läpäissyt semifinaalin ja sijoittunut niissä kymmenen parhaan joukkoon. Vain isäntämaa ja EBU:n suuret rahoittajavaltiot pääsevät automaattisesti finaaliin ilman karsintaa. Valitettavasti suuri yleisö on ollut kiinnostunut – toki ymmärrettävästi – edelleen lähinnä pelkästään lauantai-illan finaaleista, minkä vuoksi nykyisten euroviisufinaalien huonot sijoitukset koetaan samanlaisena jatkumona Suomen perinteiselle huonolle menestykselle. Finaalipaikkaa olisi kuitenkin syytä nykyään pitää aina saavutuksena. Verrattaessa esimerkiksi Paradise Oskarin tai Krista Siegfridsin menestystä Suomen aikaisempaan viisuhistoriaan, pitäisi suhteuttaa heidän finaalisijoituksensa kaikkien osallistujien – siis myös semifinaaleissa karsiutuneiden – kesken. Paradise Oskarin kohdalla sijoitus on oikeastaan 21. / 43 ja Kristan 24. / 39. Lordin jälkeisinä vuosina Suomi on siis vakiinnuttanut asemansa ennemmin keskitason viisumaana kuin ikuisena jumbona.
1970- ja 80-luvuilla politiikka ja kulttuuriset arvokeskustelut olivat vahvasti läsnä euroviisukarsinnoissa. 2010-luvulla vaikuttaa, että politiikka on tehnyt jossain määrin paluun suomalaiseen viisukulttuuriin. Kristan "lesbopusu" ja Pertti Kurikan Nimipäivien osallistuminen ovat kytkeneet euroviisuesitykset suurempiin yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Myös UMK:n ensimmäisellä tuotantokaudella käytiin keskustelua hyvästä ja huonosta musiikkiviihteestä. Perinteiset euroviisut leimattiin huonoja arvoja edustavaksi musiikiksi, siinä missä UMK-raadin tehtävänä oli "valistaa" oikeanlaisesta mausta, jota edustivat katu-uskottava ja omaleimainen musiikki. Raadissa oli edustettuna muun muassa Radio Helsingin edustaja.
Vuosikymmenen kuriositeetti
2010-luvun viisukarsinnoille on ollut ominaista esitysten kommentoiminen kesken lähetyksen. Trendi alkoi itse asiassa jo vuonna 2009, kun Suomen karsinnan finaalissa istui kolmehenkinen raati (Thomas Lundin, Hanna-Riikka Siitonen ja Merituuli Lindström) kommentoimassa kilpailuehdokkaita. Vuonna 2010 kommentaattoriksi kutsuttiin Marco Bjurström, joka kertoi suorat mielipiteensä kolmen superfinalistin esitysten onnistumisesta. Etenkin Marcon suorasukaiset ja kriittiset kommentit Eläkeläisistä herättivät kohun. Paikan päällä viisuareenalla euroviisufanit hurrasivat Marcolle ja Eläkeläisten fanit huutelivat hänelle alatyylisiä sensuroimattomia kommentteja. Bjurströmin kommenttien aiheuttaman jälkilöylyn seurauksena Yleisradio alistui julkaisemaan vuoden 2010 viisufinaalin tarkat äänimäärät, vaikka vuodesta 2008 lähtien Ylessä on harrastettu salailupolitiikkaa, eikä kovinkaan yksityiskohtaisia äänestystilastoja ole julkistettu. Yleisradio hyödynsi viisaasti Marcon aiheuttamaa julkisuuskohua pyytämällä hänet myös seuraavana vuonna kommentoimaan superfinalisteja. Vuonna 2011 Father McKenzie sai Bjurströmiltä vielä tylymmän tuomion kuin Eläkeläiset, mutta tällä kertaa Suomen kansa ei kavahtanut suoraa puhetta. UMK-lähetyksissä tuomariston arviot musiikkiesityksistä ovat vieneet jopa enemmän lähetysaikaa kuin itse kilpailukappaleet. Vuosina 2013 ja 2014 samoja esityksiä veivattiin lähetyksestä toiseen, jolloin tuomaritkin joutuivat ajoittain toteamaan, etteivät keksi enää mitään uutta sanottavaa. Vuonna 2016 UMK-lähetyksiin on kuulunut Rakel Liekin ja Mikko Silvennoisen jälkimodulointi-osio, jossa analysoidaan alkukarsintojen tuloksia, kilpailijoiden onnistumista lavalla sekä kansalaisten somessa esittämiä mielipiteitä. Ajoittain jälkimoduloinnin kommentit ovat herättäneet euroviisufoorumeilla kiivastakin keskustelua – etenkin silloin, kun "modulaattorit" ovat olleet keskustelijoiden kanssa eri mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti