10. huhtikuuta 2016

Onko Nuku pommiin niin huono viisu kuin väitetään?


Vuonna 2007 Suomen euroviisukarsintojen televisiolähetysten yhtenä osiona nähtiin Simo Frangénin ankkuroimat Euroviisu-uutiset. Kerran euroviisu-uutisissa käsiteltiin kaikkien aikojen huonoimpia euroviisukappaleita. Osioon sisältyi katugallup, jossa satunnaisilta kansalaisilta kysyttiin näkemystä kaikkien aikojen huonoimmasta euroviisusta. Heti ensimmäisen vastaajan vastaus kuului: "Kaikkien aikojen huonoin euroviisu? Nuku pommiin!" Vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä hetkeäkään epäröimättä.

24.4.1982 Eurovision laulukilpailuissa Harrogatessa koettiin Suomen euroviisuhistorian ikimuistoisimpia hetkiä. Yleisradion edustajaksi oli valittu Jim Pembroken sävellys Nuku pommiin, jonka esitti Kojo bändeineen. Suorassa lähetyksessä Erkki Toivanen pääsi näyttämään peukkuaan sadoille miljoonille televisionkatsojille. Suomen postikortissa soi taustamusiikkina sekä Maamme-laulu että Finlandia ennen kuin alkoi yksi euroviisuhistorian kontroversiaalisimpia esityksiä.


18 kilpailuesityksen kavalkadissa Nuku pommiin jäi ainoana esityksenä kokonaan pisteittä. Nuku pommiin on Suomen euroviisuedustajista ainoa, joka on jäänyt pisteittä sen jälkeen, kun Euroviisuihin vuonna 1975 lanseerattiin 12 pisteen äänestysjärjestelmä. Suomalaisen Heikki Seppälän ideoiman pisteytysjärjestelmän yhtenä tarkoituksena oli varmistaa, ettei yksikään kilpailuesitys jäisi enää kokonaan pisteittä. Ihanteellinen tavoite ei kuitenkaan onnistunut. Vuonna 1978 Norjan edustaja Jahn Teigen sai kyseenalaisen kunnian saavuttaa ensimmäiset nollat viisullaan Mil etter mil. Vuonna 1981 Norjan edustaja jäi toistamiseen nollakerhoon. Vuonna 1982 saatiin kolmas nollakerholainen Nuku pommiin -viisusta.

Kojon Nuku pommiin -viisun lisäksi kaksi muutakin Suomen viisuedustajaa on jäänyt kilpailuissa pisteittä: Laila Halmeen esittämä Muistojeni laulu vuodelta 1963 sekä Viktor Klimenkon esittämä Aurinko laskee länteen vuodelta 1965. Näiden laulujen kohdalla nollan pisteen saldo ei merkitse kuitenkaan samaa asiaa kuin Nuku pommiin -viisun kohdalla. 1960-luvulla Euroviisujen äänestysjärjestelmä oli toisenlainen ja pisteettä jääminen oli huomattavasti yleisempää. Sekä vuosina 1963 että 1965 Suomen edustajan lisäksi kolme muuta edustussävelmää jäivät pisteittä. Vuonna 1963 Eurovision laulukilpailuissa kilpaili vain 16 sävelmää, joten neljä pisteittä jäänyttä esitystä tarkoitti sitä, että joka neljäs esitys jäi ilman pisteitä. Vuoden 1975 jälkeen nollan pisteen tuloksesta on tullut sen verran harvinainen, että siitä on tullut erityinen huomion kohde.

Vaikka Suomi ei ole jäänyt Eurovision laulukilpailuissa nollille kertaakaan vuoden 1982 jälkeen, kansalaiskeskustelussa Suomen surkean viisumenestyksen perusteella on luotu myytti ikuisesta nolla-Suomesta. Varsinkin ennen Lordin voittoa hoettiin usein lausahdusta "Suomi, nolla pistettä" vaihtelevan oikeakielisesti joko ranskaksi tai englanniksi. Suomalainen euroviisutohtori Mari Pajala onkin ansiokkaassa väitöskirjassaan luonnehtinut, kuinka "nolla on enemmän vertauskuva kuin konkreettinen lopputulos".
"Stereotyyppinen kuva nolla-Suomesta toimii käytännössä välineenä, jonka avulla suomalaiskappaleiden historiaa Eurovision laulukilpailussa voi tehdä ymmärrettäväksi." (Pajala 2006, 99)
Vaikka suomalaisilla on ollut mielikuva "ikuisesta" nolla-Suomesta, Nuku pommiin -viisun saavuttama poikkeuksellinen tulos herätti kansalaisissa poikkeuksellisia reaktioita. Kojo on saanut koko loppuelämäkseen kantaa liikanimeä Nolla-Kojo. Urheilukilpailujen selostajat puhuvat "kojo-kojo"-tuloksista, kun matsi päättyy 0–0-tulokseen. Kojo on haastatteluissa muistellut, kuinka satunnaiset ohikulkijat suhtautuivat häneen julkisilla paikoilla hyvinkin aggressiivisesti, esimerkiksi jääkiekko-ottelun katsomossa hänen päälleen heitettiin limsatölkkejä. Monet suomalaiset tietävät nykyään Kojon lähinnä surullisenkuuluisasta euroviisuedustuksestaan ja yhdistävät hänet ainoastaan nollan pisteen euroviisuunsa.

1980-luvun alkuvuosina suomalaiset suhtautuivat Eurovision laulukilpailuun hyvin vakavasti ja sovinnaisella tavalla. Euroviisusävelmän esittäjä koettiin Suomen edustajana Euroopassa. Kun muut eurooppalaiset olivat äänestystuloksen perusteella tehneet selväksi, ettei Suomen edustaja ollut heidän mieleensä, viisuedustaja koettiin maanpetturiksi, joka oli häpäissyt muun maanosan silmissä huonoitsetuntoisen kansakuntamme.

Häpeäksi Suomelle -aspekti oli vahvasti esillä Suomen Espanjan-suurlähettilään Joel Pekurin Helsingin Sanomissa 27.4.1982 julkaistussa mielipidekirjoituksessa:
"Olen kahtena vuotena peräjälkeen joutunut seuraamaan Eurovision laulukilpailua Espanjan televisioista. Olen myös kaksi kertaa ollut äärettömän pettynyt Suomen suoritukseen, huippu tässä oli kai laulu 'pommiin nukkumisesta', josta Suomi ainoana maana 18 osanottajasta jäi täysin ilman pisteitä. Kun tämä melko näkyvällä tavalla mainitaan lehdistössä, tuntuu siltä kuin Suomen edustustojen työ ulkomailla maamme kulttuurin tunnetuksi tekemiseksi olisi täysin turhaa. Nämä hoitamattoman näköiset nuorukaiset, jotka ilmeisesti kalliilla rahalla lähetetään 'edustamaan' Suomea miljoonille ihmisille ulkomaille, ovat häpeäksi maallemme. Tuo tekohuumori, joka tuskin Suomessakaan ketään naurattaa, ei saa minkäänlaista vastakaikua ulkomailla. Nukkukaa pommiin, pysykää Suomessa, älkää osallistuko tämän kaltaisiin kilpailuihin."
Pekurin reaktio on jäänyt kansakunnan mieleen, mutta pelkkien muistikuvien perusteella siitä on esitetty monenlaisia liioiteltuja versioita. Eräänkin legendan mukaan joku suurlähettiläs olisi soittanut ulkoministeriöön karjuen, että "mikä pelle siellä laulaa" ja kilpailun jälkeen lähetystössä olisi vedetty Suomen lippu puolitankoon.

Nuku pommiin -kappale on leimautunut viisutuloksensa myötä. Nollan pisteen tuloksen ajatellaan olevan ikään kuin kiistaton objektiivinen todiste sille, että kyseinen laulu on järkyttävän huono. Tässä kirjoituksessa pyrin hieman ravistelemaan Nuku pommiin -euroviisuun liitettyjä ajatustapoja. Ensinnäkin voisiko laululla kuitenkin olla jonkinlaisia ansioita, mitkä eivät saaneet tunnustusta 1980-luvun euroviisuäänestyksessä. Toisekseen voisin miltei uskaltaa väittää, että toisenlaisissa olosuhteissa Nuku pommiin olisi voinut menestyä Eurovision laulukilpailuissa edes hieman paremmin. Suhtauduttaisiinko lauluun aivan toisenlaisella tavalla, jos tuloksena ei olisikaan ollut nolla pistettä? Hypoteesini on, että Nuku pommiin -laulun kohdalla suurimmaksi ongelmaksi osoittautui, ettei se istunut tyypillisen euroviisukappaleen muottiin, ja 80-luvulla monet maat pyrkivät saavuttamaan kilpailussa menestystä valitsemalla mahdollisimman "euroviisumaisia" lauluja.

Miten Kojo päätyi euroviisukarsintoihin?


Eurovision laulukilpailut olivat olleet pitkään kaikkea muuta kuin rock-uskottava instituutio. Rock-piirien suhtautumista Euroviisuihin kuvaa osuvasti seuraava sitaatti teoksesta Kun Suomi-rock puri ja löi:
"Mutta mikäs musiikkiohjelma onkaan ainoana elänyt 60- ja 70-luvuilta tähän päivään asti? 'Aitojen' rokkareiden mielestä kaikkein paskin ja epärokkimaisin eli iskelmällisin ohjelma, joka onkin ainoana sinnitellyt vuosien mylleryksessä kaikkien muiden ohjelmaformaattien nähtyä alkunsa ja loppunsa... Onko näin 'kapinoinnin' kannalta ajateltavissa, että kaiken ihmisarvoisen tuhoutuessa paska, tyhmyys ja Euroviisut ovat ne asiat, joihin ei tule naarmuakaan?" (Valtonen, Konttinen, Starck 2015, 171)
Tämän kuvaavammin asiaa tuskin voisi esittää. 1980-luvun alkuvuosina suomalaiset rock-piirit kokivat suuren hämmästyksen, kun progemies Jim Pembroke kutsuttiin säveltämään laulua Suomen euroviisukarsintoihin vuosina 1981 ja 1982. (Moni ei muistanut, että Pembroke oli säveltänyt jo vuonna 1971 euroviisukarsintoihin laulun Uusi viikko.) Pembroke oli koko 1970-luvun ajan ollut suomalaisen progressiivisen rockin ja hienostuneen taiderockin merkittävimpiä nimiä, joten Euroviisut koettiin mahdollisimman vääränä areenana Pembroken kaltaiselle muusikolle.

Vielä hämmästyttävämpi uutinen oli, kun Kojo kutsuttiin vuoden 1982 euroviisukarsintoihin yhdeksi solistivaihtoehdoksi. Vuonna 1982 Yleisradio kutsui euroviisukarsintoihin neljä solistia, joiden joukosta säveltäjien oli valittava tulkitsija viisuehdokkaalleen. Kojon lisäksi kutsuartisteja olivat Tapani Kansa, Ami Aspelund sekä lauluyhtye Opus 5. Kojo oli noussut 1970- ja 80-lukujen vaihteessa suomalaisen rockin kuninkaaksi, joka hämmästytti härmäläisiä rock-piirejä poikkeuksellisen kansainvälisellä otteellaan. Kojon albumit So mean (josta on kirjoitettu tähän blogiin albumiartikkeli) ja Lucky street olivat olleet sekä myynti- että arvostelumenestyksiä, jotka myivät kultaa ja nousivat albumilistan kärkisijoille. Kojon albumit koostuivat englanninkielisestä rockista, soulista, funkista ja reggaesta. Euroviisuissa kuultava tyypillinen musiikki oli mahdollisimman kaukana hänen repertuaaristaan.

Kojo on vuosien saatossa antanut lausuntoja, joiden mukaan hän ajautui Euroviisuihin levy-yhtiönsä takia. Kojon kolmas albumi Go all the way (1981) ei ollut enää menestynyt samalla tavalla kuin kaksi ensimmäistä. Olisiko Finnlevy patistanut Kojon mukaan euroviisukarsintoihin, joka oli ollut perinteisesti katsotuimpia televisio-ohjelmia Suomessa, joten näkyvyys kansan keskuudessa oli ainakin taattu.

Kojo oli vuosien saatossa herättänyt huomiota poikkeuksellisella laaja-alaisella äänellään ja hän pystyi tulkitsemaan vaivattomasti haastavampiakin lauluja. Kenties sen vuoksi joissakin piireissä Kojosta saatettiin kaavailla tietynlaista suomalaista "yleislaulajaa", jonka kehtasi lähettää kansainvälisille estradeille. Kojo esiintyikin 1980-luvun alkuvuosina Euroviisujen lisäksi muun muassa Roskilden festivaaleilla, Koreassa World Song Festivalissa sekä Bulgariassa Kultaisen Orfeuksen laulukilpailuissa. Kojo, Aspelund ja Kansa olivat kaikki lahjakkaita tulkitsijoita ja myös Opus 5 koostui taitavista koulutetuista laulajista. Kenties Yleisradio halusi varmistaa, että solistit kykenisivät esittämään mahdollisimman vaivattomasti erilaisia musiikkityylejä, sillä euroviisukarsintojen ehdokkaat saattoivat edustaa useita eri genrejä laidasta laitaan. Kojo sai esitettäväkseen vuoden 1982 euroviisukarsinnoissa hovisäveltäjänsä Jim Pembroken sävellyksen Nuku pommiin sekä Jukka Siikavireen sävellyksen Video-Venus.

Joka tapauksessa Kojo antoi viisukarsintaruljanssin aikana lausuntoja, joista voisi päätellä, ettei hän oikein ollut perillä siitä, mihin oli ryhtynyt. Kojo oli kritisoinut, ettei saanut esiintyä oman bändinsä kanssa ja joutui vielä laulamaan suomeksi, mikä oli hänen mielestään täysin "tönkkö-tönkköä".

Brittiläinen toimittaja Tim Moore on kirjoittanut hykerryttävän kirjan Nul Points, jossa hän on pyrkinyt haastattelemaan kaikkia Euroviisuissa nollille (vuodesta 1975 lähtien) jääneitä artisteja. Vuonna 2005 tehdyssä haastattelussa Kojo on määritellyt suhteensa Eurovision laulukilpailuun seuraavasti:
"'Eurovision was never my thing,' he drawls - - 'I was rock musician, you know? I didn't get into music to sing la-la-la songs to Spanish grandmothers – I wanted to get girls!'" (Moore 2006, 132)

Miten Nuku pommiin päätyi euroviisukarsintoihin?


Vuoden 1982 euroviisukarsinnat järjestettiin kokonaan kutsukilpailuna. Valmiiksi kutsuttujen solistien lisäksi Yleisradio lähetti kutsun kymmenelle säveltäjälle. Yksi kutsusäveltäjistä oli Jim Pembroke. Nuku pommiin -kappaleen ei tarvinnut siis läpäistä minkäänlaista esiraadin seulaa. Jim Pembroke oli yksi kutsuista säveltäjistä ja hän käytti kutsunsa Nuku pommiin -sävellykseen. Pembroken sävellys Reggae OK oli edellisenä vuonna voittanut euroviisukarsinnat.

Reggae OK oli edustanut uudenlaista modernimpaa ja kokeilevampaa tyyliä Euroviisuissa, joten se oli tavallaan jo avannut rockille latua viisuihin. Dublinin Eurovision laulukilpailuissa 1981 se sai tunnustuksen omaperäisyydestään (originality) ja Suomen delegaatio oli ainoa, joka pääsi esiintymään myös samaan aikaan järjestetyillä vaihtoehtofestivaaleilla. Erilainen euroviisu keräsi 27 pistettä, jolla saavutettiin 16. sija. Erilaisuutensa vuoksi Reggae OK herätti jossain määrin huomiota Euroopassa ja laulu lähti kansainväliseen levitykseen. Ruotsissa Reggae OK nousi jopa listoille. Euroviisujen merkitys on valtava. Reggae OK'sta muodostui Pembroken kaupallisesti menestynein sävellys. Pembroke oli säveltänyt 1970-luvulla lukuisia suomalaisen progemusiikin monivivahteisia klassikoita, mutta kepeä Reggae OK toi hänen pankkitililleen rojalteja paljon enemmän kuin mikään muu sävellys. Miksipä siis ei osallistuisi uudestaan viisuihin, jos kutsu käy. Nuku pommiin -sävellyksellä Jim Pembroke jatkoi edustamaansa kokeilevampaa linjaa viisukarsinnoissa.

Jim Pembrokella olisi ollut varmasti mahdollisuus säveltää maailmanluokan hittejä. Barbra Streisand olisi aikoinaan halunnut levyttää Wigwamin vuonna 1971 levyttämän Pembroken sävellyksen Lost without a trace. Progemies sanoi kuitenkin ei.
"Nyt täytyy muistaa minkälainen aika oli ja millä kokemuksella ajattelin. Ja aika moni muukin. Oltiin aika puhdasotsaisia ja idealisteja kuin myös naiiveja. Ajattelin asiaa ja sanoinkin ääneen, että biisi varmaan pilattaisiin jollain makeutetuilla Hollywood-jousilla ja sellaista. Ja Streisand edusti kaikkea Las Vegasin kimmellystä, sellaista jolla ei ollut mitään sijaa niin kutsutussa edistyksellisessä rockmaailmassa, silloin 70-luvun alussa. Ei silloin ajatellut jotain Teosto-fyrkkaa, ei ollut tapana." (Selvis-lehti 04/2003)
Pembroken oma yhtye Wigwam oli saanut 70-luvun puolivälissä kansainvälisen levytyssopimuksen, joten potentiaalia menestyä Suomen rajojen ulkopuolella olisi ollut. Pembroke oli lisäksi kynäillyt muun muassa Kojolle lukuisia kansainvälisen tason levytyksiä (kuten esimerkiksi upea Veronica Hillside So mean -albumilta) sekä raflaavia sävellyksiä Hurriganesille. Mikäli Pembroke olisi asennoitunut euroviisusävelmän tekemiseen samalla tavalla, olisi voinut syntyä menestyksestäkin tulosta. Euroviisuihin rock-mies ei kuitenkaan voinut suhtautua täysin neutraalisti. Pembroke on itsekin myöhemmin haastatteluissa myöntänyt, että Nuku pommiin oli tietyllä tavalla protestikappale. Petri Kaivanto on tuonut esiin näkökulman, kuinka laulun sovittajan Otto Donnerin mukaan "Nuku pommiin oli testi, 'kuinka huonolla biisillä' voi voittaa" (Kaivanto & Leskelä 2007, 72). Suomen euroviisukarsinnoissa Nuku pommiin -esityksessä taustalaulajina toimi Opus 5 -yhtye ja olihan se varmasti rockmiesten mielestä hupaisa näky, kun koulutetut nuoret laulajat lukivat partituurista höpsöä lauluosuuttaan "nuku tuuti aa... aa... aa...".

Oli luontevaa, että Pembroke valitsi kutsusolisteista viisunsa esittäjäksi Kojon, sillä valtaosa Kojon levytyksistä oli ollut Jim Pembroken kynäilemiä. Nuku pommiin ei kuitenkaan Kojoa miellyttänyt.
"I said: the melody is awful, it's a nothing melody, you can't catch it. I'm sorry Tchim [Jim]. The first version had a great middle eight, but then even this was taken out before Eurovision." (Moore 2006, 133)
Kojo mainitsi useaan otteeseen haastatteluissa, ettei ikinä pistäisi sävellystä omalle albumilleen, mutta Juice Leskisen laatimassa sanoituksessa on ajatusta, jonka hän voi allekirjoittaa. Levy-yhtiön pyynnöstä Nuku pommiin levytettiin kuitenkin sekä suomeksi että englanniksi ja se julkaistiin singlellä. Parjatusta maineestaan huolimatta Nuku pommiin -single nousi Suomen singlelistalla parhaimmillaan peräti seitsemänneksi ja laulu oli hetken aikaa jopa jukebox-listan ykkönen. Nuku pommiin on Kojon ainoa listoille noussut singlelevytys. Laulun englanninkielinen versio Bomb out julkaistiin keväällä 1982 samannimisellä kokoelmalevyllä, jonka tarkoituksena oli promota Kojoa ulkomaille. Harva oli kuitenkaan Harrogaten viisujen jälkeen kiinnostunut nollan pisteen euroviisuilijasta. Sen sijaan Jugoslaviassa laulusta levytettiin serbokroatiankielinen versio Ne bacaj.

Miksi Nuku pommiin voitti euroviisukarsinnat?


Nuku pommiin ei missään nimessä vastannut mielikuvaa tyypillisestä euroviisusävelmästä. Siitä huolimatta Suomen euroviisukarsinnoissa asiantuntijaraati äänesti laulun voittajaksi melko selkein lukemin. Nuku pommiin saavutti äänestyksessä 95 pistettä, kun toiseksi sijoittunut Mitt äppelträd sai 82 pistettä. Nuku pommiin -sävellyksen voittoa voitaisiin perustella kahdella teorialla.

Ensinnäkin Nuku pommiin -viisussa oli ajan henkeen erittäin sopiva sanoitus. Juice Leskisen tekstissä kritisoitiin ajankohtaisia ilmiöitä, kuten euro-ohjuksia ja ydinkilpavarustelua. 1980-luvun alkuvuosina ihmiset ympäri maailman olivat mobilisoituneet erilaisiin rauhanjärjestöihin, jotka vastustivat ydinaseita ja kilpavarustelua. Juuri samana keväänä 1982 suomalaiset taiteilijat lanseerasivat Rauhanjuna-kampanjan. Mobilisoituminen rauhan vuoksi noteerattiin populaarikulttuurissa monella eri tavalla. Eppu Normaali levytti samana vuonna laulun Terve vaan ja onnea, jossa Rauhanjuna-kampanjaan suhtauduttiin viiltävän ironisesti: "Rauhanjuna maailman lähdössä on / joka siitä myöhästyy / on presidentti kelvoton. - - Jos en ehdi ajoissa minä rauhanjunaan / Paasikiven-Kekkosen-linjan mä munaan". Vuonna 1982 Suomen katsotuin elokuva oli Spede Pasasen käsikirjoittama Uuno Turhapuro menettää muistinsa, jossa ironisoitiin rauhanyhdistysten toimintatapoja. Härski-Hartikaisen perustamaan Rauhanturvaajat-yhdistykseen liitettiin jäseniä vaikka väkisin uhkailemalla ja nyrkillä hakkaamalla, eivätkä sen jäsenet saaneet hyväksyä minkään muun yhdistyksen tarjoamaa rauhaa. Euroviisulauluja oli jo pitkän aikaa kritisoitu liiasta kaupallisuudesta ja etenkin laulujen sanoituksia kuvailtiin usein tyhjänpäiväisiksi ja banaaleiksi. Pasifistinen Nuku pommiin oli kantaaottava ja edusti varmasti monien tahojen mielestä edistyksellisiä arvoja aikana, jolloin kylmän sodan tuoksinassa Eurooppa alkoi täyttyä ydinaseista.

Toisekseen Yleisradion suhtautuminen Euroviisuihin oli sangen negatiivinen ja vuonna 1982 kilpailun tulevaisuudennäkymiin suhtauduttiin pessimistisesti. Mahdollisesti protestiehdokkaan valitsemisella ei uskottu olevan kovinkaan merkittävää vaikutusta, koska arvostus laulukilpailua kohtaan oli niin matala. Jos laulukilpailun uskottiin vetelevän viimeisiään, ei ollut mitään väliä, vaikka Yleisradion edustuskappale ei olisi istunutkaan instituution sovinnaisiin raameihin.

Yleisradiossa Eurovision laulukilpailuun oli suhtauduttu penseästi jo 1960-luvun jälkipuoliskolla. Televisioitava iskelmäkonsertti ei sopinut lainkaan esimerkiksi Reporadion aikaisiin ihanteisiin. Mari Pajala on tutkimuksessaan tuonut esille, kuinka esimerkiksi vuonna 1969 Yleisradion Euroviisuista vastanneet tahot Poppe Berg ja Aarno Walli kertoivat lehtihaastatteluissa, että Euroopan yleisradioliiton kokouksissa oltiin "liikuttavan yksimielisiä siitä, että iskelmäkilpailu on huono ohjelma" (Pajala 2007, 293). 1970-luvulla Eurovision laulukilpailuihin kohdistettiin runsaasti massakulttuurikritiikkiä. Laulukilpailun kaupallisuus herätti äänekästä vastustusta ja kilpailun katsottiin edustavan vastenmielistä kulttuuri-imperialismia. Vuonna 1981 Yleisradion viisuvastaavat taisivat tosissaan uskoa, että Eurovision laulukilpailu oltaisiin lähitulevaisuudessa lopettamassa, koska kilpailun järjestäminen oli kallista eikä kilpailun katsottu edustavan ihanteellisia arvoja. Vuoden 1981 euroviisukarsintojen juontaja Erkki Pohjanheimo mainitsi lähetyksessä suorasukaisesti, että kansainvälisissä kokouksissa keskustellaan vakavasti Euroviisujen lakkauttamisessa. Eurovision laulukilpailun katsojaluvut olivat kuitenkin erittäin korkeat, ja Suomessakin sekä kansainvälinen loppukilpailu että kotimainen karsintakilpailu olivat vuosittain katsotuimpien televisio-ohjelmien joukossa. Vaikka Yleisradion viisuvastaavat suhtautuivat vuonna 1981 Euroviisuihin penseästi, suomalaiset osallistuivat erittäin aktiivisesti Suomen karsintakilpailun alkukarsinnan yleisöäänestykseen, johon lähetettiin yhden päivän aikana peräti 265 000 postikorttia. Suomen Sosialidemokraatti -lehdessä 31.1.1981 Heikki Seppälä totesi Euroviisujen formaatista, että "kai se sitten ainakin katsojien mielestä toimii", vaikka hän ei itse ollut vakuuttunut ohjelman laadusta (Pajala 2006, 362).

1980-luvun alkaessa Yleisradio harjoitti Euroviisujen suhteen kokeilevampaa linjaa, mikä ärsytti monia suomalaisia. Vuonna 1980 alkukarsinnassa asiantuntijaraati tiputti kaikki iskelmällisemmät sävellykset, joita esittivät Suomen kansan suosikkilaulajat Paula Koivuniemestä Tapani Kansaan. Jatkoon finaaliin äänestettiin muun muassa vasemmistolaisissa taidepiireissä profiloituneet Sinikka Sokka, Liisa Tavi ja Eija Ahvo epätyypillisillä viisukappaleilla, joita olivat säveltäneet Otto Donner, Pekka Tegelmann ja Jukka Linkola. Suomen viisuedustajaksi valikoitu Vesa-Matti Loirin jatsahtava Huilumies (säv. Aarno Raninen) ei sekään edustanut kaikkein tyypillisintä euroviisusävellystä. Tuloksena Haagissa oli viimeinen sija kuudella pisteellä.

Jos vuonna 1980 Yleisradio oli suosinut taiteellisempaa, runollisempaa ja poliittisesti tiedostavampaa kevyttä musiikkia, niin vuonna 1981 rock rantautui vaihtoehtona viisukarsintoihin. Ennakkoveikkauksissa hehkutettiin Frederikin Titanicia (säv. Jori Sivonen) sekä Markku Aron ja Nisa Sorayan duettoa Mun suothan tulla vierees sun (säv. Veikko Samuli). Rock-henkinen raati viittasi kuitenkin kintaalla kansan maulle ja jätti kaupalliset ennakkosuosikit jäännöspisteille. Ylivoimaiseen voittoon ylsi Riki Sorsan Reggae OK, ja viisumuottiin sopimattomat Mikko Alatalon Leuhkat eväät sekä Juice Leskisen Ilomantsi sijoittuivat nekin hyvin sijoille kaksi ja neljä. Perinteisistä iskelmistä vain Taiskan esittämä Hiroshima (säv. Raul Reiman) onnistui lyömään kiilaa rocktaustaisen mieskolmikon väliin. Ehkäpä laulun kantaaottava ja amerikkalaisvastaiseksi tulkittava sanoitus antoi anteeksi sävellyksen liian "iskelmällisyyden".

Myös vuoden 1982 viisukarsinnoissa Yleisradio jatkoi kokeilevan linjan suosimista. Kutsuttujen säveltäjien joukossa olivat muun muassa Upi Sorvali, Nono Söderberg ja Toni Edelmann, jotka olivat ensikertalaisia euroviisukarsinnoissa, eikä näistä säveltäjänimistä juuri oikein ketään mielletty tyypillisten kaupallisten iskelmien tehtailijoiksi. Yleisradio oli 1980-luvun ensimmäisten vuosien aikana tehnyt lukuisia linjauksia, joiden perusteella Suomi ei pyrkinytkään lähettämään Euroviisuihin mitään tyypillistä.

Nuku pommiin -viisun voitto euroviisukarsinnoissa oli epäsovinnaisuuden juhlaa.


Yleensä viisukarsinnan voittajasävelmän esittäjä ja säveltäjä olivat saapuneet kiltisti ja korrektisti lavalle kukitettavaksi. Vuoden 1982 euroviisukarsinnat päättyivät kuitenkin melkoiseen kaoottiseen koheltamiseen, kun maistissa olleet Otto Donner ja Jim Pembroke saapuivat Kulttuuritalon lavalle. Ulvovaa Otto Donneria lähetyksen juontanut Heikki Kahila kutsui "sievästi haukkuvaksi terrieriksi". Voittoesityksen jälkeen lavan takaa saapui mies tuulettamaan kuohujuomaa sisältävän pullon kanssa. Kahila ehti juuri ja juuri pelastaa mikrofoninsa vaahtoavan juoman alta, ja Pembroke ja Donner heittelivät aggressiivisesti saamiaan kukkasia ympäri lavaa. Rock-piirit olivat vallanneet perinteisen instituution ja käyttäytyivät tyylilleen uskollisesti.

Euroviisujen tulevaisuus vaakalaudalla?


Suomi ei ollut suinkaan ainoa maa, jossa Euroviisuihin suhtauduttiin penseästi. Ruotsissa etenkin vasemmistolaisesti suuntautuneet piirit suhtautuivat erittäin negatiivisesti Eurovision laulukilpailuun. Kun kaupallisuutta tihkunut ABBA toi Euroviisut Ruotsin yleisradion järjestettäväksi, viisuareenan ulkopuolella järjestettiin näyttävä mielenosoitus Euroviisujen kaupallisia arvoja vastaan. Vääränlaisia arvoja edustanut ABBA ei saanut Ruotsin yleisradiolta edes lupaa esiintyä Tukholman Eurovision laulukilpailuissa esimerkiksi väliaikanumerona. Euroviisujen aikaan Tukholmassa järjestettiin vaihtoehtofestivaali, jossa esiintyi muun muassa suomalaisen vasemmistolaisen laululiikkeen tunnetuin lauluyhtye Agit Prop. Ruotsin yleisradio välitti samaan aikaan Euroviisujen kanssa toiselta kanavaltaan vaihtoehtofestivaalin suorana lähetyksenä. Kritiikin seurauksena Ruotsi jättäytyi Eurovision laulukilpailusta pois vuonna 1976, mutta saapui kuitenkin seuraavana vuonna kiltisti takaisin euroviisuperheeseen. Ruotsin 70-luvun lopun euroviisut edustivat kuitenkin kaikkea muuta kuin ABBAn tarjoamaa kimallusta. Etenkin Björn Skifsin hienostunut balladi (1978) ja Tomas Ledinin rokkikukkoilu (1980) tarjosivat vaihtoehdon tyypilliselle viisumuotille.

Italia oli jättäytynyt Euroviisuista pois jo vuoden 1980 jälkeen. Vuonna 1982 myös Ranska ja Kreikka boikotoivat kilpailuja. Ranskalaiset olivat suivaantuneita, kun edellisenä vuonna heidän komeaäänisen edustajansa Jean Gabiloun tyylikäs balladi Humanahum oli hävinnyt Buck's Fizzin pinnalliselle renkutukselle Making your mind up, jonka uskottiin pelanneen vaatetempun vuoksi myös ulkomusiikillisilla keinoilla. Ranskalaiset tuomitsivat Eurovision laulukilpailun hölynpölyn monumentiksi ja jättäytyivät kilpailuista pois. Kreikassa kulttuuriministeri Melina Mercouri piti koko kilpailua ala-arvoisena ja vulgaarina, minkä seurauksena maa vetäytyi kilpailusta pois, vaikka Kreikassa oli jo ehditty valita edustussävelmä vuoden 1982 viisuihin. 1980-luvun alussa Keski-Euroopan valtioissa hoettiin toistuvasti, ettei Eurovision laulukilpailu ole enää niin merkittävä kuin aikaisemmin. Vielä edellisen vuosikymmenen puolella kilpailu oli tuottanut lukuisia kaupallisia menestyshittejä. Eipä siis mikään ihme, että Suomen Yleisradiossa ei uskottu Euroviisujen tulevaisuuteen. Vuonna 1982 kolmen maan poisjäänti saatettiin helposti tulkita kilpailun lopun aluksi, etenkin kun sitä kohtaan esitettiin muutenkin runsaasti kritiikkiä.

Protestiehdokas väsyneessä kilpailussa


Vuoden 1982 Eurovision laulukilpailuissa Harrogatessa Suomen aggressiivinen edustussävelmä kilpaili aivan omassa sarjassaan. Nuku pommiin oli illan ainoa selkeä rock-numero. Esitystä oli onneksi muutettu Suomen karsinnan hieman sekavasta esityksestä. Kansainvälisessä laulukilpailussa päätettiin käyttää taustanauhaa, joten säestys oli uskollisempi laulun levytetylle versiolle ja siinä rock-instrumentit pääsivät paremmin esille. Kojo herätti huomiota Kari Lepistön suunnittelemalla punaisella nahka-asulla ja Kojon taustabändi oli pukeutunut yhtenäisesti Blues Brothers -veikoiksi. Juha Björninen pääsi soittamaan playbackina euroviisuhistorian kaikkien aikojen toisen sähkökitarasoolon. Se ensimmäinen – huomattavasti lyhyempi – oli kuultu kolme vuotta aikaisemmin Ison-Britannian Black Lacen viisussa Mary Ann. (Kitarasoolo kohdassa 2:13–2:26).

Euroviisut? EVVK!
Kojo suhtautui kilpailuun paikan päällä sangen välinpitämättömsti, vaikka hän hoitikin osuutensa harjoituksissa ja suorassa lähetyksessä moitteettomasti. Tim Mooren kirjan mukaan Kojo muisti euroviisureissustaan lähinnä Portugalin Doce-yhtyeen erään jäsenen miellyttävän takapuolen. Kojon managerina toiminut Lasse Norres on muistellut, kuinka Kojolle iski Jim Morrison -kausi kesken Euroviisujen:
"Se kulki Jim Morrisonin elämäkertakirja kainalossa ja haistatti pitkät koko tapahtumalle." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 317)
Kilpailun voittosävelmän Ein bißchen Friedenin 17-vuotiasta esittäjää Nicolea Kojo oli kuulemma kutsunut vähemmän mairittelevalla luonnehdinnalla "ugly virgin from Germany".

Vuoden 1982 Eurovision laulukilpailun musiikillista tasoa on luonnehdittu monissa arvioissa vaatimattomiksi. Siinä missä 1970-luvulla Euroviisuissa kuultiin vielä ajan hengen mukaista pop-musiikkia, 80-luvun alkaessa Euroviisut alkoivat eristäytyä musiikillisesti omaksi saarekkeekseen, jossa esitettiin sellaista musiikkia, mitä ei kuullut missään muualla. Vuoden 1982 sadossa monissa lauluissa hoettiin merkityksettömiä tai kielimuurin ylittäviä hokemia: Bem bom, Video video, Halo, halo... Vuoden kilpailun yleisestä tasosta saa hyvän käsityksen katsomalla lyhyen koosteen kaikista kilpailukappaleista.


Erityisesti huomio kiinnittyy lukuisiin tekopirteisiin renkutuksiin ja rallatuksiin. Kojon jälkeen lavalle saapui sveitsiläinen 60-luvun poptähti Arlette Zola, jonka humppapoljentoinen viisu Amour on t'aime oli kuin pastissi Those were days -ikivihreästä. Vanhanaikainen humppa, jolla ei ollut oikein mitään tekemistä 1980-luvun alun populaarimusiikin trendien kanssa, saavutti 97 pistettä enemmän kuin Kojo ja palkittiin peräti kolmannella sijalla. Itävallan Mess-duon Sonntag ja Jugoslavian Aska-trion Halo, halo muistuttivat lähinnä lastenlauluja, ja aivan oma lukunsa oli Alankomaiden Bill van Dijkin lapsellisen typerä huumorirenkutus Jij en ik. Kuuntelivatko aikuiset ihmiset 1980-luvun alussa todella tällaista musiikkia? No tuskinpa sentään. Sonntagilla, Halo, halolla ja Jij en ikilla ei ollut mitään tekemistä keskivertoitävaltalaisen, -jugoslaavin tai -hollantilaisen musiikkimaun kanssa, vaan laulut olivat Euroviisuja varten kyhäiltyjä tuotteita. Tekopirteät renkutukset kuitenkin istuivat hyvin Euroviisujen raameihin, ja sen vuoksi ne saivat äänestyksessä pisteitä. Nuku pommiin ei istunut viisumuottiin lainkaan, joten se jäi pisteittä. Tim Moore on myös kiinnittänyt huomiota asetelmaan:
"[T]hree hefty, booming, Yougoslav women who look like the one from The Golden Girls we all thought was a man – a relentless procession of songs and performances that by most sensible artistic criteria, and all snidely aesthetic ones, deserve no more than Nuku pommiin. But because their performers do not sneer, or smirk, or slap themselves about the face, they will go home with a respectable haul of points." (Moore 2006, 125)
Itse asiassa vuoden 1982 Eurovision laulukilpailussa kaksi eniten massasta poikennutta kappaletta jäivät tulostaululla peräpään vartijoiksi. Nuku pommiin jäi nollille ja Tanskan modernia syntikkapoppia edustanut Video, video toiseksi viimeiseksi viiden pisteen saaliilla.
"Eurovision has never responded well to contemporary trends in pop culture." (Moore 2006, 125)
Jos miettii vuoden 1982 Eurovision laulukilpailua tällaisesta näkökulmasta, lienee ymmärrettävää, minkä vuoksi kilpailuun suhtauduttiin tuohon aikaan monissa piireissä niin penseästi. Eikö tällainen sovinnainen, teennäisiä tekopirteitä rallatuksia sisältänyt kilpailu suorastaan jopa vaatinut – peräti kerjännyt verta nenästään – hieman edes jonkinlaista "ravistelua", jota Nuku pommiin edusti mitä mainioimmalla tavalla. Nuku pommiin -esityksen voisi vaivattomasti tulkita keskisormen näytöksi vaivaannuttavia piirteitä sisältäneelle kilpailulle. Vaikka Nuku pommiin ei ollut varsinaisesti genrenä punkia, Kojon ja Nuku pommiin -performanssin asenne oli todella punk. Suomi on tavallaan lähettänyt Eurovision laulukilpailuun punk-asennetta jo 33 vuotta ennen Pertti Kurikan Nimipäiviä. Rähinärockin piirissä esimerkiksi suurlähettilään julkinen närkästyminen saattoi olla vain sulka hattuun. Vaikka laulusta ei melodisesti pitäisikään, niin Nuku pommiin -viisun ansioiksi voisi luokitella sen punk-asenteen. Laulua on kuvailtu brutaaliksi ja aggressiiviseksi, mutta punk-asenteenhan on tarkoitus ärsyttää ja herättää tunteita. Suomen edustussävelmän voisi helposti tulkita edustavan myös laulukilpailun vastaista protestiliikettä. Rajoja ja normeja rikottiin vuolaasti. Ainakaan Suomi ei jäänyt kolmen boikotoivan maan tapaan kotiin kiukuttelemaan, vaan pyrki vaikuttamaan vaihtoehtoisella esityksellään itse laulukilpailun sisällä.

Nollan pisteen vastaanotto


Nollan pisteen tulokset on otettu vastaan mitä monenkirjavimmilla tavoilla. Vuonna 1978 norjalainen Jahn Teigen nousi nollan pisteen tuloksensa myötä suuresti juhlituksi kansallissankariksi. Mil etter mil nousi Norjassa listojen kärkeen vasta euroviisufinaalin jälkeen. Nollan pisteen tuloksen vuoksi laulu muodostui Norjassa melkoiseksi kulttiklassikoksi. Norjalaiset karnevalisoivat koko nollan pisteen tuloksen, minkä myötä Jahn Teigenista tuli yksi Norjan legendaarisimpia kevyen musiikin esittäjiä. "Zero made me hero" oli hänen sloganinsa. Espanja jäi vuonna 1983 nollille voimakkaan etnosävyisellä flamencoviisulla ¿Quién maneja mi barca? Tyypillisestä euroviisuehdokkaasta melkoisesti poikennut laulu on huonosta kilpailutuloksesta huolimatta noussut Espanjassa miltei rakastetuksi kansallisaarteeksi.

Kojon nollan pisteen tulosta pyrittiin pitämään osoituksena rock-uskottavuudesta. Rock-uskottavuus säilyi täysin, kun ei tullut ensimmäistäkään virhepistettä. Lasse Norres totesi: "Tietysti se on nolla pistettä, jossain määrin myöskin hiveli tätä rock-imagoa." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 318). Kojo itse julisti lehdistössä rock-henkiseen tapaansa: "Mikä onni, ettei tullut mitään mitätöntä kolmea tai neljää pistettä. Vain ensimmäinen ja viimeinen muistetaan!" Myös Apu-lehdessä pyrittiin heti viisujen jälkeen korostamaan, että Kojo kilpaili viisuissa musiikillisesti aivan eri sarjassa, joten hän ei varsinaisesti hävinnyt vaan erottui.

Suomen kansan syvät rivit eivät kuitenkaan ostaneet tällaista diskurssia. Kojo koettiin maanpetturiksi ja hän sai huonon tuloksen myötä osakseen kylmää kyytiä.

Mari Pajala on tutkimuksessaan tuonut esille, kuinka suomalaisten kokemaa häpeän tunnetta on perusteltu sillä, että Nuku pommiin ei istunut Euroviisujen normeihin.
"Häpeää tunnetaan usein tilanteessa, jossa on rikottu kulttuurisia normeja. Niinpä häpeää ilmaistaan erityisesti silloin, kun suomalaiskilpailijat eivät noudata Eurovision laulukilpailujen konventioita, kuten vuosina 1981 ja 1982. Tuolloin karsintakilpailujen 'asiantuntijaraadit' suosivat kappaleita, jotka olivat mahdollisimman kaukana tavanomaisesta euroviisutyylistä. Raatien valinnat, Riki Sorsan esittämä Reggae OK ja Kojon Nuku pommiin, saivat osakseen runsaasti kritiikkiä yleisönosastoissa. Keskeiseksi häpeän aiheeksi esitettiin vaikutelma, että esiintyjät ja raadit eivät ottaneet kilpailua vakavasti ja tekivät siten naurunalaisiksi itsensä ja edustamansa maan. Myös laulajien epäsiistiä ulkoasua ja musiikin heikkoa laatua pidettiin häpeällisinä. - - 1980-luvun alussa - - häpeä liitettiin tunteeseen siitä, että esitykset eivät noudata Eurovision normeja." (Pajala 2006, 330)
1980-luvun alun kansalaiskeskustelut tukevat näkemystä, jonka mukaan tavoitteellisena pidettiin, että Eurovision laulukilpailuun kannatti lähettää mahdollisimman "euroviisumaisia" lauluja.

Euroviisujen tulevaisuus Nuku pommiin -viisun jälkeen


Vuonna 1982 Eurovision laulukilpailun tulevaisuuteen suhtauduttiin pessimistisesti. Eurovision laulukilpailu jatkoi kuitenkin vuonna 1983 porskuttamistaan, jopa entistä vahvempana. 1980-luku oli ylipäätään huomattavasti epäpoliittisempi vuosikymmen kuin 1970-luku, joten viisuissakaan ei esiintynyt enää suuria poliittisia tai kulttuurisia kiistoja. Vuonna 1982 kilpailuja boikotoineet kolme maata – Ranska, Italia ja Kreikka – palasivat heti vuodeksi 1983 kiltisti takaisin euroviisuperheeseen. Ruotsalaiset unohtivat lopullisesti vanhat kaunansa Euroviisuja kohtaan, kun 16-vuotias Carola Häggkvist hurmasi koko kansakunnan voittamalla ylivoimaisesti maansa euroviisukarsinnat. Kansankodissa peräti 6,5 miljoonaa silmäparia seurasivat jännittyneenä, kuinka maan edustussävelmälle Främling käy kansainvälisessä loppukilpailussa. Aikaisemmin suhtautuminen Euroviisuihin oli jakanut kansan kahtia, mutta nyt ruotsalaiset olivat kuin yhtä suurta euroviisuhullua kansakuntaa.

Myös Suomessa Yleisradio muutti asennoitumistaan Eurovision laulukilpailuun. Euroviisukarsinnat eivät enää vuoden 1982 jälkeen olleet kulttuurisotien tantereita. Vuoden 1983 viisukarsintoihin kelpuutettiin lähinnä perinteisiä iskelmiä, jotka istuivat Euroviisujen yleisiin raameihin. Päätösvalta edustussävelmän valinnasta annettiin pitkästä aikaa suurelle yleisölle. Suomen vuoden 1983 edustussävelmä – Ami Aspelundin Fantasiaa – saavutti 41 pistettä ja 11. sijan, mikä oli huima parannus kolmen viisunormista poikkeavan viisun jälkeen. 1980-luvulla Suomi onnistui saavuttamaan kolme sijoitusta kärkikymmenikössä viisuillaan Hengaillaan (1984), Eläköön elämä (1985) ja La dolce vita (1989).

Euroviisujen historiassa vuosien 1982 ja 1983 välillä on selvä rajapyykki. Vuodesta 1983 alkoi Euroviisujen pitkä seesteinen aikakausi, johon eivät kuuluneet enää näyttävät boikotit tai poliittiset kiistat. Nuku pommiin kaltaista laulua ei olisi ikinä enää valittu viisuedustajaksi vuoden 1982 jälkeen. Ehkäpä Euroviisujen historian jaksottamisessa voisi ajatella, että pitkä 70-luku kesti vuoteen 1982 asti ja 80-luku käsitti vuodet 1983–1992 ennen kuin sosialismista irtautuneet Itä-Euroopan valtiot tulivat myllertämään Euroviisujen osallistujalistaa.

Entä jos Nuku pommiin ei olisikaan jäänyt nollille?


Hypoteesini mukaan euroviisuäänestyksen lopputulos on leimannut Nuku pommiin -lauluun suhtautumista. Nollan pisteen tulos on kuin objektiivinen todiste sille, että laulu on yksiselitteisen huono, eikä siitä kuulu pitää. Suhtauduttaisiinko Nuku pommiin -kappaleeseen yhtä negatiivisesti, mikäli lopputulos äänestyksessä olisi ollut toisenlainen. Aion seuraavaksi leikkiä ajatuksella, että Nuku pommiin ei olisikaan jäänyt viisuäänestyksessä nollille. Pidän täysin mahdollisena, että toisenlaisissa olosuhteissa Nuku pommiin olisi voinut menestyä viisuissa toisella tavalla. Euroviisujen äänestyskäytännöt ovat muuttuneet vuosikymmenien varrella useita kertoja ja erilaiset käytännöt ovat tuottaneet hyvin erilaisia lopputuloksia.

Vuonna 1982 Eurovision laulukilpailun tuloksen ratkaisivat kansalliset raadit. Jokaisessa osallistujamaassa istui 11-henkinen raati, joka koostui tavallisista musiikin kuluttajista. Raadin kokoonpanon oli tarkoitus heijastaa kansakuntaa pienoiskoossa. Raatilaiset antoivat jokaiselle kilpailuesitykselle (paitsi luonnollisesti oman maansa) arvosanan välillä 1–5 tai 1–10. (Alaviite: Tiedossani ei ole, kumpaa skaalaa käytettiin vuonna 1982. 1970-luvun lopulla käytettiin skaalaa 1–5 ja 1990-luvulla raadit käyttivät skaalaa 1–10, mutta en tiedä missä vaiheessa muutos on tapahtunut.) Laulujen saavuttamat arvosanat laskettiin yhteen ja kymmenelle suurimman summan saavuttaneelle esitykselle annettiin euroviisupisteet (12-10-8-7-6-5-4-3-2-1). Nuku pommiin ei saanut äänestyksessä pistettäkään, joten se ei ollut yhdenkään raadin arvostelussa kymmenen parhaan joukossa.

Tällainen äänestystapa ei ole suotuisa esityksille, jotka polarisoivat mielipiteet. Vaikka jokaisen maan raadissa olisi istunut esimerkiksi kaksi henkilöä, jotka olisivat pitäneet rock- tai protestihenkisestä Nuku pommiin -kappaleesta, heidän arvosanansa eivät olisi mitenkään voineet nostaa Nuku pommiin -viisua pistesijoille, mikäli kaikki muut raadin jäsenet eivät pitäneet siitä ja antoivat heikon arvosanan. Rautalangasta väännettynä: mikäli raadissa kaksi jäsentä antaisi esitykselle viitosen ja kaikki muut ykkösen, sen arvosanasumma olisi 19 (2 x 5 + 9 x 1 = 19). Esityksen, joka miellyttäisi tasaisesti raatia ja saisi jokaiselta raatilaiselta kolmosen, summa olisi 33 (11 x 3 = 33). Eli tasaisesti miellyttävä esitys pärjää huomattavasti paremmin kuin polarisoiva esitys.

Euroviisujen äänestyksessä koettiin merkittävä muutos 1990-luvun lopussa, kun raadit korvattiin puhelinäänestyksellä. Suuri yleisö pääsi välittömästi itse ilmaisemaan mielipiteensä kilpailuesityksistä. Vuonna 1997 puhelinäänestystä kokeiltiin jo viidessä maassa, loput 20 maata antoivat pisteensä perinteisesti raatiäänestyksen perusteella. Vuoden 1997 viisuissa puhelin- ja raatiäänestyksen erot ilmenivät selvimmin suhtautumisessa Islannin edustussävelmään Minn hinsti dans. Paul Oscarin esittämä kilpailukappale oli hyvin epätyypillinen euroviisu ja se poikkesi selvästi viisunormista. Raskaiden festivaaliballadien joukkoon eksyi armottoman teknobiitin säestämä moderni teos, johon sisältyi hätkähdyttävä taideperformanssi. Minn hinsti dans saavutti äänestyksessä 18 pistettä, jolla saavutettiin vaatimaton 20. sija. Kuvaavaa kuitenkin on, että laulun saavuttamasta 18 pisteestä peräti 16 tuli mailta, joissa oli käytössä puhelinäänestys. Vain yhden maan raati oli nostanut esityksen pistesijoille.

Puhelinäänestykseen siirtymisen myötä Eurovision laulukilpailussa nähtiin monenlaisia uudentyylisiä menestyjiä. Saksalainen Guildo Horn vastasi vuonna 1998 vuosikerran protestiehdokkaasta viisullaan Guildo hat euch lieb. Perinteisissä raatiaikojen viisuissa Guildon karnevalisoivalla huumorinumerolla tuskin olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta menestyä, mutta puhelinäänestäjät eivät suhtautuneet viisuihin tosikkomaisesti ja yhtyivät protestiin äänestämällä Guildon peräti seitsemänneksi. Vuonna 2003 Itävallan edustaja Alf Poier vastasi vuoden protestinumerosta esityksellään Weil der Mensch zählt. Vanhan liiton viisuilijat haukkoivat henkeään, kun puhelinäänestäjät ympäri Eurooppa äänestivät ennakkoveikkausten hännillä olleen kilpailukappaleen peräti kuudenneksi ja yli sadan pisteen arvoiseksi. Kahvipöytäkeskusteluissa Itävallan tulosta hämmästeltiin: "Miten sellainen laulu saattoi menestyä niin hyvin, kun ennen sellainen olisi jäänyt ilman muuta nollille." Vuonna 2004 Turkki valitsi Euroviisuihin ska-tyylisen menopalan For real, jonka esitti yhtye Athena. Vanhanaikaisissa viisuissa esitys olisi tuskin menestynyt, sillä se poikkesi melkoisesti Eurovision normeista. Biisissä ei ollut kunnollista melodiaa ja esittäjätkin vaikuttivat melkoisilta hunsvoteilta. Puhelinäänestäjiin esityksen hyvä fiilis ja energinen meininki kuitenkin tarttui kuin häkä, ja Turkki sijoittui peräti neljänneksi.

Sekä Guildo Hornin, Alf Poierin että Athenan kohdalla puhelinäänestystulokseen lienee vaikuttanut vahvasti myös erottuminen laulukavalkadista. Vuoden 1998 viisuissa kuultiin runsaasti traditionaalisia festivaaliballadeja. Vuonna 2003 kilpailukavalkadissa kuultiin lukuisia radiopoppeja ja vuonna 2004 miesten esittämiä balladeja. Guildo Horn, Alf Poier ja Athena ovat olleet piristysruiskeita, jotka ovat herättäneet kiinnostusta sellaisissa katsojissa, jotka eivät pidä tyypillisestä euroviisumusiikista ja ovat turhautuneita toinen toistaan muistuttaviin balladeihin tai radiopoppiksiin. Erottuvat viisut ovat todennäköisesti herättäneet myös runsaasti vastustusta, mutta puhelinäänestyksessä ei voi antaa miinusääniä. Raatiäänestyksessä esityksen vastustajat saattoivat kumota siitä pitävien korkeat arvosanat.

Kuvitellaanpa nyt, että vuonna 1982 Eurovision laulukilpailun tulos olisikin voitu ratkaista nykyaikaisella puhelinäänestyksellä. Olisiko Nuku pommiin silloin jäänyt nollille? Euroviisujen puhelinäänestykselle on tyypillistä, että samaan "alueelliseen blokkiin" kuuluvat maat antavat helposti toisilleen pisteitä, oli näiden viisut sitten minkälaisia tahansa. Ruotsissa asui jo vuonna 1982 runsaasti suomalaisia siirtolaisia, jotka olisivat voineet äänestää korkeankin pistemäärän Suomelle. Kenties myös Norjassa olisi ymmärretty Suomen rock-viisua ja mahdollisesti Tanskastakin olisi voinut tulla pisteitä. Pelkillä naapuripisteilläkin Nuku pommiin olisi saattanut jäädä viimeiseksi, mutta tulokseen tuskin oltaisiin suhtauduttu Suomessa yhtä dramaattisesti, koska sentään tuloksena ei olisi ollut poikkeuksellista nollaa pistettä.

Mutta olisiko mahdollista, että Nuku pommiin olisi voinut yleisöäänestyksessä kerätä laajaltikin vaihtoehto- ja protestiääniä? Eurovision laulukilpailulla oli vuonna 1982 todella paljon katsojia, koska televisiotarjonta ei ollut 80-luvun alussa vielä kovinkaan runsasta. Euroviisujen ei tarvinnut kilpailla katsojista. Monet viisujen katsojat olivat kuitenkin varmasti turhautuneita vuoden 1982 viisujen yleiseen tasoon, joten Nuku pommiin olisi varmasti erottunut renkutusten keskellä. Olisiko vaihtoehtoväki voinut mobilisoitua äänestämään protestina Suomen punk-henkistä performanssia, joka edes yritti tarjota teennäisille tekopirteille rallatuksille vaihtoehtoa? Olisivatko esimerkiksi raggarit ympäri Eurooppaa voineet liittoutua ja äänestää protestiksi Suomen viisua vastalauseena viisujen banaalille tasolle? Vaikka suuri enemmistö viisuäänestäjistä olisi edelleen kammoksunut Suomen meluisaa ja aggressiivista esitystä, he eivät olisi voineet antaa Suomelle miinusääniä. Teoriassa perinteisen viisumusiikin ystävien äänet olisivat hajautuneet usealle perinteiselle ehdokkaalle, siinä missä vaihtoehtoväen äänet olisivat keskittyneet vain Suomen esitykselle. Kuvitellaanpa, että Suomi olisi saavuttanut naapuriääniä (esimerkiksi Ruotsilta 7 pistettä, Norjalta 5 ja Tanskalta 4) ja sen lisäksi noin puolessa äänestävistä maista vaihtoehtoväki olisi onnistunut nostamaan Suomen pikkupisteille (1–3). Britanniasta – punkin kotimaasta – olisi myös voinut tulla hieman enemmänkin pisteitä. Tuloksena olisi voinut olla reilut 30 pistettä, jolla oltaisiin sijoituttu vuoden 1982 Eurovision laulukilpailuissa sijojen 12–13 tienoille. Suhtauduttaisiinko Suomessa silloin Nuku pommiin -viisuun yhtä negatiivisesti, kun viisuäänestys olisi konkreettisesti osoittanut, että edes jossain piireissä laulua arvostettiin. Todennäköisesti laulua pidettäisiin silloin edelleen kummajaisena, joka ei pärjännyt kovinkaan mairittelevasti, mutta kansan keskuudessa tuskin vallitsisi enää miltei yksimielistä näkemystä siitä, että laulua kuuluu pitää katastrofaalisen järkyttävänä.

Kuvaavaa on, että vuonna 2006 Lordin kohdalla ennen viisuja kansalaiskeskustelussa esiintyi täsmälleen samanlaisia näkökulmia kuin Riki Sorsan ja Kojon kohdalla. Lordin viisuedustukseen suhtauduttiin paikoitellen hyvinkin negatiivisesti, mutta soraäänet loppuivat välittömästi, kun eurooppalaiset olivat todistaneet pitävänsä Lordin esityksestä. Yhtä lailla kuvaavaa on, että Lordi menestyi juuri puhelinäänestysajan viisuissa. Vuoden 2006 Eurovision laulukilpailujen finaalissa vain kahdessa maassa – Albaniassa ja Monacossa – ei käytetty puhelinäänestystulosta vaan viisupisteistä päätti raati, ja juuri nämä kaksi maata kuuluivat siihen vain kolmen maan joukkoon, joka jätti Lordin ilman pisteitä.

Nuku pommiin vs. Aina mun pitää


Ajat muuttuvat. Vuonna 2015 Suomen euroviisukarsinnan virkaa toimittaneeseen Uuden Musiikin Kilpailuun osallistui Pertti Kurikan Nimipäivät suoraviivaisella punk-kappaleellaan Aina mun pitää. Aina mun pitää ei missään nimessä edustanut Euroviisujen normeja, sillä viisuissa ei ollut aikaisemmin kilpaillut puhdasoppinen punk-kappale. Vuonna 2015 tätä ei kuitenkaan enää pidetty minkäänlaisena ongelmana. Pertti Kurikan Nimipäivien osallistumisen puolesta järjestettiin mittavia kampanjoita sosiaalisessa mediassa. Euroviisujen normeista poikkeavuutta pidettiin tällä kertaa suorastaan suotavana ja ihailtavana. Suomen kansa äänesti PKN:n ylivoimaisella äänivyöryllä (yli 40 % äänistä yhdeksän esityksen kilpailussa) euroviisuedustajaksi ja odotti viisuista lupaavaa tulosta. Pertti Kurikan Nimipäivien valintaa viisuedustajaksi kuvattiin historialliseksi ja ainutlaatuiseksi.

Viisuviikolla Pertti Kurikan Nimipäivät sai huomattavan paljon mediahuomiota, mutta yhtye jäi siitä huolimatta Euroviisujen semifinaalissa viimeiselle sijalle. Jälleen kuvaavaa on, että puhelinäänestäjät suhtautuivat PKN:n esitykseen suopeammin. Pelkällä puhelinäänestyksellä Aina mun pitää olisi saavuttanut 55 pistettä, kun taas pelkällä tuomariäänestyksellä saldo olisi ollut vaivainen yksi piste. Jumbosija ei kuitenkaan enää haitannut suomalaisia, vaan punk-yhtye sai omiltaan suorastaan kansallissankarin vastaanoton ja poppoolle järjestettiin Helsingin Piritorilla kansanjuhla. Suhtautuminen viisutappioon on muuttunut vuosien 1982 ja 2015 välillä huomattavasti. Vaikka vuoden 1982 viisujen jälkeen Kojon huonoa tulosta pyrittiin selittämään rock-uskottavuuden säilymisenä, ei Suomen kansa hyväksynyt selitystä. Maanpetturi mikä maanpetturi. Euroviisuihin suhtauduttiin haudanvakavasti, eikä Nuku pommiin -esityksen punk-asennetta ja vaihtoehdon tarjoamista osattu arvostaa. Vuonna 2015 menestymättömyyttä itse kilpailussa ei pidetty lainkaan negatiivisena asiana, koska Pertti Kurikan Nimipäivien katsottiin edustavan joka tapauksessa positiivisina pidettäviä arvoja, ja yhtyeen tarjoamaa tasavertaisuuden sanomaa ja punk-asennetta luonnehdittiin "Euroopalle näyttämisenä". Vuonna 1982 suomalaisten tosikkomainen suhtautuminen Eurovision laulukilpailuun yhdistettynä kansakunnan huonoon itsetuntoon ja siihen aspektiin, että viisusolisti nähtiin kansan "edustajana" maailmalla, aiheuttivat sen, etteivät Kojo ja Nuku pommiin voineet aikoinaan saada samanlaista vastaanottoa kuin Pertti Kurikan Nimipäivät ja Aina mun pitää tai Jahn Teigen ja Mil etter mil.

Nuku pommiin camp-estetiikkana


Suomalaisten suhtautuminen Eurovision laulukilpailuun on muuttunut vuosien saatossa huomattavasti vähemmän ryppyotsaiseksi. Eurovision laulukilpailuun on Suomessa assosioitu sellaisia käsitteitä kuten "kansallinen trauma" tai "kompleksi". Suomen ensimmäisen viisuvoiton jälkeen suomalaisten asennoituminen laulukilpailuun on muuttunut huomattavasti vähemmän tosikkomaiseksi. Kilpailuun ei enää tarvitse osallistua hampaat irvessä ja nykyään vaikuttaisi siltä, että suomalaiset olisivat hieman jo oppineet ymmärtämään Euroviisuihin liitettyä camp-aspektia. Suomen viisuvoiton jälkeen myös Nuku pommiin -viisuun on voinut suhtautua jo hieman humoristisemmin. Vuonna 2007 helmikuussa Espoon LänsiAuto Areenalla järjestettiin suuri euroviisukonsertti, jossa esiintyivät kymmenet suomalaiset kestotähdet. Yksi esiintyjistä oli Kojo, joka tuli urheasti viisuhittien ja iskelmätähtien joukkoon esittämään konstailemattomasti oman euroviisunsa. Nuku pommiin on kiistaton osa Suomen Euroviisujen historiaa, ja se soi tasavertaisena Suomen menestyneimpien viisujen ja viisuklassikoiden suomenkielisten versioiden joukossa. Kojo ei ole oikein koskaan suhtautunut ryppyotsaisesti Nolla-Kojon maineeseensa, vaan on silloin tällöin lehdistössä antanut pilke silmäkulmassa lausuntoja Euroviisuista. Yksi legendaarisimpia oli NYT-liitteessä (24.2.2012) julkaistu haastattelu, jossa hän kritisoi Uuden Musiikin Kilpailun tasoa otsakkeella Homot järjestäisivät paremmat euroviisut.

Uuden Musiikin Kilpailusta on vuodesta 2015 lähtien pyritty tekemään entistä viihdyttävämpi ja viisuhenkisempi show, jossa ei säästellä glamourista ja camp-aspektista. Vuonna 2015 erään alkukarsinnan väliaikanumerona nähtiin huikea esitys, kun kolme Suomen viisuedustajatarta – Vicky Rosti, Laura Voutilainen ja Krista Siegfridsesittivät humoristisen version Nuku pommiin -viisusta. Surkeasti menestynyt viisu, joka on aikoinaan aiheuttanut suomalaisille häpeän tunteita ja traumoja, on muuttunut itseironian ja camp-estetiikan kohteeksi. Ehkäpä tällainen suhtautuminen olisi ollut terveempää jo vuonna 1982?

Aiheesta muualla


Tobson och alla bidragen: Nuku pommiin / Finland 1982

Lähteet


Kirjallisuus:

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Kaivanto Petri, Leskelä Ari (2007) Suomen Euroviisut kautta aikojen. F-Kustannus, Helsinki.

Moore Tim (2006) Nul Points. Jonathan Cape, London.

Murtomäki Asko (2007) Finland 12 points – Suomen Euroviisut. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Pajala Mari (2006) Erot järjestykseen – Eurovision laulukilpailu, kansallisuus ja televisiohistoria. Nykykulttuurin tutkimuskeskuksen julkaisuja, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Pajala Mari (2007) Epätelevisionomaista spektaakkelitelevisiota? – Eurovision laulukilpailu 1960-luvun suomalaisessa televisioympräistössä. Teoksessa Wiio Juhani (toim.) Television viisi vuosikymmentä – Suomalainen televisio ja sen ohjelmat 1950-luvulta digiaikaan. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Valtonen Mato, Konttinen Moog, Starck Kjell (2015) Kun Suomi-rock puri ja löi – Kapina-rockin synty, nousu, vaino ja (t)uho. Bazar, Helsinki.

Verkkolähteet:

Tegelmann Pekka: Englantilaismies Stadissa. Selvis-lehti 04/2003. (Verkkolinkki)

9. huhtikuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Kojo – So mean (Finnlevy, 1979)

Monet suomalaiset tietävät Kojon lähinnä surullisenkuuluisasta euroviisuedustuksestaan. Sen vuoksi monelle nuoremman sukupolven edustajalle tutustuminen Kojon debyyttialbumiin tuottaa vähintäänkin suuren positiivisen hämmästyksen. Onko Suomessa tosiaan osattu jo vuonna 1979 tehdä näin kansainvälisen tason musiikkia? Mikä meininki! Mikä svengi! Mikä groove! Ja ennen kaikkea – kuinka mahtava ääni solistilla voikaan olla!

Alkuvuodesta 1979 suomalaisen rockin merkittävät nimet kokoontuivat saman projektin ääreen. Muun muassa Jim Pembroke, Kassu Halonen, Pave Maijanen, Jukka Orma, Zape Leppänen, Pedro Hietanen, Antero Jakoila ja Janne Louhivuori olivat valmistamassa esikoisalbumia raspikurkkuiselle kaverille, jonka uniikki ääni oli herättänyt huomiota Suomen rock-piireissä jo pidemmän aikaa. Kun näin nimekäs kööri oli saatu kasaan, kaikki ennusmerkit viittasivat siihen, että jotain suurta ja merkittävää olisi syntymässä.

Stadin kundi Timo Kojo hurahti nuorena souliin ja funkiin. Kojolla oli ollut jo kouluajoista lähtien lukuisia bändivirityksiä, kuten Jam, Hukkaviiva ja Orient Express. Parikymppisenä hän liittyi Rauli Badding Somerjokea säestäneeseen Money-bändiin, jossa Kojo toimi kitaristina ja toisena solistina. Money säesti Somerjokea juuri hänen suosionsa hurjimpina vuosina. Kojo on muistellut villiä backstage-elämää:
"Eikä se [Badding] todellakaan koskaan mitään pahaa tehny niille gimmoille, ei se halunnu. Se itki tyttöjen olkapäätä vasten ja gimmathan koki helvetin äidillisiä tunteita. Välillä kerto niille menninkäisjuttuja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 255)
1970-luvun alkupuoliskolla Kojo ehti esiintyä myös duona Dave Lindholmin kanssa. Baddingin suursuosion laannuttua 1970-luvun puolivälissä Money hajosi. Moneyn pohjalle syntyi uusi yhtye Madame George, joka alkoi soittaa funk- ja soulmusiikkia, mikä oli tuohon aikaan vielä sangen harvinaista täällä Pohjolan perukoilla. Madame Georgen jäseniä olivat Kojon lisäksi Jukka Orma (kitarat), Janne Brunberg (basso) ja Matti Kankkunen (rummut). Kankkusen korvasi vuonna 1977 Bill Carson. Madame George levytti esikoissinglensä Feelins / I'm a man Love Recordsille vuonna 1976. Yhtyeen alkutaival ei ollut helppo, sillä esiintymisiä oli vähänlaisesti, eikä funkia ja soulia oikein ymmärretty pääkaupunkiseudun klubien ulkopuolella.
"Oli siel semmosii tilanteita että tanssisalit tyhjeni. Tätä ennen oli ollu nää Baddingin viritykset, kakstuhatta ihmistä huutamassa ja poliisit kantaa niitä pyörtyneitä pois. Sit meidän hieno bändi... siel on kuus diggarii, jossain nurkassa värjöttelee." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 242)
Vaikka alku olikin haastava, yhtye pääsi vuonna 1977 levyttämään kokonaisen albumin. Love Records julkaisi Madame Georgen pitkäsoiton nimeltään What's happening?. Albumi herätti Suomen edistyksellisissä muusikkopiireissä kiinnostusta. Kriitikot kehuivat albumia ja suhtautuivat yhtyeeseen muutenkin suopeasti: vihdoinkin Suomessa oli kunnollinen bändi, joka soitti kansainvälisen tason funkia. Madame George sai maininnan jopa Mitä, missä, milloin -kirjan kevyen musiikin katsaukseen. Kunnianhimoisella albumilla kuullaan varsinaisen bändin soiton lisäksi aivan huikeaa puhallintyöskentelyä – josta vastaavat Suomen tuon ajan eturivin tuuttaajat Eero Koivistoinen, Markku Johansson ja Simo Salminen – ja solisti Kojon lisäksi taustalaulajan virkaa hoitavat Maarit sekä Babitzinin sisarukset Muska ja Anna pistävät parastaan. Kriitikoiden ylistyksistä huolimatta suuri yleisö ei varsinaisesti missään vaiheessa löytänyt yhtyettä, eikä albumi osoittautunut kovinkaan merkittäväksi kaupalliseksi menestykseksi. Madame George hajosi jo seuraavan vuoden aikana.

Vuonna 1978 Kojo oli solistina Albert Järvisen singlellä Buzz the jerk / Mama, keep your big mouth shut. Varsinkin jälkimmäistä – Honey Aaltosen määritelmän mukaan "säröisen tremolokitaran ruudittamaa" – levytystä on pidetty yhtenä Järvisen uran kohokohtana ja eräänä suomirockin merkittävimmistä kulttiklassikoista. Kojon ainutlaatuisen persoonallinen ääni herätti huomiota, kiinnostusta ja hämmästystä. Kuten Maj-Lis Doktár on luonnehtinut:
"Suomalainen pellavapää lauloi mustaa musiikkia niin vakuuttavan aidosti ja sellaisella hurjuudella ja palolla, ettei moista oltu ennen näillä leveysasteilla kuultu."
Jo Kirka oli kymmenen vuotta aikaisemmin hämmästyttänyt Suomen musiikkipiirejä laulamalla rajusti kuin Little Richard. Kojon raspiääni oli kuitenkin aivan omaa luokkaansa. Etenkin Mama, keep your big mouth shut -levytyksessä Kojon äänenkäyttö ja sen korkeat "rääkäisyt" olivat jotain aivan uutta ja ainutlaatuista suomalaisessa äänityksessä. Aivan kuin ääni särkyisi. 

Samana vuonna Kojo levytti Love Recordsille kaksi soolosingleä: It's my life / Hard luck story sekä I'll go crazy / Hot red white'n'blue. Levytysten genreksi on luonnehdittu Love Records -historiikissa "jämerä boogierock, jossa kuuluu laulajansa mieltymys souliin" (Rantanen 2005, 173). Näillä kahdella singlellä alkoi Kojon yhteistyö Jim Pembroken kanssa, mikä osoittautui käänteentekeväksi hänen soolouransa lähtölaukauksen kannalta. Nämä Kojon neljä ensimmäistä soololevytystä on julkaistu cd-formaatissa vuonna 1999 Madame Georgen albumin cd-painoksen bonusraitoina.

Alkuvuodesta 1979 alettiin suunnitella Kojon sooloalbumia. Albumi oli alun perin tarkoitus julkaista Love Recordsille, mutta levy-yhtiön taloudelliset vaikeudet olivat edenneet jo liian pitkälle, minkä vuoksi albumin julkaisi lopulta Finnlevy. Finnlevy edusti monella tavalla Love Recordsin vastakohtaa. Siinä missä Love Records oli epäkaupallinen, omaehtoinen ja kunnianhimoinen, Finnlevy oli ollut koko 1970-luvun ajan Suomen ylivoimaisesti suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja, joka julkaisi hyvin pitkälti ainoastaan kaupallista musiikkia. Love Recordsin menestys sai kuitenkin perinteiset levy-yhtiöt muuttamaan asenteitaan. Jo 1970-luvun puolivälissä Scandia perusti oman HI-HAT-merkkinsä, joka keskittyi julkaisemaan undergroundia ja nuorisolle suunnattua musiikkia. HI-HATin ensimmäisiä kiinnityksiä olivat muun muassa Seppo Närhi ja Kalevala. Juice Leskinen ja Mikko Alatalo siirtyivät Love Recordsin talousvaikeuksien vuoksi juuri HI-HATille 70-luvun viimeisinä vuosina. Finnlevylle taas perustettiin vuonna 1978 levymerkki DigIt, jonka alkuvaiheista Pekka Nissilä on kirjoittanut seuraavasti:
"Finnlevylle vuonna 1978 perustettu levymerkki DigIt liittyy osaltaan siihen aikakauden tilanteeseen, missä erittäin vankan kotimaisen musiikin tuotannon luonut Love Records -yhtiö oli ajautunut taloudellisiin vaikeuksiin, minkä myötä yhtäältä oli oletettavissa tietynlainen tyhjiö Loven tuotannon mahdollisesti loppuessa, ja toisaalta sen artistirosteri olisi etsimässä itselleen uutta julkaisijayhtiötä."
DigIt-levymerkin ensimmäinen suurmenestys oli Maaritin erittäin tasokas albumi Siivet saan (1978), joka ylsi kultalevylukemiin. Lisää menestystä levymerkki saavutti seuraavan vuoden puolella, kun julkaistiin Kojon debyyttisooloalbumi So mean – tuotenumeroltaan DIGLP 05.

So mean -albumia äänitettiin keväällä 1979 Loven studioilla. Albumi sisältää yhdeksän englanninkielistä laulua, jotka ovat pääosin Kojon ja Jim Pembroken yhdessä kynäilemiä. Yhden laulun – Mrs. Universum – tekijöiksi on merkitty Jukka Orma ja Kojo. Albumin tuotannosta vastasi itse Peter von Bagh, mutta varsinaisena tuottajana hääräsi Kassu Halonen, joka sovitti albumin biisit yhdessä Kojon kanssa. Halonen oli noussut suomalaisen musiikkipiirin eliittiin 1970-luvun puolivälissä Kirkan taustayhtyeen myötä. Halonen teki ensimmäiset sovituksensa vuonna 1974 Kirkan soul-vaikutteiselle albumille Tiukka linja. 70-luvun jälkipuoliskolla hänen nimensä alkoi yleistyä suomalaisissa iskelmälevyissä niin sovittajana, tuottajana kuin säveltäjänäkin. Kassu Halonen työskenteli enimmäkseen pop-iskelmien parissa, vaikka hänen juurensa olivat tiukasti rockissa. Vuonna 1978 Kassu Halonen tuotti Mikko Alatalon ensimmäisen "siirtomaa-Suomen" lauluja sisältäneen albumin Yhdentoista virran maa. Laulelmapainoitteinen albumi tarjosi vaihtelua perinteiselle iskelmälinjalle. Kojon So mean -albumin myötä Kassu Halonen pääsi kuitenkin jälleen työskentelemään kunnon rockin parissa.

So mean -albumin kansitaiteessa poseerasi koko albumin valmistamiseen
osallistunut poppoo.
Kojon So mean -albumin muusikkopoppoo on vähintäänkin vakuuttava. Säestäjinä toimivat Kojon bändikaverit, joista Janne Brunberg ja Jukka Orma olivat olleet mukana jo Madame Georgessa. Kojon yhtyeessä soittivat myös Beaver Aitto-oja (rummut) ja Heikki Hiekkala (koskettimet). Lisäksi albumilla musisoivat muun muassa Pedro Hietanen, jonka pimputukset tuovat albumin raidoille sopivaa letkeyttä, Consta, Antero Jakoila, Pave Maijanen ja Zape Leppänen. Albumin muutamilla raidoilla on satsattu vahvasti puhaltimiin, joita soittivat muun muassa Tom Bildo, Pentti Lahti, Simo Salminen ja Mircea Stan. Lisäksi albumin yksittäisillä raidoilla vieraili muita suomalaisia tuon ajan eturivin studiomuusikoita.

So mean -albumia on luonnehdittu suomalaisen rock-musiikin klassikoksi. Albumi voidaan genrensä puolesta luonnehtia rockiksi, mutta siinä kuullaan myös muun muassa soulia, funkia ja reggaeta. Muutamat raidat ovat sen verran lempeitä, että ne voitaisiin jo melkein ennemmin luonnehtia popiksi, mutta Kojon raaka ääni tuo jokaiseen lauluun ripauksen eläimellisyyttä. Toisaalta albumi nousi ilmestyessään myös diskojen suosikkilevyksi, ja Kojon lauluja soitettiin 70- ja 80-luvun vaihteessa diskoissakin. So mean -albumin vastaanotto oli vähintäänkin mahtava. Suomalaiset kriitikot olivat äimän käkenä, kun suomalaisin voimin oli kyetty valmistamaan älppäri, joka olisi kestänyt mennen tullen kansainvälisen vertailun ja svengasi aivan uudenlaisella tavalla. Nyt myös suuri yleisö löysi Kojon ja hämmästeli, että missä näin lahjakas kaveri oli ollut kaikki nämä vuodet. So mean -albumin kansainvälinen ote ja ennen kaikkea Kojon englannin kielen ääntäminen herättivät huomiota ja ihastusta Suomen rock-piireissä.

Kojon esittämä musiikki oli monipuolisempaa ja innovatiivisempaa kuin esimerkiksi Hurriganesilla, joka oli keskittynyt esittämään pääosin yksinkertaista rock'n'rollia – vaikka toki esimerkiksi albumeilla Tsugu way (1977) ja Hanger (1978) kuultiin hieman perinteisestä poikkeavaa ganesia. Siinä missä 70-luvulla Hurriganesin levytysten musisoinnista vastasi hyvin pitkälti vain itse bändi, Kojolla oli taustallaan laajempi muusikkokööri, joten soitinnus oli runsaampaa kuin Hurriganesilla. So mean -albumin musisointia kehuttiinkin arvioissa raikkaaksi ja innostuneeksi. Toki Suomessa oli 1970-luvulla lahjakkaita progressiivisen rockin yhtyeitä, kuten Tasavallan presidentti ja Wigwam, jotka saivat suitsutusta myös ulkomailta. Siinä mielessä Kojo ei ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen rock-esiintyjä, joka sai kehuja kansainvälisyydestään. Mutta vaikka progebändien musiikki saavuttikin runsaasti arvostusta, ja albumit nousivat listoille, niiden esittämä musiikki oli kuitenkin aivan liian vaikeatajuista (Wigwamilla etenkin ennen Nuclear Nightclubia) suurelle yleisölle. Kojon biisit olivat tarpeeksi simppeleitä ja selkeärakenteisia suurelle yleisölle, joten albumista muodostui kaupallinen menestys. So mean -albumin materiaalia voisi siis luonnehtia hieman monimuotoisemmaksi kuin Hurriganesin musiikkia mutta kuitenkin huomattavasti populaarimmaksi ja yksinkertaisemmaksi kuin progea.

Teoksessa Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia on analysoitu osuvasti So mean -albumia:
"Kojo, soul-laulaja Herra tietää kenen armosta, on saanut soololevyn, jonka hänen nielurisansa totisesti ansaitsevat. Kojohan on jo hyvän aikansa mitellyt sekalaisissa stadilaisissa kokoonpanoissa, uran erikoisuutena toimiminen Baddingin komppikitaristina. Tälläkin levyllä soittaa miehistöä Kojon taannoisesta säestysbändistä Madame George, ja nyt viimeistään käy ilmi näiden porukoiden kehittäneen itselleen huomattavan ammattitaidon muusikkoina kaiken muun elämäntaidon ohella. Tällä levyllä soololaulaja on saanut studioon juuri hänen genreään edustavan soittajakunnan. - - Kojon raspikurkkuääni kiipeää hämmästyttävän korkealle – lähes hevikimittäjien lukemiin – menettämättä uljauttaan. Melko lyhyeenkin soul-ulinaan hän saa mahtumaan James Brown tai Bob Marley -tyyppisen, kahlehditun ihmisen vangitsevan vibraton. Rytmisesti hän liikkuu suvereenina suhteessa poljetoon ilman tyylirikkoja." (Bruun, Lindfors, Luoto, Salo 1998, 294)
Albumilta saatiin ensimmäinen maistiainen, kun julkaistiin single Good foot / So mean. Nämä laulut olivatkin albumin kaksi ensimmäistä raitaa. Nimikkobiisi So mean on mitä mainioin aloitusraita ja se kappale, joka albumilta parhaiten muistetaan. So meanin sovituksessa miltei pääosassa on Pekka Pöyryn soittama saksofoni. Saksofoni dominoi jo kappaleen introssa, ennen kuin alkaa kitaranräminä ja Kojo avaa suunsa. Myös laulun välisoolossa pääosassa ovat puhaltimet. Onnistunut sovitus onnistuu säilyttämään rock-uskottavuutensa, mutta mukaansatempaavien puhaltimien vuoksi biisiä on voinut jamitella myös diskoissa.

Kakkosraita Good foot tuo muistumia Madame Georgen ajoista, sillä kyseessä on tyylipuhdas funk-biisi, jossa on aivan huikea svengi ja groove! Vaikka raita kestää melkein viisi minuuttia ja siinä lähinnä toistetaan yhtä ja samaa rakennetta, niin meininki on niin mukaansatempaavaa, ettei kuuntelukokemukseen ehdi kyllästyä. Sovitus – joka on itse asiassa Jim Pembroken käsialaa, vaikka kaikki muut albumin laulut ovat Kassu Halosen ja Kojon sovittamia – on laadukas ja kansainvälisen kuuloinen, ja siinä huomion ansaitsee ennen kaikkea näppärä puhaltimilla leikittely. Koko raidan kruunaa lopussa vielä Kojon unohtumaton naurahdus. Liekö Good foot muuten ensimmäinen Suomessa levytetty musiikkikappale, jonka sanoituksessa mainitaan sana "ass"? No, kuten laulun nimestäkin voi jo päätellä, Good foot lienee saanut inspiraationsa James Brownin megahitistä Get on the good foot. Varsinkin laulujen poljennossa ja tunnelmassa on paljon yhtäläisyyksiä.

Kolmas raita Jodie on osoittaa, että Jim Pembrokella on ollut kiinnostusta reggaeta kohtaan jo ennen Reggae OK'ta. 1970-luvun aikana reggae oli rantautunut Eurooppaan, mutta Suomessa reggae-levytyksiä oli tehty hyvin vähänlaisesti. Kirka oli vuonna 1974 levyttänyt Bob Marley -käännöksen Taas nousen junaan. Vuonna 1976 Virroilta kotoisin ollut yhtye Donna levytti Love Recordsille yhden singlen, jonka a-puoli Muinainen kaunotar oli reggae- ja ska-vaikutteinen. Nykyään musiikkihistoriikeissa levytystä pidetäänkin ensimmäisenä suomalaisena reggae-levytyksenä. Reggae oli vielä So meanin ilmestymisen aikaan Suomessa täysin lapsenkengissään, joten albumin reggae-biisejä voidaan pitää suomireggaen esiasteena. Siinäkin mielessä So mean on toiminut uuden musiikkityylin airueena. Jodie-kappaleen säestyksessä pääosassa ovat urut, lyömäsoittimet ja kitarasoolo. Ja lopussa kuullaan jälleen Kojon vastustamaton naurahdus.

Neljäs raita on nimeltään Woodoo, jossa onkin nimensä mukaisesti sangen hypnoottinen tunnelma. Woodoo on muuten melko letkeän albumin selvästi raskain kappale. Liki kuusiminuuttisessa biisissä kuullaan aivan huikean järeää kitarointia. Varsinaisen bändin lisäksi Woodolla kitaraosuuksista vastaa Janne Louhivuori, joka soittaa sekä slide- että komppikitaraa.

So mean -albumin B-puolen aloittaa kaksi letkeää albumiraitaa Yellow moon ja Mrs. Universum. Albumin kovaa tasoa kuvastaa, että myös sen "vain albumiraidoiksi" tarkoitetut kappaleet ovat onnistuneita tuotoksia. Albumi pysyy timanttisena kokonaisuutena aina ensi tahdista viimeiseen, eikä tunnelma lässähdä missään vaiheessa. Yellow moonissa letkeyttä tuo fanfaareilla ryyditetty marssimainen rytmi ja Pedro Hietasen pimputtelema välisoolo. Kojon loppurevittely on yksi albumin vokaalisia kohokotia. Mrs. Universumissa Jukka Orma soittaa yhden albumin ytimekkäimmistä kitarasooloista.

Albumilta julkaistiin toinen singlelohkaisu, joka sisälsi kappaleet Green dollar ja Veronica Hillside. Green dollar on albumin toinen reggaepoljentoinen levytys, jonka säestyksen pääosassa ovat jälleen soul-urut ja hillitty kitarasoolo. Green dollar on sisällytetty Kojon kokoelmalevyille ja sitä pidetäänkin yleisesti yhtenä albumin onnistuneimmista raidoista. Kertosäkeistö on sen verran yksinkertainen, että siinä on helppo laulaa mukana jo ensikuulemalta.

Toiseksi viimeisenä lauluna kuullaan jälleen letkeä albumiraita Mailbox, joka on kolmeminuuttinen ytimekäs rokki. Jälleen kerran esille nousee Jukka Orman tiukka kitarasoolo, joka nostaa kokonaisuuden uusiin sfääreihin.

Vihoviimeisenä lauluna kuullaan koko albumin upea loppukliimaksi. Päätösraita Veronica Hillside on yksi suomirockin upeimpia mestariteoksia. Albumin ainoa balladi erottuu kokonaisuudesta huomattavasti, mutta se toimii dramaturgisesti onnistuneesti viimeisenä hitaana. Veronica Hillsiden omaleimaisessa ja tunnelmallisessa sovituksessa kuullaan Antero Jakoilan soittamaa mandoliinia, Pedro Hietasen haitaria ja mukana on myös lapsikuoro. Mandoliini, haitari ja lapsikuoro yhdistettynä Kojon rajuun raspiääneen luovat mielenkiintoisen kontrastin, mikä onkin koko levytyksen suola. Sävellys kuulostaa yksinkertaiselta, mutta se sisältää upeita nyansseja ja yksityiskohtia. Veronica Hillside on malliesimerkki taiteesta, jossa yksinkertaisen kuuloisista aineksista saadaan kasaan värisyttävä ja tunteita herättävä kokonaisuus. Veronica Hillside on sävellys, jolla olisi voinut tahkoa rahaa, jos laulu olisi vain saatu myytyä ulkomaille.

Kuten edellä tuli jo todettua, So mean saavutti ilmestyessään huikean vastaanoton. Kriitikot kehuivat albumia maasta taivaaseen ja myös suuri yleisö löysi albumin. Heinäkuussa 1979 So mean nousi albumilistan sijalle 12. Elokuussa sijoitus kohosi jo yhdeksänneksi ja syyskuussa se saavutti korkeimman sijoituksensa albumilistan seitsemäntenä. Albumilistalla So mean viihtyi kaikkiaan yli puoli vuotta. So mean myi kultalevyyn oikeuttavat 25 000 äänitettä, joten se oli kaupallisesti menestynein vuonna 1979 ilmestynyt suomalainen rock-älppäri. Kojoa pidettiin suomirockin lupaavimpana tulokkaana ja hänen uskottiin tuovan suomalaiseen rock-musiikkiin kauan kaivattua kansainvälisyyttä. Hetken aikaa Kojo oli suomalaisen rockin kiistaton kuningas. Kuten hän lauloi Yellow moon -laulussaan: "That's the time and place I wanna be the best!"

1970- ja 80-lukujen vaihteessa Suomessa käytettiin vielä sellaista diskurssia, mitä ei enää nykyään pidettäisi lainkaan soveliaana. Kojon ääntä ja tapaa laulaa pidettiin ominaisena lähinnä tummaihoisille laulajille, ja sen vuoksi hänen yhteydessään käytettiin usein n-kirjaimella alkavaa sanaa. Tällaista tietynlaista rodullistamista oli havaittavissa myös oheisessa Veronica Hillside / Green dollar -singlen mainostekstissä. Omanlaisensa kunnianosoituksen Kojo sai jo vuonna 1980, kun hänet ja hänen laulutapansa mainittiin Mikko Alatalon hitiksi osoittautuneessa humoristisessa laulussa Kyllä sitä ny ollaan niin neekeriä, että. Laulu julkaistiin alun perin Alatalon livealbumilla Elävänä Pispalassa (ja vähän muuallakin) ja siitä tuli niin suosittu, että se päätyi jopa 80-luvun Finnhits 2 -kokoelmalle.

Kojon seuraavaa albumia odotetiin kuin kuuta nousevaa. Toinen albumi Lucky street ilmestyi kesäksi 1980 ja se nousi välittömästi albumilistan ykköseksi ja myi edeltäjänsä tavoin kultaa. Lucky streetillä jatkettiin hyvin pitkälti So meanin linjoilla. Albumi sisälsi Kojon ja Jim Pembroken kynäilemää rokkia, soulia ja reggaeta. Sovittajina toimivat jälleen Kassu Halonen ja solisti itse. Vaikka resepeti pysyi samanlaisena, Lucky street ei osoittautunut aivan samalla tavalla timanttiseksi kokonaisuudeksi kuin So mean. Lucky street sisältää useampia "laiskempia" vähemmän karismaattisia kappaleita. Esimerkiksi aloitusraita Workout ei tempaise samalla tavalla mukaansa kuin So mean, eikä Sunny southside Of New Mexico vedä vertoja debyyttialbumin reggaeraidoille. Albumin ehdottomia kohokohtia ovat huikea rokki De Soto Sweet, jossa uskomattoman hienon kitarasoolon soittaa itse Albert Järvinen, sekä brucespringsteenmäinen tarttuva rokki Runnin' out of time. Albumilta on jäänyt elämään myös kapakkalaulua muistuttava Françoise, jossa Kojo pääsee esittelemään ranskan kielen taitoaan. Veikkaan, että kovinkaan moni natiivi ranskankielinen ei hirveästi saisi sanoituksesta selvää... Lucky streetilla on esikoisalbumia enemmän balladeja, joissa Kojo pääsee revittelemään souläänellään. Harmi vain, että solisti on parempi kuin esittämänsä kappaleet.

Kojo vieraili 1980-luvun alkuvuosina Pedro's heavy gentlemenin albumeilla, joissa hän pääsi myös esittelemään ranskantaitoaan. Vuonna 1980 yhtyeen esikoisalbumilla hän esitti laulun Eh 'tite fille. Seuraavana vuonna yhtyeen toisella albumilla Doing Kojo vetäisi laulun Fine, fine, fine. Vuonna 1982 Kojo lauloi yhtyeen albumilla Tango Moderato laulun Ne t'en vas pas, joka on ranskankielinen versio Toivo Kärjen tangosta Tule hiljaa.

Vuonna 1981 Kojo julkaisi kaksikin julkaisua. Hit Parade sisälsi sikermiä, joissa hän versioi soul-klassikoita. Varsinainen kolmas sooloalbumi Go all the way ilmestyi jälleen kesäksi. Tämä albumi ei menestynyt enää kahden ensimmäisen albumin tavoin, vaikka se debytoikin Suomen albumilistalla seitsemäntenä. Kojon albumeilla alkoi entistä enemmän ajan hengen mukaisesti kuulua syntsataustoja.

Kojo oli noteerattu lahjakkaana tulkitsijana, joka pystyi tulkitsemaan vaivattomasti haastavampiakin lauluja. Sen vuoksi hänestä kaavailtiin joissain piireissä Suomeen tietynlaista yleislaulajaa, jonka kehtasi lähettää kansainvälisille estradeille. Kojo esiintyikin 1980-luvun alkuvuosina muun muassa Roskilden festivaaleilla, Koreassa World Song Festivalissa sekä Bulgariassa Kultaisen Orfeuksen laulukilpailuissa. Vuonna 1982 Suomen rock-piirit kokivat varmasti yhden elämänsä suurimmista hämmästyksistä, kun ilmoitettiin, että Kojo osallistuu Suomen euroviisukarsintoihin. Euroviisut eivät olleet ensimmäinen estradi, jonne rockin kuningas miellettiin, vaikka edellisenä vuonna karsintoihin oli osallistunut muun muassa Juice Leskinen ja Suomen viisuedustajaksi valittiin Jim Pembroken sävellys Reggae OK. Vuonna 1982 Yleisradio kutsui viisukarsintoihin etukäteen neljä esiintyjää: Kojo, Tapani Kansa, Ami Aspelund ja lauluyhtye Opus 5. Kaikki solistit tunnettiin lahjakkaina "yleislaulajina", joiden uskottiin selviävän musiikkityylistä kuin tyylistä. Kojo sai esitettäväkseen hovisäveltäjänsä Jim Pembroken sävelmän Nuku pommiin ja Jukka Siikavireen sävellyksen Video-Venus. Rockhenkinen asiantuntijaraati valitsi viisuedustajaksi Nuku pommiin, jonka yhteiskunnallinen ja pasifistinen sanoma sopi hyvin ajan henkeen. Suomen kansa oli kuitenkin valinnasta vähintäänkin järkyttynyt, minkä seurauksena Yleisradion puhelinpäivystys tukkeutui. Kojo itsekin antoi lausuntoja, joiden mukaan hän ei itse ikinä valitsisi tällaista laulua omalle albumilleen, mutta Juice Leskisen sanoitus oli sellainen, jonka hän saattoi itsekin allekirjoittaa.

Bomb out -kokoelmaa yritettiin myydä
kansainvälisille markkinoille, mutta harvat
olivat kiinnostuneita nollan pisteen euro-
viisuilijasta.
Loppu on historiaa. Vaikka Kojo hoiti edustustehtävänsä sinänsä mallikkaasti, Suomi jäi Harrogaten Eurovision laulukilpailuissa kokonaan pisteittä. Kojon ura valui yhdessä yössä vessanpöntöstä alas. 25 000 suomalaista olivat saattaneet ostaa Kojon levyjä, mutta Euroviisuilla oli Suomessa sata kertaa enemmän katsojia. Monelle suomalaiselle Nuku pommiin oli ensimmäinen omakohtainen kokemus Kojosta. Suomalaiset suhtautuivat 1980-luvun alkuvuosina Eurovision laulukilpailuun vielä hyvin vakavasti, ja nollan pisteen tulos epäsovinnaisella kappaleella tulkittiin miltei maanpetokseksi. Mieleen on jäänyt myös Suomen Espanjan-suurlähettilään Joel Pekurin katkeransuloinen kirjoitus Helsingin Sanomien yleisönosastolla, jossa Pekuri julisti Kojon ja taustajoukkonsa olleen häpeäksi Suomelle. Kojosta tuli loppuelämäkseen "nolla-Kojo". Kojo on myöhempinä vuosina kertonut, kuinka tuntemattomat ohikulkijat Suomessa suhtautuivat häneen viisureissunsa jälkeen hyvinkin aggressiivisesti. Rock-piirit olivat jo hylänneet Kojon eroviisukarsintoihin osallistumisen myötä, vaikka nollan pisteen tulosta pyrittiinkin selittämään rock-uskottavuuden säilymisenä.

Vuonna 1983 Kojo levytti Lontoossa seuraavan albuminsa Time won't wait. Albumi sisältää muun muassa aivan huikean Bill Carsonin kanssa levytetyn menopalan Whatugonnado?, joka taitaa olla Suomen ensimmäinen hip hop -levytys. Tällä albumilla Kojo teki muutenkin paluun jälleen funkahtavampaan musiikkiin. Albumin soittajat olivat kotoisin Länsi-Intian saaristosta. Vaikka albumi sisälsikin lukuisia kiinnostavia lauluja, nolla-Kojo ei ollut enää Suomen musiikkimarkkinoilla kuuminta hottia. Albumi käväisi toukokuussa 1983 Suomen albumilistan sijalla 27.

Tämän albumin jälkeen Kojo vaihtoi esityskielensä suomeksi. Vuonna 1985 hän julkaisi Jim Pembroken kanssa albumin Bee tai pop, joka sisälsi suomenkielisiä sanoituksia Pembroken sävellyksiin. Vuonna 1986 julkaistiin albumi Rommia sateessa, jossa Kojo tulkitsi suomenkielisiä versioita Ruotsin Bob Dylaniksikin kutsutun Ulf Lundellin lauluista. Vuonna 1990 julkaistiin Kojon viimeinen Finnlevy-albumi Pyöri maa, pyöri kuu. Näinä aikoina hän teki paljon yhteistyötä Vesa Anttilan ja Jussi Liskin kanssa. Liski ja Kojo tuottivat yhdessä muun muassa Taneli Mäkelän ensimmäiset albumit 1980-luvun lopussa. Kojon suomenkieliset albumit eivät kuitenkaan menestyneet eivätkä nousseet listoille. Sittemmin Kojolla on ollut moninaisia musiikkiprojekteja muun muassa itärajan toisella puolella.

Kojon ensimmäiset albumit ovat kuitenkin jääneet elämään suomalaisen rockin historiaan. Vuonna 1990 So mean ja Lucky street julkaistiin samojen kansien alla 2 alkuperäistä -sarjassa. Sarjan cd-painokset tuottivat usein ongelmia, sillä kaksi albumillista eivät aina mahtuneet yhdelle cd-levylle, minkä vuoksi jotkut kappaleet jouduttiin karsimaan cd-painokselta. So mean on kokoelmalla kokonaisuudessaan, mutta Lucky streetiltä jätettiin pois kaksi levytystä: Snake eyes up ja albumin outrona toiminut Night cap.

Vuonna 2002 So mean -albumista julkaistiin remasteroitu cd-painos upeilla soundeilla. Albumin painosmäärä taisi kuitenkin olla melko pieni, sillä tästä cd-painoksesta on tullut jo pienoinen keräilyharvinaisus. Allekirjoittanutkin on etsinyt sitä jo vuosikausia kissojen ja koirien kanssa tuloksetta.

Warner Music Finland julkaisi vuonna 1998 Kojolta kokoelman 20 suosikkia -sarjassa, joka sisältää hänen Finnlevy-levytyksiään vuosilta 1979–1990 eli kaikkea mahdollista englanninkielisistä rockeista suomenkielisiin balladeihin. So mean -albumilta kyseille kokoelmalle on sisällytetty kaikki singlelohkaisut eli neljä raitaa: So mean, Good foot, Green dollar ja Veronica Hillside.

So mean -albumi on ollut vuonna 1979 upea kansainvälinen tuulahdus ja piristysruiske suomalaiseen rock-skeneen. Julkaisuvuotenaan suomirock eli murrosten aikaa. 1970-luvun viimeisinä vuosina Hurriganes oli menettänyt valta-asemansa ja nuoriso kuunteli rockabillya tai punkia. Vuosikymmenen vaihtuessa syntyi uusi aalto Hassisen koneineen. Kojon So mean -albumi ei edustanut näitä aikansa trendimusiikkityylejä, mutta se onnistui silti järisyttämään suomalaisen rockin mannerlaattoja. Olisikin suotavaa, että Kojo opittaisiin tuntemaan ennemmin tästä klassikkoalbumistaan kuin surullisenkuuluisasta euroviisustaan. So mean, Good foot ja Veronica Hillside ovat ainakin omissa listauksissani suomalaisen rockin ehdotonta parhaimmistoa.




Lähteet


Kirjallisuus:

Bruun Seppo, Lindfors Jukka, Luoto Santtu, Salo Markku (1998) Jee Jee Jee – Suomalaisen rockin historia. WSOY – Kirjapainoyksikkö, Porvoo.

Hakasalo Ilpo (1978) Kevyen musiikin katsaus 1977–1978. Teoksessa Mitä, missä, milloin 1979. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Murtomäki Asko (2007) Finland 12 points – Suomen Euroviisut. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.

Rantanen Miska (2005) Love Records. Tarina. Taiteilijat. Tuotanto. Schildts Kustannus Oy, Espoo.

Verkkolähteet:

Nissilä Pekka: DigIt. Artikkelissa Fazer Finnlevy. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa.
http://www.suomalaisenmusiikinhistoria.fi/doc/fazer_finnlevy.pdf

Kokoelmalevyjen kansitekstit:

Aaltonen Honey. Albert Järvinen: Patchy Moss – 30 big ones (Siboney, 2000).

Doktár Maj-Lis. Kojo: 20 suosikkia – So mean (Warner, 1998).

Aiheesta muualla


Maailman paras levy: 58. Kojo: Lucky Street (1980): Suomalaisen juurimusiikin peruskivi.

YLE Elävä arkisto: Raspikurkkuinen Kojo oli omimmillaan rockissa ja bluesissa.


Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt sekä Suomen albumilistat.

8. huhtikuuta 2016

Euroviisujen esiintymisjärjestys – millaisia merkityksiä sillä on?


Vuonna 1982 Luxemburgia edusti Eurovision laulukilpailuissa rauhallinen balladi Cours après le temps, joka oli arvottu kilpailemaan esiintymisnumerolla kaksi. Kilpailulähetyksen Ison-Britannian BBC:lle selostanut Terry Wogan arvioi laulun menestymismahdollisuuksia toteamalla, että hän pitäisi sitä potentiaalisena voittajana, mutta epäilee, että laulu esitetään kilpailussa hieman liian aikaisessa vaiheessa. Seuraavana vuonna Luxemburgin edustussävelmä Si la vie est cadeau oli arvottu esiintymään viimeiselle esiintymisnumerolle. Esityksen päätyttyä Wogan totesi esiintymisnumeron olevan erinomainen ja uskoi sen parantavan Luxemburgin menestymismahdollisuuksia raatien äänestyksessä.

Terry Woganin kommenteissa tuodaan esille näkökulma, jonka mukaan laulun esiintymisnumero euroviisukilpailun laulukavalkadissa vaikuttaisi sen menestymismahdollisuuksiin. Vaikka Wogan ei määrittele minkäänlaisia syitä, mistä ilmiö mahdollisesti johtuisi, hän on kuitenkin sanomisiensa perusteella tiedostanut, että esiintymisjärjestyksellä voisi ylipäätään olla jonkinlaisia vaikutuksia kilpailumenestykseen.

Harel Skaat, Israelin euroviisuedustaja vuodelta 2010 riemuitsee:
finaalissa himoittu esiintymisnumero 24!
Esiintymisjärjestyksen vaikutuksista Eurovision laulukilpailujen tuloksiin on keskustelu jo vuosikymmeniä. Keskustelu voimistui etenkin sen jälkeen, kun Euroviisuissa siirryttiin yleisöäänestykseen vuonna 1998. Yleisen näkemyksen mukaan esiintymisnumerot kilpailukavalkadin loppupuolella ovat menestyksen kannalta parhaimpia mahdollisia, koska viimeiset esitykset ovat parhaiten televisiokatsojien mielessä äänestysajan alkaessa. Euroviisulähetysten selostajat alkoivat puhua "himoituista viimeisistä esiintymisnumeroista". Tilastonikkarit ovat laatineet tilastoja, jotka osoittavat kuinka loppupään esiintymisumeroilta on useimmiten kaikkein todennäköisimmin saavutettu menestystä. Silloin kun Euroviisuissa vielä arvottiin finaalin esiintymisnumerot semifinaalien jälkeisissä lehdistötilaisuuksissa, artistit tuulettivat avoimesti mikäli saivat esiintymisnumeron loppupäästä.

Pyrin tässä kirjoituksessa tuomaan esille näkökulmia esiintymisjärjestyksen vaikutuksista Eurovision laulukilpailuissa. Esittelen muutamia esimerkkejä, joissa juuri esiintymisnumeron on uskottu vaikuttavan esityksen menestykseen. Yritän pohtia selitysmalleja sille, mistä esiintymisjärjestykseen liittyvät lainalaisuudet johtuvat. Heikon menestyksen selittäminen huonolla esiintymisnumerolla on ollut helppo sivuuttaa huonon häviäjän puheena. Kuitenkin sen jälkeen, kun Eurovision laulukilpailuihin lanseerattiin semifinaalit vuonna 2004, esiintymisjärjestykseen liittyvät teoriat saivat paljon uudenlaista kiinnostavaa aineistoa: sama laulu saattoi menestyä esiintymisnumerosta riippuen toisena iltana huomattavasti paremmin tai huonommin kuin toisena.

Tapaus Suomi 2011


Muistatteko vielä Paradise Oskarin? Nuoren miehen, joka viisi vuotta sitten edusti Suomea Eurovision laulukilpailuissa Düsseldorfissa laulullaan Da da dam. Suomi ei alun perin kuulunut suurien ennakkosuosikkien joukkoon, mutta tiistain semifinaali muutti kaiken. Paradise Oskarin upean ammattitaitoinen, rento ja suvereeni esitys nosti finaalin alla huomattavasti Suomen osakkeita ennakkoveikkauksissa.


Tiistain semifinaalissa kilpaili 19 esitystä. Suomi oli arvottu esiintymään numerolla 10. Semifinaalissa Da da dam saavutti peräti 103 pistettä, minkä myötä Suomi sijoittui hienosti kolmanneksi.

Paradise Oskarin semifinaalista tiensä finaaliin selvittivät seuraavat kymmenen maata (sijoitusjärjestyksessä parhaasta huonoimpaan):
1. Kreikka, 2. Azerbaidžan, 3. Suomi, 4. Islanti, 5. Liettua, 6. Georgia, 7. Unkari, 8. Serbia, 9, Venäjä ja 10. Sveitsi.

Lauantain finaalissa kilpaili 25 esitystä. Finaalissa Suomi oli arvottu esiintymään heti ensimmäisenä. Esiintymisnumero oli selvästi heikompi kuin semifinaalissa. Finaalissa Suomi sijoittui vasta sijalle 21, pisteitä kertyi 57. 

Absoluuttisesti pistemäärä miltei puolittui, mutta todellisuudessa kannatuksen romahdus oli sitäkin suurempi, sillä semifinaalissa äänestykseen osallistui vain 21 maata, kun taas finaalissa pisteitä antoi 43 maata. Semifinaalissa Da da damin pistekeskiarvo / äänestävä maa oli semifinaalissa 4,9, finaalissa 1,33.

Entä kuinka sijoittuivat muut laulut, jotka pääsivät Suomen ohella tiistain semifinaalista jatkoon. Finaalissa tuon kymmenikön laulut sijoittuivat parhaimmasta huonoimpaan seuraavasti:
1. Azerbaidžan, 7. Kreikka, 9. Georgia, 14. Serbia, 17. Venäjä, 19. Liettua, 20. Islanti, 21. Suomi, 22. Unkari ja 25. Sveitsi. 


Suomi oli siis tiistai-iltana sijoittunut tässä joukossa kolmanneksi, mutta lauantaina peräti viisi esitystä, jotka olivat tiistaina sijoittuneet huonommin kuin Suomi, pärjäsivät Suomea paremmin.

Tapaus Latvia 2005


Vuoden 2005 Eurovision laulukilpailuissa Kiovassa Latviaa edusti duo Walters & Kazha laululla The war is not over.


Finaalia edeltävässä torstain semifinaalissa (vuosina 2004–2007 Euroviisuissa oli vain yksi semifinaali) Latvia oli arvottu esiintymisnumerolle 5. Kaiken kaikkiaan semifinaalissa kilpaili 25 esitystä. Latvia sijoittui semifinaalissa kymmenenneksi, eli pääsi juuri ja juuri pienimmällä pistemäärällä jatkoon finaaliin. Pisteitä Latvia saavutti semifinaalissa 85, kun sijalle 11 sijoittunut Puola sai vain neljä pistettä vähemmän. Latvian finaalipaikka oli siis hyvin hilkulla, eikä todennäköisesti olisi realisoitunut ilman naapurimailta saatuja korkeita pisteitä.

Vuoden 2005 semifinaalista jatkoon finaaliin pääsivät paremmuusjärjestyksessä:
1. Romania, 2. Moldova, 3. Tanska, 4. Kroatia, 5. Unkari, 6. Norja, 7. Israel, 8. Sveitsi, 9. Makedonia ja 10. Latvia.

Finaalissa Latvia oli arvottu esiintymään esiintymisnumerolla 23 eli toiseksi viimeisenä. Esiintymisnumero oli huomattavasti parempi kuin semifinaalissa. Finaalissa Latviasta tulikin melkoinen pisterohmu ja yllätysmenestyjä, sillä se sijoittui peräti viidenneksi 153 pisteen saaliilla. Latvia onnistui siis miltei tuplaamaan pistemääränsä semifinaalitulokseen nähden. Vuoden 2005 semifinaalissa ja finaalissa äänestivät samat maat, joten pistemäärät ovat täysin vertailukelpoisia.

Finaalissa semifinaalista jatkoonpäässeen kymmenikön laulut sijoittuivat parhaimmasta huonoimpaan seuraavasti:
3. Romania, 4. Israel, 5. Latvia, 6. Moldova, 8. Sveitsi, 9. Norja, 9. Tanska, 11. Kroatia, 12. Unkari ja 17. Makedonia.


Lauantain finaalissa Latvia – joka oli päässyt semifinaalista nippa nappa neljän pisteen turvin jatkoon – onnistui päihittämään peräti seitsemän esitystä, joille se oli vielä torstain semifinaalissa hävinnyt.

Tapaus Vuoden 2007 semifinaali ja finaali

 
Tapaukset Suomi 2011 ja Latvia 2005 ovat melko äärimmäisiä esimerkkejä siitä, kuinka laulu voi menestyä aivan eri tavalla Euroviisujen semifinaalissa ja finaalissa. Molempien laulujen kohdalla selitykseksi voidaan esittää esiintymisnumeron muuttumista. Teorian mukaan loppupään esiintymisnumeroita pidetään menestyksen kannalta hyvinä ja alkuvaiheen esiintymisnumeroita huonoina. Suomen Paradise Oskarin esiintymisnumero heikkeni finaalissa huomattavasti semifinaaliin nähden, joten myös menestys huononi. Vastaavasti Latvian Waltersin & Kazhan esiintymisnumero oli finaalissa huomattavasti parempi kuin semifinaalissa, joten myös menestys finaalissa oli huomattavasti parempaa.

Kun asiaa lähtee tutkimaan tarkemmin, havaitaan etteivät tapaukset Suomi 2011 ja Latvia 2005 ole suinkaan mitään yksittäistapauksia. Esiintymisnumero on vaikuttanut hyvinkin usein esitysten vaihtelevaan menestykseen semifinaalien ja finaalin välillä. Otetaan esimerkiksi vuoden 2007 Eurovision laulukilpailujen semifinaali ja finaali. Oheiseen taulukkoon on listattu molempien kilpailujen osallistujat esiintymisjärjestyksessä. Semifinaalista jatkoonpäässeet maat on lihavoitu ja ISOILLA KIRJAIMILLA. Finaalisarakkeessa on merkitty punaisella ne maat, joiden esiintymisnumero heikkeni huomattavasti semifinaaliin verrattuna (toisin sanoen esiintyivät finaalissa huomattavasti aikaisemmin kuin semifinaalissa) ja vihreällä ne maat, joiden esiintymisnumero oli finaalissa huomattavasti parempi (toisin sanoen esiintyivät finaalissa huomattavasti myöhemmin kuin semifinaalissa).

Semifinaalista jatkoon äänestettiin (paremmuusjärjestyksessä, esiintymisnumero mainittu perässä):
  1. Serbia: Marija Šerifović – Molitva (298 pistettä) #15
  2. Unkari: Magdi Rúzsa – Unsubstantial blues (224 pistettä) #22
  3. Turkki: Kenan Doğulu – Shake it up, shekerim (197 pistettä) #26
  4. Valko-Venäjä: Koldun – Work your magic (176 pistettä) #4
  5. Latvia: Bonaparti.lv – Questa notte (168 pistettä) #28
  6. Bulgaria: Elitsa Todorova & Stoyan Yankoulov – Water (146 pistettä) #1
  7. Slovenia: Alenka Gotar – Cvet z juga (140 pistettä) #25
  8. Georgia: Sopho Khalvashi – Visionary dream (123 pistettä) #6
  9. Makedonia: Karolina Gočeva – Mojot svet (97 pistettä) #18
  10. Moldova: Natalia Barbu – Fight (91 pistettä) #9
Sitten koitti lauantain finaali uusilla esiintymisnumeroilla. Allaolevassa taulukossa on esitetty kuinka nämä kymmenen esitystä pärjäsivät semifinaalissa ja finaalissa. Maat on listattu sijoitusten mukaan parhaiten menestyneestä heikoiten menestyneimpään. Taulukko näkyy tässä hieman pienenä, mutta sen saa klikkaamalla suuremmaksi.



Taulukosta ilmenee, että miltei jokaisen semifinaalista jatkoonpääseen maan pistesaalis laski finaalissa vähintään noin 25–35 pisteellä. Suorat finalistit pistivät kampoihin ja ottivat oman osuutensa jaettavasta pistepotista. Joka tapauksessa taulukko puhuu karua kieltään siitä, että ne maat, joiden esiintymisnumero heikkeni finaalissa selvästi, menettivät huomattavasti enemmän pisteitä: Unkarin, Slovenian ja Latvian pistemenetykset olivat huomattavasti suurempia. Vastaavasti maat, joiden esiintymisnumero oli finaalissa huomattavasti parempi, eivät menettäneet pisteitä lainkaan: Bulgaria ja Moldova saivat päinvastoin finaalissa enemmän pisteitä kuin semifinaalissa.

Joukossa on yksi poikkeus: Makedonian esiintymisnumero oli finaalissa huomattavasti heikompi kuin semifinaalissa, mutta sen pistesaldo pysyi melko samanlaisena. Makedonia voidaan kuitenkin nähdä poikkeuksellisena tapauksena. Makedonia on viisumaa, joka selvisi yhden semifinaalin aikakaudella ainoana maana jokaisena vuonna semifinaalista jatkoon (sijoittuen joko sijalle 9 tai 10) saaden vuodesta toiseen pisteitä aina täsmälleen samoilta mailta – naapurimailtaan sekä valtioilta, joissa asuu paljon siirtolaisia entisen Jugoslavian alueelta.

Ääntenjakautumisteoria


Otetaanpa vielä yksi esimerkki euroviisuesityksestä, jonka menestys semifinaalin ja finaalin välillä muuttui merkittävästi. Vuonna 2004 Alankomaita edusti duo Re-Union tunnelmallisella ja akustisella kitaraballadilla Without you.


Semifinaalissa Alankomaat esiintyi viimeisenä esiintymisnumerolla 22. Semifinaalin äänestyksessä Alankomaat sijoittui kuudenneksi komealla 146 pisteen saaliilla.

Finaalissa Alankomaat oli arvottu esiintymään jo seitsemäntenä. Lopputuloksena oli romahdus sijalle 20 ja pisteitä kertyi ainoastaan 11.

Semifinaalissa Alankomaat sai pisteitä melkein jokaiselta äänestävältä maalta (vain kaksi maata jätti sen pisteittä). Finaalissa vain kolme maata antoi Alankomaille pisteillä ja kaikki muut maat jättivät maan esityksen nollille, vaikka olivat muutamaa päivää aikaisemmin semifinaalissa antaneet sille pisteitä. Esiintymisnumero semifinaalissa oli otollinen kun taas finaalin esiintymisnumero kieltämättä huomattavasti heikompi. Mutta voiko näin suuresta romahduksesta syyttää pelkästään esiintymisnumeroa? Vuonna 2004 Alankomaiden kohdalla menestyksen taisi esiintymisjärjestyksen lisäksi ratkaista myös millaisessa seurassa laulu kilpaili molempina iltoina.

Vuoden 2004 semifinaalin kilpailukavalkadissa (hyvän käsityksen saa katsomalla YouTubesta laulujen kertauspätkät) kuultiin sangen vähän balladeja. Ainoastaan Kypros, Kroatia, Serbia & Montenegro ja Alankomaat luottivat lauluun, joka on kategorisoitavissa selkeästi balladiksi. Alankomaiden tapaan miessolistin esittämiä balladeja olivat Serbia & Montenegro ja Kroatia. Serbia & Montenegron laulu oli kuitenkin hyvin erilainen kuin Alankomaiden pelkistetty kitaraballadi: etninen, kansanmusiikkivivahteinen, dramaattinen ja yleisilmeeltään slaavilainen. Myös Kroatian balladissa oli kuultavissa slaavilaista melankoliaa ja kaihoisuutta. Vuoden 2004 semifinaalissa Alankomaiden Without you oli ainoa miessolistin esittämä pelkistetty länsieurooppalainen duuriballadi.

Finaalissa Alankomaiden Without you joutui kilpailemaan aivan toisenlaisessa joukossa. Finaalissa olikin vastassa lukuisia miesten esittämiä länsieurooppalaiseen makuun sorvattuja balladeja: Itävalta, Ranska, Saksa, Islanti, Irlanti ja Iso-Britannia.

Ääntenjakautumisteorian mukaan ihmiset, jotka pitävät länsieurooppalaisista miesten esittämistä balladeista, äänestivät semifinaalissa ilman muuta Alankomaita, koska se oli ainoa varteenotettava vaihtoehto. Finaalissa vaihtoehtoja oli useampia, joten näiden äänestäjien äänet hajautuivat kaikille samanlaisille ehdokkaille. Finaalissa myös karismaattisempi vaihtoehto saattoi viedä äänestäjiä. Esimerkiksi moni semifinaalissa Alankomaita äänestänyt saattoi päätyä äänestämään Saksan viisua Can't wait until tonight, joka menestyi länsieurooppalaisista miesballadeista parhaiten (8. sija, 93 pistettä).

Ääntenjakautumisteoria sopii hyvin myös aikaisemmin esitettyihin esimerkkeihin, erityisesti tapaukseen Latvia 2005. Semifinaalissa kilpaili Latvian lisäksi lukuisia muita balladeja: Monaco, Israel, Alankomaat, Belgia, Suomi, Andorra (?), Kroatia, Bulgaria ja Slovenia. Finaalissa kilpailuseura kuulosti hyvin erilaiselta. Finaali oli täynnä edellisen vuoden voittajaa Ruslanaa matkivia etnorummutuspoppeja sekä kaikenlaisia enemmän tai vähemmän karismaattisia menobiisejä. Finaalissa balladeja oli ainoastaan neljä: Malta, Israel, Kroatia ja Latvia. Ääntenjakautumisteorian mukaan semifinaalissa balladien äänet jakautuivat kilpailukavalkadin yhdeksälle-kymmenelle balladille, minkä vuoksi Latvian (ja myös Israelin) pistemäärät olivat semifinaalissa huomattavasti alhaisempia kuin finaalissa, jossa kilpailu balladiäänistä oli selvästi vähäisempää.

Ääntenjakautumisteoria voisi päteä myös Paradise Oskarin tapaukseen. Tiistain semifinaalissa Da da dam oli yksi kilpailun harvoja balladeja. Semifinaalin kilpailukavalkadissa Suomen lisäksi vain San Marinolla ja Liettualla oli balladi, tosin ehkäpä myös akustisen ja hillityn Sveitsin laulun olisi voinut katsoa kilpailevan samassa sarjassa Suomen kanssa. San Marinon balladi oli harvinaisen lattea ja Liettuan vanhanaikainen, joten Suomen oli tiistain semifinaalissa helppo kahmia suuret määrät balladien ystävien ääniä.

Joukosta erottuminen ja dramaturgian merkitys


Esiintymisjärjestys vaikuttaa vahvasti euroviisukilpailun draaman kaareen. Paradise Oskarin Da da dam oli yksi semifinaalinsa harvoja balladeja. Sen vuoksi hänen esityksellään oli merkittävä vaikutus semifinaalin dramaturgiaan. Semifinaalissa kuultiin ennen ja jälkeen Paradise Oskarin lukuisia meneviä uptempo-biisejä, joissa monissa oli näyttävä koreografian sisältänyt esitys. Melkein kaikissa esityksissä oli taustalaulajia ja/tai -tanssijoita. Paradise Oskarin esitys loi semifinaalin yleisilmeeseen merkittävän kontrastin. Yhdeksän enemmän tai vähemmän vauhdikkaan ja värikkään esityksen jälkeen lavalla nähtiin pelkistetty ja rauhallinen esitys, jonka keskipisteessä oli ainoastaan yksi paikallaan seisova kitaraa soittava nuori mies. Kontrastia lisäsi ehdottomasti, että Suomi oli arvottu esiintymään Georgian ja Maltan väliin. Nämä maat vastasivat semifinaalinsa vauhdikkaimmista ja meluisimmista kappaleista. Suomi erottui semifinaalissa erinomaisesti joukosta ja esityksen luoma kontrasti vaikutti semifinaaliin draaman kaareen ratkaisevasti, minkä vuoksi katsojille jäi positiivinen mielikuva Suomesta.

Finaalissa Da da dam esiintyi ensimmäisenä. Koska vertailukohtaa aikaisempiin esityksiin ei ollut, finaalissa ei voinut syntyä samanlaista kontrastia kuin semifinaalissa. Finaalin draaman kaari oli väistämättä erilainen, ja esiintymisnumeron vuoksi Suomen dramaturginen merkitys oli huomattavasti vähäisempi kuin semifinaalissa.

Voitaneen todeta, että Da da damin saavuttama kolmas sija semifinaalissa saavutettiin poikkeuksellisen suotuisissa olosuhteissa. Esiintymisnumero ei ollut huono, semifinaalissa ei ollut muita varteenotettavia balladeja kilpailemassa äänistä ja kilpailun dramaturginen kulku palveli Suomea. Finaalin 21. sija saavutettiin taas poikkeuksellisen epäsuotuisissa olosuhteissa. Esiintymisnumero oli huono, eikä dramaturgista kontrastia päässyt syntymään.

Draaman kaarella voitaneen selittää myös muiden tässä kirjoituksessa esitettyjen esimerkkien menestystä. Latvia 2005 on finaalin toiseksi viimeisenä esityksenä kaiken rummutuksen ja meluisten esitysten (finaalissa kilpaili Ruslana-kopioiden lisäksi muun muassa köykäisiä rokkinumeroita à Saksa ja Venäjä, puhumattakaan Bosnian halpahintaisesta Abba-pastissista) jälkeen voinut tuntua katsojasta kuin rauhan satamaan lipumiselta kaikenlaisen mekastuksen jälkeen. Semifinaalissa, jossa kilpaili enemmän balladeja ja esiintymisnumero oli varhaisempi, samanlaista kontrastia ei voinut syntyä. Sama ilmiö voisi selittää hyvin myös Alankomaat 2004 -viisun menestystä semifinaalissa.

Miksi esiintymisnumero loppupuolelta on parempi?


Ääntenjakautumisteoria, draaman kaareen liittyvät selitykset ja esiintymisjärjestykseen liittyvät lainalaisuudet eivät ole toisensa poissulkevia, eivätkä kumoa toisiaan. Näkemykseni mukaan Eurovision laulukilpailuissa optimaalisin tilanne syntyy, kun esitys saa hyvän esiintymisnumeron, kilpailukavalkadin dramaturgia palvelee esitystä eikä kilpailemassa ole paljon saman genren edustajia. Dramaturgia ja ääntenjakautumisteoria eivät kuitenkaan poista sitä faktaa, että kilpailun loppupuolen esiintymisnumeroilta on useammin saavutettu menestystä kuin alkuvaiheesta. Tilastot puhuvat edelleen karua kieltään.

Euroviisuharrastajien keskuudessa esiintymisjärjestyskeskustelut ovat herättäneet ristiriitaisia mielipiteitä. Esiintymisjärjestysteorian kyseenalaistajat vetoavat useimmiten yksittäisiin esimerkkeihin, jotka sotivat teorian yleistä kuvaa vastaan: "kun vuonna 2013 viimeisenä esiintynyt jäi viimeiseksi / vuonna 2009 kaksi viimeisenä esiintynyttä jäivät hännille / vuosina 2003, 2004 ja 2014 voittaja esiintyi finaalin alkupuoliskolla". Esiintymisjärjestysteoriassa ei ole kuitenkaan koskaan väitetty, että myöhäinen esiintymisnumero automaattisesti takaisi hyvän sijoituksen tai aikainen esiintymisnumero ehdottomasti johtaisi huonoon sijoitukseen. Esiintymisjärjestysteoriassa on kyse todennäköisyyksistä. Loppupään esiintymisnumeroilta on helpompi nousta menestykseen, mutta toivotonta tapausta ei auta edes loistava esiintymisnumero. Se, että San Marinon vuoden 2014 viisu Maybe sijoittui finaalissa kolmanneksi viimeiseksi, vaikka se esiintyi toiseksi viimeisenä, ei kumoa kokonaan esiintymisjärjestysteoriaa.

Joidenkin näkemysten mukaan tuntuisi järjettömältä, että esiintymisjärjestys vaikuttaisi äänestäjien mielipiteeseen siitä, mikä esitys olisi heidän mielestään hyvä. Miksi ihminen "vaihtaisi suosikkiaan" esiintymisjärjestyksen takia? Selitys on psykologinen ja aiheesta on tehty runsaasti akateemista tutkimusta. Englanninkielisessä Wikipediassa on artikkeli aiheesta Serial position effect, missä selitetään ilmiöön johtavia syitä. Artikkelissa pyritään selittämään syitä sille, minkä vuoksi esiintymisjärjestys vaikuttaa ihmisten mieltymyksiin, tai oikeastaan kuvitelmiin omista mieltymyksistään. Psykologiset selitykset vaikuttavat siihen, että ihmiset muistavat väärin varhaisimmat kokemukset. Loppupään esitykset ovat paremmin mielessä, koska niistä on kulunut vähemmän aikaa äänestysajan alkaessa, joten alkupäässä esitetty esitys voi helposti tulla vaihdetuksi johonkin toiseen samantasoiseen loppupuolella esitettyyn esitykseen. Esiintymisjärjestyksen ja sen aiheuttaman draaman kaaren takia jokin esitys voi vaikuttaa ensinäkemältä paremmalta kuin onkaan. Kaikki euroviisuäänestäjät eivät ole yhtä rationaalisia kuin fanaattiset euroviisuharrastajat, jotka tuntevat kaikki viisut jo etukäteen. Suurin osa äänestäjistä näkee esitykset vain yhden kerran ja äänestää fiiliksen mukaan sellaista esitystä, joka on jättänyt mieleen positiivisen muistojäljen.

Wändi Bruine de Bruin on kirjoittanut jo vuonna 2005 Acta Psychologica -julkaisuun artikkelin Save the last dance for me: Unwanted serial position effects in jury evalutions, jossa Eurovision laulukilpailua on käytetty käytännöllisenä esimerkkiaineistona analysoidessa esiintymisjärjestyksen vaikutuksesta arvosteluun. Mielenkiintoinen kuriositeetti Bruine de Bruinin tutkimuksessa oli, että Euroviisuissa esiintymisjärjestyksen aiheuttamia "harhoja" on ollut havaittavissa jo ennen yleisöäänestykseen siirtymistä, vaikka raadit arvostelivat viisuesityksiä toisenlaisella tavalla antamalla lauluille arvosanoja. Bruine de Bruinin mukaan aina, kun ihminen arvioi sarjassa mitä tahansa suorituksia, viimeiset jättävät positiivisimman mielikuvan. Bruine de Bruinin johtopäätöksessä todetaan muun muassa seuraavaa:
"If possible, judgments of the same candidates should be made in different orders. In competitions that ask performers to make multiple appearances, the first could use a randomized order, the second its reverse, and so on. Similarly, teachers’ grades may be fairer if they grade exams by question, using a different random order for each. In the absence of randomization, judgments may be affected by systematic factors that determine order of presentation. Candidates may then use their knowledge of the reported results to their advantage. When scheduling a job interview, for example, they may be better off booking the last slot in the sequence, keeping in mind The Drifters’ 1961 hit song 'save the last dance for me.'" (Bruine de Bruin 2005, 258)

Esittelen lopuksi vielä muutamia esimerkkejä hyvin menestyneistä viisuista, joiden voi olettaa hyötyneen hyvästä esiintymisnumerosta. Koska kyse on spekulaatioista ja menneisyyden skenaarioiden jossitteluista, en tietenkään kykene todistamaan mitään. Voin vain yrittää arvioida esiintymisnumeron aiheuttamia vaikutuksia.

Kreikka 2005


Kreikan pahimmat haastajat joutuivat esiintymään alussa.
Nostan esille aluksi neljä hyvin menestynyttä viisua, jotka ovat kilpailleet dramaturgisesti hyvin alkupainoitteisissa viisukilpailuissa. Koska Euroviisuissa on useimmiten menestytty loppupään esiintymisnumeroilta, alkupainotteiset kilpailut ovat harvinaisempia. Alkupainotteisella viisukilpailulla tarkoitan sellaista kilpailua, jossa kilpailukavalkadin alkupuoliskolta on noussut useampia menestyjiä kuin jälkipuoliskolta. Menestymisen merkkinä pidettäköön sijoitusta kärkikymmenikössä. Euroviisukilpailuissa kärkikymmenikön enemmistö on tyypillisesti aina esiintynyt loppupuoliskolla.

Vuoden 2005 finaali oli poikkeuksellinen, sillä kuusi kärkikymmenikköön sijoittunutta esitystä kilpailivat alkupuoliskolla eli esiintymisnumeroilla 1–12. Sen lisäksi yksi kärkikymmenikköön sijoittunut laulu esiintyi heti numerolla 13, joten esiintymisnumeroilla 14–24 kilpaili ainoastaan kolme kärkikymmenikköön sijoittunutta laulua.

Vaikka moni alkupuoliskon esitys menestyikin poikkeuksellisen hyvin, kilpailun voittaja oli yksi jälkipuoliskon kilpailijoista. Kreikan Helena Paparizou esitti voittoviisunsa My number one numerolla 19. Kun otetaan huomioon, että Kreikan pahimmat haastajat – toiseksi sijoittunut Maltan Angel ja kolmanneksi sijoittunut Romanian Let my try – kilpailivat esiintymisnumeroilla 3 ja 4, ei voida sulkea pois mahdollisuutta esiintymisjärjestyksen tarjoamasta edusta Kreikalle. Romania oli kaksi iltaa aikaisemmin voittanut semifinaalin Kreikan voittopisteitä suuremmalla pistemäärällä. Romania menetti finaalissa semifinaalitulokseensa nähden 77 pistettä – ei varmaan tarvitse mainita, että semifinaalissa Romanialla oli selvästi parempi esiintymisnumero... Myös finaalin dramaturgia palveli Kreikkaa. Kreikan My number one oli loppupuoliskolla ainoa varteenotettava ja selkeä pop-kappale, joten se erottui joukosta edukseen, minkä myötä sen oli helppo haalia itselleen pisteitä.

Portugali 2008


Vielä yksi finalisti on selviämättä...
Vuoden 2008 Eurovision laulukilpailun toinen semifinaali oli poikkeuksellisen alkupainoitteinen. Kuudesta ensimmäisenä esitetystä esityksestä peräti viisi äänestettiin jatkoon. Kun finaaliin äänestettyjen maiden nimiä julkistettiin, ennen viimeisen maan julkistamista oli tulostaulukossa havaittavissa poikkeuksellisen ainutlaatuinen tilanne: viideltä viimeiseltä esiintymisnumerolta yksikään esitys ei ollut päässyt vielä jatkoon.

... ja sehän oli tietenkin viimeisenä esiintynyt Portugali.
Viimeisen finaalipaikan vei Portugali, joka esiintyi semifinaalissa viimeisenä. Tässä torstain semifinaalissa Portugalin edustaja Vânia Fernandes ja laulunsa Senhora do mar pärjäsi erinomaisesti, sillä se sijoittui peräti toiseksi komealla 120 pisteen saaliilla (pistekeskiarvo 5,45). Finaalissa Portugali sai esiintymisnumeron 13 ja samalla sen menestys romahti. Finaalin sijoitus oli 13. ja pistemäärä 69 (pistekeskiarvo 1,6). Ja oikeastaan romahdus oli vieläkin suurempi, sillä finaalissa Portugalin pisteistä valtaosa tuli Länsi-Euroopan valtioista, joissa asuu merkittävä määrä portugalilaisia siirtolaisia ja jotka ovat antaneet myös Portugalin heikosti menestyneille viisuille korkeita pisteitä. Ensimmäisen semifinaalin kärkikolmikko sijoittui finaalissa sijoille 1, 3 ja 4, kun taas toisen semifinaalin kakkonen romahti sijalle 13 ja olisi ilman portugalilaisia siirtolaisia romahtanut vielä alemmas. Koska ihmisillä on taipumus äänestää helpommin lopussa esitettäviä kappaleita, torstain semfinaalissa Portugali ainoana loppupään puhelinäänestysystävällisenä lauluna kahmi helposti suuren määrän pisteitä.

Azerbaidžan 2011


Myös vuoden 2011 finaali oli sangen alkupainoitteinen. Kärkikymmenikköön yltäneistä lauluista kuusi esiintyi alkupuoliskolla esiintymisnumeroilla 1–12. Esiintymisnumeron 16 jälkeen esitetyistä viisuista vain kolme ylsi kärkikymmenikköön. Vuoden 2011 finaalissa toistui vuoden 2005 finaalin asetelma: yksi harvoista loppupuolen selkeistä varteenotettavista potentiaalisista radioystävällisistä pop-kappaleista vei voiton. Azerbaidžanin voittoviisu Running scared esiintyi numerolla 19. Vielä omassa semifinaalissaan Azerbaidžan oli hävinnyt Kreikan viisulle Watch my dance. Finaalissa Kreikka esiintyi jo yhdeksäntenä, kun taas Azerbaidžanilla oli Kreikkaa huomattavasti suotuisampi esiintymisnumero. Vuoden 2011 finaalin esiintymisjärjestys auttoi myös illan viimeistä rauhallista laulua eli Ukrainan viisua Angel. Ukraina oli semifinaalissaan esiintynyt kuudentena ja sijoittunut kuudenneksi. Finaalissa se esiintyi kolmanneksi viimeisenä esiintymisnumerolla 23 ja sijoittui peräti neljänneksi ollen toiseksi menestynein oman semifinaalinsa kilpailijoista.

Ruotsi 2015 vs. Italia 2015


Ruotsi ei viime vuoden finaalissa voittanut yleisöääniä...
Vuoden 2015 Eurovision laulukilpailun finaali on ollut ensimmäinen, jolloin puhelinäänestyksen ykkönen ei voittanut kilpailua. Jos tulos olisi ratkaistu ainoastaan yleisöäänillä, viisut voittaneen Ruotsin Måns Zelmerlöwin Heroes olisi sijoittunut vasta kolmanneksi 279 pisteellä. Yleisöäänestyksen ylivoimainen ykkönen oli Italian Il Volon Grande amore, joka olisi saavuttanut 366 pistettä. Italia jäi kuitenkin varsinaisissa tuloksissa vasta kolmanneksi. Monet euroviisufanit olivat raivoissaan, kun niin ylivoimaiselta yleisönsuosikilta ryöstettiin euroviisuvoitto.

...mutta Italialla oli huomattavasti parempi esiintymisnumero.
Nyt kun tiedostetaan, että esiintymisjärjestys vaikuttaa tuloksiin enemmän tai vähemmän, olisi kenties syytä pohtia asetelmaa myös tästä näkökulmasta. Ruotsi esiintyi finaalin alkupuoliskolla esiintymisnumerolla 10. Italia esiintyi finaalin viimeisenä esiintymisnumerolla 27. Vuoden 2015 finaali oli jälleen hyvinkin alkupainoitteinen. Varsinaisissa tuloksissa peräti seitsemän kärkikymmenikköön yltänyttä laulua esiintyivät alkupuoliskolla esiintymisnumeroilla 1–13. Myös yleisöäänestyksen kärkikymmeniköstä kuusi esiintyi alkupuoliskolla. Finaalin jälkipuolisko oli vahvasti balladivoittoinen. Ääntenhajautumisteoria päti viime vuoden finaalin osalta hyvin, sillä suurin osa balladeista jäi jäännöspisteille ja miltei kaikki vauhdikkaammat kappaleet menestyivät äänestyksessä hyvin. Mutta koska äänestäjillä on taipumusta suosia esityksiä loppupään esiintymisnumeroilta, jälkipuoliskon kaksi potentiaalisinta ehdokasta olivat todellisia pisterohmuja: numeroilla 25 ja 27 esiintyneet Venäjä ja Italia sijoittuivat varsinaisissa tuloksissa sijoille kaksi ja kolme, yleisöäänestyksessä ne olivat ykkönen ja kakkonen. Finaalin dramaturgia palveli Italiaa erinomaisesti, kun pitkän ja uuvuttavan balladisuon päätteeksi lavan valtasivat komeaääniset tenorit mahtipontisella canzone-poperallaan. Italian esityksellä oli illan viimeisenä esityksenä tehokas vaikutus. Se oli kuin keidas pitkän kuivan kauden jälkeen.

Mutta kuinka olisikaan käynyt, jos Italia ja Ruotsi olisivatkin esiintyneet toistensa esiintymisnumeroilla. Olisiko Italian tenho ollut yhtä vaikuttava, jos se olisi joutunut esiintymään muiden menestysviisujen joukossa alkupuoliskolla? Olisiko Månsin Heroes voinut synnyttää suuremman "vau-efektin" jos se olisikin esitetty illan viimeisenä pitkän balladisuon jälkeen. Olisiko Heroes voinut ajaa finaalin draaman kaaressa saman asian kuin Grande amore?

Euroviisufanit olivat käärmeissään, kun ylivoimaiselta yleisön suosikilta vietiin voitto, mutta kritiikeissä kukaan ei ottanut huomioon esiintymisjärjestyksen tarjoamaa etulyöntiasemaa Italialle. En tietenkään missään nimessä voi väittää, etteikö Grande amore olisi voinut voittaa yleisöäänestystä miltä tahansa esiintymisnumerolta, mutta relevanttina kysymyksenä voitaisiin esittää olisiko voitto yleisöäänestyksessä ollut niin ylivoimainen toisenlaisilla esiintymisnumeroilla. Esiintymisjärjestys vaikuttaa ihmisten äänestyskäyttäytymiseen. Jos toisenlaisilla esiintymisnumeroilla Italian sijoitus olisi ollut useampien maiden puhelinäänestyksissä yhtä sijoitusta heikompi ja Ruotsin sijoitus taas vastaavasti yhtä sijoitusta korkeampi, Italian ja Ruotsin välinen ero pistemäärissä ei olisi ollut enää niin suuri, minkä seurauksena voiton "vieminen" ylivoimaiselta yleisösuosikki-Italialta ei ehkä olisi tuntunut niin suurelta oikeusmurhalta.

Varhaisempi viisuhistoria


Wändi Bruine de Bruinin tutkimuksen mielenkiintoisimpia johtopäätöksiä oli näkemys siitä, että esiintymisjärjestyksen aiheuttamia lieveilmiöitä olisi esiintynyt Eurovision laulukilpailuissa myös ennen vuotta 1998, jolloin siirryttiin yleisöäänestykseen. Se pistää miettimään, kuinka paljon esiintymisjärjestykseen liittyvät teoriat ovat vaikuttaneet menneiden vuosikymmenien viisutuloksiin.

Mieleen juolahtaa esimerkiksi vuosi 1997, jolloin Eurovision laulukilpailun voitti täysin ylivoimaisesti Iso-Britannian edustaja Katrina and the Waves laululla Love shine a light, joka saavutti siihen mennessä kaikkien aikojen suurimman pistemäärän (227 pistettä) ja suurimman piste-eron toiseksi sijoittuneeseen nähden (70 pistettä). Britannia esiintyi numerolla 24 eli toiseksi viimeisenä. Olisiko mahtipontisella ja energisellä voimalaululla ollut samanlaista tenhoa, jos se olisi esiintynyt tässä kavalkadissa aikaisemmalla esiintymisnumerolla? Jälleen kerran on korostettava, että en väitä Katrina and the Wavesin voittaneen ainoastaan esiintymisnumeronsa vuoksi, mutta olisiko voitto ollut yhtä ylivoimainen toisenlaisella esiintymisjärjestyksellä?

Selittäisikö esiintymisjärjestykseen liittyvät teoriat Rock me
-viisun käsittämättömänä pidetyn voiton 1989?
Euroviisufanien keskusteluissa esiintyy usein näkemys, jonka mukaan 1980-luvun kummallisimpina viisuvoittajina pidetään vuosien 1989 (Jugoslavian Rock me) ja 1983 (Luxemburgin Si la vie est cadeau) voittajia – jälkimmäisen kohdalla ihmetystä herättää lähinnä, kuinka se onnistui päihittämään sijoille 2–4 sijoittuneet laulut, jotka nousivat kilpailun jälkeen huomattavasti suuremmiksi menestyksiksi. Molempia näitä "kummeksuttuja" voittajia yhdistää esiintyminen viimeisellä esiintymisnumerolla. Vuoden 1983 euroviisufinaali oli yleisilmeltään hyvin vauhdikas ja kilpailussa kuultiin useampia 80-luvun Euroviisuille tyypillisiä renkutuksia. Viimeisellä esiintymisnumerolla hienosti esitetty vahva balladi on erottunut joukosta edukseen, minkä vuoksi se on saattanut ensikuulemalta vaikuttaa paremmalta kuin onkaan. Vastaavasti vuoden 1989 euroviisufinaalia dominoivat balladit ja rauhalliset laulut. Viimeisellä esiintymisnumerolla esitetty tehokas ja tarttuva renkutus on erottunut joukosta, minkä vuoksi se on saattanut kilpailukavalkadin päätteeksi kuulostaa paremmalta kuin onkaan.

Entäpä niin ikään viimeiseltä esiintymisnumerolta voittoon ponnistanut vuoden 1982 voittaja Ein bißchen Frieden, joka varmasti erottui edukseen kaikkien kasarirenkutusten jälkeen. Olisiko esitys ollut yhtä tehokas ja voitto yhtä ylivoimainen, mikäli esiintymisjärjestys olisi ollut toisenlainen. Tai Johnny Loganin What's another year -voittaja vuodelta 1980. Esiintymisnumero oli kolmanneksi viimeinen, eikä kyseisen vuoden viisuissa ollut juurikaan kilpailua balladeista. What's another year on tyypillinen esimerkki viisuvoittajasta, jonka kohdalla kaikki kolme tässä kirjoituksessa esitettyä ilmiötä toteutuivat: esiintymisnumero oli loistava, genressä ei ollut kilpailua ja viisu erottui kilpailun draaman kaaressa erinomaisesti.

Lopuksi


"Hyvä laulu voittaa esiintymisnumerolla kuin esiintymisnumerolla" on kliseinen fraasi, jota euroviisufanit hokevat mielellään. Samaa hokivat muutama vuosi sitten myös ruotsalaiset tuottajat niille euroviisufaneille, jotka olivat pettyneitä Eurovision laulukilpailuissa vuonna 2013 tapahtuneeseen muutokseen, minkä seurauksena esiintymisjärjestystä ei enää arvota, vaan kilpailun tuottaja päättää sen. Fraasi voi toki pitää paikkansa. Silti ei ole mitään perusteltuja syitä väittää, etteikö esiintymisnumerolla olisi minkäänlaisia vaikutuksia Euroviisuissa menestymiseen. Mikäli viisuvoittaja esiintyy hyvällä esiintymisnumerolla lopussa ja sen pahimmat haastajat ovat kilpailleet alkuvaiheessa, jää tuloksiin aina spekuloinnin mahdollisuus. Esiintymisjärjestys saattaa vaikuttaa myös muihin merkittäviin sijoituksiin, esimerkiksi jos semifinaalissa on kaksi tasavahvaa esitystä, joista myöhemmin esiintynyt äänestetään jatkoon finaaliin ja varhaisemmin esiintynyt karsiutuu.

Lähteet


Bruine de Bruin, Wändi (2005) "Save the last dance for me: Unwanted serial position effects in jury evaluations". Acta Psychologica 118, 245–260.