7. lokakuuta 2016

Hectorin keskipitkä oppimäärä

Tänään on vuorossa monien mielestä Vain elämää -musiikki-iloittelun viidennen tuotantokauden varmasti mielenkiintoisin jakso, kun vietetään suomirockin legendan Hectorin päivää. Kuten Finnhitsaaja-blogin konventioihin kuuluu, aina kun tässä mainiossa televisio-ohjelmassa on vuorossa finnhits-mielessä kiinnostavan artistin jakso, julkaistaan hänen tuotantoonsa keskittyvä kirjoitus tietoiskuineen ja Spotify-soittolistoineen. Hectorin päivän kunniaksi kokosin 14 anekdoottikokonaisuutta hänen pitkän ja ansiokkaan uransa varrelta. Illan jaksoon voi valmistautua myös kuuntelemalla Hectorin tuotannon helmiä kokoamiltani Spotify-soittolistoilta.

Niin. Voidaanko Hector luokitella finnhits-artistiksi? Sovitaan tällä kertaa, että erittäin lavean käsityksen mukaan kyllä. Hänen läpimurtonsa koitti juuri niinä aikoina, kun käsite Finnhits lanseerattiin, ja lisäksi Ei mittään julkaistiin aikoinaan Finnhits 8 -kokoelmalla.

Idealistisen nuorison äänitorvi


Hectorin levytysura alkoi vuoden 1965 joulukuussa. Ikää töölöläisnuorella oli vasta 18 vuotta ja levytyspäivänä hän lintsasi koulusta. Hectorin ensilevytyksen aikaan suuret ikäluokat olivat varttuneet nuoriksi aikuisiksi. 60-luvun nuorisossa kasvoi idealistinen sukupolvi, joka kapinoi vanhempiensa arvomaailmaa ja yhteiskunnan patavanhoillista ilmapiiriä vastaan. 60-luvun nuorisoliike löysi kotinsa pasifistista hippiliikkeistä tai poliittisesta vasemmistosta. Kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynti soti nuoren sukupolven oikeustajua vastaan. Vietnamin sota mobilisoi nuoren ikäpolven sodanvastaiseen liikehdintään ja protestoimaan Yhdysvaltojen politiikkaa vastaan. Näissä tunnelmissa Hector, joka oli niittänyt mainetta helsinkiläisnuorison folk-piireissä, pääsi levyttämään esikoislevyään Palkkasoturi. Kyseessä on Buffy Sainte-Marien laulu Universal Soldier, jonka Donovan ja Glen Campbell olivat coveroineet hitiksi. Hectorin itsensä suomentama sodanvastainen laulu edusti 60-luvun tiedostavan nuorison tuntoja. Samoihin aikoihin suomalaista levytyskenttää ravistelivat folkyhtyeiden kantaaottavat kappaleet ja Irwin Goodmanin protestilaulut. Uudella sukupolvella oli sanottavaa ja se halusi saada sanomansa myös äänilevyn muotoon.

Väärinymmärretty nero


Palkkasoturi pärjäsi erinomaisesti muun muassa radion Kahdeksan kärjessä -ohjelmassa ja nousi äänitemyyntilistoilla kymmenen myydyimmän levyn joukkoon. Suomen kansan suuri enemmistö ei kuitenkaan vaikuttanut olevan vielä ymmärtäväinen idealistisen nuoren sanomalle. Jo Palkkasoturia levyttäessä Scandia-levy-yhtiön levytyspäälliköt olivat vaatineet Hectoria muuttamaan laulunsa sanoitusta. Tekstin säkeestä "Ja protestantti, hindu myös" oli poistettava sana "hindu", koska se muistutti levypomojen mielestä liikaa sanaa "hintti". Tällainen ilmapiiri oli Suomessa vuonna 1965. Maailman yhden valtauskonnon edustajaa ei saanut mainita ääneen, koska se olisi saatettu assosioida seksuaalivähemmistöihin! Ja seksuaalivähemmistöihin viittaaminen äänilevyllä olisi todennäköisesti poikinut vähintään skandaalin. Sen vuoksi laulun levyversiossa Hector laulaa kohdan "ja protestantti on hän myös". Toisaalta Veikko Lavi oli jo vuonna 1953 saanut laulaa "hindupojasta" levytyksessään Savolainen fakiiri, mutta Lavi levyttikin pienelle levymerkille.

Palkkasoturin menestyksen myötä legendaarinen manageri Tappi Suojanen alkoi myydä Hectoria maaseudun tanssilavoille keikoille. Nuori aloitteleva tähti olisi halunnut saada ihmiset kuuntelemaan kantaaottavaa sanomaansa, mutta Palkkasoturia soittaessaan suomalaiset vain jatkoivat humppaamista aivan kuin minkä tahansa kepeän tanssi-iskelmän tahdissa. Kaiken huippu oli Hectorin ensimmäinen tv-esiintyminen. Hector oletti, että hän saa esittää televisiossa Palkkasoturin, mutta hänelle ilmoitettiinkin, että Juha Vainio on tehnyt lauluun uuden tekstin Palkkapotilas, ja Hectorin roolina oli esittää laskettelurinteessä loukkaantunutta henkilöä.

Hectorilla ja hänen levy-yhtiöllään oli suuria erimielisyyksiä levytysmateriaalin suhteen. Hector olisi halunnut jatkaa kantaaottavien folk-kappaleiden levyttämistä, mutta Scandia kaavaili hänestä kantrilaulajaa. Muutaman singlen jälkeen yhteistyö kariutui. Scandialla työskennellyt Jaakko Salo on myöhemmin katuen selittänyt levy-yhtiön toimintaa teoksessa Jee jee jee – suomalaisen rockin historia (1998): "Se toi niitä lapsellisia tekstejä, jotka oli plagiaatioita jostain, ja selitti, miltä sen pitäisi kuulostaa. Mä en nähnyt niissä ideoissa mitään. Sitten kun mä kuulin sen ensimmäisiä soololevyjä, mä jouduin toteamaan, että tässä on nyt jotain, mikä on meille ihan täysin uutta. Ei mitkään kotimaiset rocklevyt olleet aiheuttaneet samanlaisia tuntemuksia."

Hippie Jippie -taikaa


1960-luvulla Hectorin levytystahtina oli single tai pari vuodessa. Parhaiten levytyksistä on jäänyt elämään vuonna 1969 ikuistetut Kuningatar (Peter Sarstedtin Where do you go to my lovely) sekä folk-sisar Päivi Paunun kanssa levytetty Hassu huilumies.

Hectorin uralla käänteentekeväksi osoittautui legendaarinen Hair-musikaali, joka teki 60-luvun viimeisinä vuosina aikalaisiin merkittävän vaikutuksen. Hector ja Anki Lindqvist olivat kierrelleet ympäri Eurooppaa katsomassa Hair-musikaaleja ennen kuin heidät kiinnitettiin syksyllä 1969 Svenska Teaternin Hår-produktioon. Musikaalissa esiintyneet Hector, Anki, Oscar (Sakari Lehtinen) ja Cay Karlsson perustivat yhtyeen Cumulus, jonka jäseneksi liittyi pian myös Petri Hohenthal. Cumulus oli monipuolinen yhtye, joka esitti kaikenlaista musiikkia maailmanmusiikista folkiin ja laulelmista rock'n'rolliin. Yhtyettä leimasi epäkaupallisuuden ja vaihtoehtoisuuden leima, mikä oli varmasti yhtyeen jäsenten tarkoituskin. Valtakunnallista julkisuutta Cumulus saavutti Syksyn sävel -kilpailuissa, joissa se kävi useaan otteeseen tarjoamassa vaihtoehtoista linjaa valtavirran pop-iskelmien joukossa. Anki Lindqvistin mukaan Cumuluksen kohdalla suurin jännitys oli lähinnä siinä, jääkö yhtye kilpailussa viimeiseksi vai toiseksi viimeiseksi. Cumulus pääsi Ankin vanavedessä levyttämään PSO-levy-yhtiölle, jonne se levyttikin erittäin monipuolisia albumikokonaisuuksia. Hectorin nimi alkoi yhä useammin esiintyä levytiedoissa sanoittajan sarakkeessa.

Sooloalbumi


Yleisradion toimittajat valitsivat Hectorin
debyyttialbumin vuoden 1972 albumiksi.
PSO:n levytyspäällikkö Martti Piha oli Cumuluksen albumien myötä kiinnittänyt huomiota Hectorin sanoituksiin ja väläytti ideaa sooloalbumin toteuttamisesta. Loppuvuodesta 1972 julkaistiinkin Hectorin esikoisalbumi Nostalgia. Taustatukea tarjosivat Matti ja Pirjo Bergström, jotka vastasivat laulujen sovituksista joko yhdessä tai erikseen. Nostalgia-albumilla kuullaan vielä kaikuja Hectorin folk-kaudesta. Albumi sisältää muun muassa sympaattisen tarinan maailmaa kiertävästä Mandoliinimiehestä, romanttisen maalaiskuvaelman Heinäpellolla sekä riipaisevan laulun Yksinäisestä tinasotamiehestä, joka hylätään, kun kotiin hankitaan väritelevisio. Hector itse totesi albumin ilmestymisen aikoihin, kuinka "tekniikan aikakausi tarvitsee romantiikkaa". Yleisradion toimittajat valitsivat Nostalgian vuoden 1972 albumiksi, minkä seurauksena älppäri nousi kolmeksi kuukaudeksi Suomen viralliselle albumilistalle.

Läpimurto suomalaisen laululyriikan mullistajana


Herra Mirandos -albumi vuodelta 1973
on yksi suomirockin suuria klassikoita.
Hectorin lopulliseksi läpimurroksi osoittautui hänen toinen albuminsa Herra Mirandos, joka ilmestyi kesällä 1973. Suomirockin klassikoksi muodostunutta albumia on luonnehdittu käänteentekeväksi kotimaisen rock-musiikin historiassa, sillä se tarjosi jotain aivan uutta näillä lakeuksilla. Jo Mirandoksen soundimaailma hätkähdytti. Sovituksissa käytettiin ahkerasti VCS-3 -syntetisaattoria, jolla saatiin luotua aikansa "scifi-ääniä". Mutta ennen kaikkea Mirandos herätti huomiota uudenlaisella mystiikkaa ja okkultismia viljelevällä tekstimaailmallaan. Nostalgia vaihtui Mystalgiaan. Lauluissa kerrottiin salaperäisestä Herra Mirandoksesta ja aikatuolissa istuvasta Mikki Hiirestä. Sanoituksissa kuultiin lukuisia Bowie- ja Narnia-viittauksia. Solisti lauloi mullistavalla tavalla olevansa hautausmaa ja asfalttiprinssi. Entä minkälaisia metaforia sisältääkään esimerkiksi säe "astronautti ensimmäinen joka jäi aurinkoon". Aika oli vihdoinkin kypsä suomalaiselle rocklyriikalle. Samana vuonna julkaistiin myös Dave Lindholmin klassikkoalbumi Sirkus ja muuan Juice Leskinen levytti ensimmäisen albuminsa Coitus Int. -bändinsä kanssa. Juuri tätä kolmikkoa – Hector, Juice ja Dave – on pidetty suomirockin todellisina pioneereina. Aikaisemmin suomalainen rock-tuotanto oli nojautunut lähinnä ulkomaisten rock-hittien – enemmän tai vähemmän karismaattisiin – käännösversioihin, joiden sanoitukset noudattivat vielä kiltisti perinteitä. Vuosi 1973 mullisti käsityksen rockista. Nyt Suomessa tehtiin jo täysin kotimaisin voimin aivan omanlaistaan rokkia. Vaikka Hectorin sanoitukset teknisesti muodoltaan jatkoivat Helismaan, Saukin ja Juha Vainion perintöä, tekstien sisältö oli jotain aivan uutta ja vallankumouksellista täällä Pohjolan perukoilla.

Herra Mirandos sai aluksi varovaisen vastaanoton. Syksyllä 1973 se alkoi kohota kohti albumilistan kärkeä nousten joulukuussa ykköseksi. Listaykkösenä Mirandos pysyi maaliskuuhun 1974 asti. Albumi myi timanttilevyyn oikeuttavan määrän (50 000 äänitettä), ja tilastojen mukaan sitä on myyty tähän päivään mennessä yli 70 000 kappaletta. Ikivihreiksi ovat osoittautuneet Asfalttiprinssi, Olen hautausmaa sekä suomalaisen musiikin ikoniseksi klassikoksi muodostunut Lumi teki enkelin eteiseen, joka Markku Salon osuvan määritelmän mukaan "pääsi niiden armoitettujen viisujen joukkoon, jotka elävät tekijästään riippumatonta elämää edelleen kaikkialla missä lauletaan". Hectorista tuli albumimenestyksen perusteella Suomen ylivoimaisesti suosituin pop-tähti ja nuorison suosikki. Herra Mirandosta on luonnehdittu jopa sukupolvikokemukseksi. Kaikki eivät kuitenkaan olleet uudesta menestyjästä mielissään: vanhemman sukupolven edustajat hämmästelivät, miksi Hectorin täytyi sekoittaa lasten päät mystiikalla. Hector on itsekin muistellut, kuinka hänen kotiovensa takana alkoi hiippailla monenmoisia kummajaisia.

Listahistoriaa


Herra Mirandos pysyi albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, kunnes sen syrjäytti Hectorin seuraava albumi Hectorock I. Huhtikuussa 1974 Hector teki Suomen albumilistan historiaa: Hectorock I oli ykkösenä ja Herra Mirandos kakkosena. Vielä toukokuussakin Mirandos oli kolmantena Hectorock I:n jatkaessa ykkössijalla. Hectorock I oli albumilistan ykkösenä neljä kuukautta, mikä tarkoittaa sitä, että Hector oli Suomen albumilistan ykkösenä yhtäjaksoisesti joulukuusta 1973 heinäkuuhun 1974 kunnes toinen suurikokoinen mies Demis Roussos syrjäytti hänet... Vuonna 1974 Hectorin sooloura oli jo lähtenyt niin kovaan liitoon, että hän jätti Cumuluksen.

Hectorock I vuodelta 1974 on Hectorin
myydyin albumi. Yli 87 000 äänitettä.
Hectorock I oli vielä edeltäjäänsäkin suositumpi albumi. Tilastojen mukaan sitä on myyty yli 87 000 äänitettä, minkä perusteella se on Hectorin ylivoimaisesti menestynein albumi. Hectorock I ei sisältänyt enää edeltäjänsä tavoin yhtä paljon mystiikkaa. Vinyylin A-puolella esiteltiin Hector kriittisenä yhteiskuntatarkkailijana, kun taas B-puoli sisälsi rock-nostalgiaa, mikä oli tuohon aikaan erittäin suosittua. Albumin A-puolelta ovat jääneet elämään muun muassa Sudenkorento ja Jäävalssi, B-puolelta taas Takataan roos, Ake, Make, Pera ja mä ja Laura (sua kauheesti kaipaan). Toisaalta Hector osoitti laulussa Sarjakuva-rock, että rockin ja yhteiskuntakriittisyyden voi oivaltavasti yhdistää. Laulussa kritisoitiin purevasti Aku Ankkojen välittämää maailmankuvaa, sosiaalisia suhteita ja luokkaristiriitoja.

Hector on tehnyt Suomen virallisilla listoilla muillakin tavoilla historiaa. Hän on noussut albumilistan ykköseksi aina 20 vuoden välein: 1974, 1994 ja 2014. Lisäksi Hector on kaikista Suomen artisteista saavuttanut pisimmällä aikavälillä virallisia listamerkintöjä: hänen ensimmäinen listahittinsä on Palkkasoturi tammikuussa 1966 ja viimeisimpänä Vain elämää -veto Tyttörukka nousi Suomen viralliselle striimauslistalle syyskuussa 2016. Yksikään toinen suomalainen artisti ei ole kyennyt nostamaan yli 50 vuoden ajan levytyksiään listoille. Hector on Eppu Normaalin ohella ainoa suomalainen viidellä vuosikymmenellä albumeja julkaissut esiintyjä, jonka jokainen varsinainen studioalbumi on noussut listalle. Tässä eivät ole onnistuneet edes Katri Helena eikä Juice Leskinen (Juicen albumeista Tauko I vuodelta 1978 on ainoa, joka ei saanut listamerkintää).

Idoleita ja covereita


Vuonna 2001 Hector julkaisi hupaisan
teemalevyn Helismaan lastenlauluja.
Hector on maininnut esikuvikseen ja vaikuttajikseen muun muassa Bob Dylanin, Leonard Cohenin ja David Bowien. Vaikka Hector on kynäillyt valtaosan lauluistaan itse, hän on varsinkin uransa alkuaikoina levyttänyt covereita idoleidensa tuotannosta. Bowien Life on Mars -klassikosta tuli Hectorin käsittelyssä Sudenkorento. Dylanilta Hector coveroi vuonna 1976 kappaleet Lay lady lay (Hei leidi, hei) ja When I paint my masterpiece (Kun tein suurteoksein). Cohenilta Hector levytti Suzanne-version jo vuonna 1972 ja myöhemmin 90-luvulla levylautaselle päätyi jopa Hallelujah. Hectorin uran alkuaikojen merkittävimpiin covereihin lukeutuvat myös vuonna 1972 levytetty Suomi-neito (Don McLeanin American pie) sekä 1975 ikuistettu Kuinka voit väittää (Ralph McTellin Streets of London). Hectorin suosikkeihin kuuluu myös Cat Stevens, jonka herkkää tyyliä jäljiteltiin etenkin esikoisalbumilla. Stevensin Sad Lisa kääntyi suomeksi Surullinen Liisa vuonna 1975. Neil Youngin tuotannosta Hector poimi kappaleen Tell me why, josta tuli Kerro vaan.

Hector on usein maininnut, että hänen kaikkien aikojen ensimmäinen ja merkittävin vaikuttajansa tekstintekijänä on ollut Reino Helismaa. Helismaalle Hector on tehnyt muutaman kunnianosoituksen: Vuonna 1992 hän esitti Toivo Kärjen muistokonsertissa väkevän rock-version Kulkurin iltatähdestä ja vuonna 2001 julkaistiin hupaisa lastenlevy Helismaan pikajuna, jossa Hector tulkitsee vauhdikkaina ja hilpeinä versioina Helismaan erityisesti lapsille soveltuvia kappaleita.

Irtiotto


Liisa pien' -albumi (1975) meni suurelta
yleisöltä yli ymmärryksen...
Kolmen PSO:lle tehdyn albumin jälkeen Hector siirtyi Love Recordsille, jonne miltei kaikki hänen hengenheimolaisensa levyttivät. Kahden erinomaisesti menestyneen älppärin jälkeen Hector halusi tehdä irtioton aikaisempaan: albumi Liisa pien' (1975) on kunnianhimoinen kokonaisuus, joka käytiin äänittämässä Tukholmassa Otto Donnerin johdolla. Tällä albumilla Hector alkoi luottaa entistä enemmän kykyihinsä laulujensa sovittajana. Liisa pien' sisältää lauluja, joista useammat kestävät yli seitsemän minuuttia, pisin (Epitaph (Tuulet kirkuu hautoihin)) on 11 sekuntia vaille yhdeksän minuuttia pitkä. Kontrasti edellisiin albumeihin on melkoinen. Kriitikot ylistivät haastavaa ja epäkaupallista albumikokonaisuutta, mutta suuri yleisö oli ymmällään. Kaupallisessa mielessä Remu Aaltonen osui oikeaan ennustaessaan, että "Hector kaivaa hautaansa tällaisella levyllä".

... mutta Kadonneet lapset (1978) toi
Hectorille jälleen kultalevyn.
Sen sijaan suurelle yleisölle kelpasi oikein hyvin samana vuonna singlellä julkaistut kappaleet Menin kipsiin taas / Kuinka voit väittää. Vuonna 1976 ilmestynyt albumi Hotelli Hannikainen edustaa taas kepeämpää ja helposti omaksuttavampaa Hectoria. 1977 Hector kierteli bändikokoonpanossa H.E.C., johon hänen lisäkseen kuuluivat Eeki Mantere, Holle Holopainen, Vando Suvanto, Kaj Westerlund ja Antero Jakoila. Kun niin monet rokkarit esiintyivät bändeissä, Hectorkin halusi kokeilla, millaista olisi olla vain rivimuusikkona muusikoiden joukossa. Yksi vuosi riitti kuitenkin bändielämän kokeiluun. Vuonna 1978 Hector palasi jälleen sapluunaan, joka miellytti sekä kriitikoita että suurta yleisöä. Kovasti ylistetty albumi Kadonneet lapset palautti Hectorin kultalevykantaan. Levyn kaupallinen menestys auttoi myös taloudellisissa vaikeuksissa kamppailevaa Love Records -levy-yhtiötä. Tummanpuhuvan Kadonneet lapset -albumin teemana on lama-Suomen arkielämän kurjuus ja toivottomuus. Älppäriltä on jäänyt nimikkobiisin lisäksi elämään Tuulisina öinä, Kissojen yö – sekä tietenkin Ei mittään, jonka sanoitus työttömän arjesta on sen verran yksinkertainen, että laulu upposi suureen yleisöön.

Hectorin finnhitsit

Finnhits 8: Ei mittään (1978)

Syksyn säveliä


1970-luvulla Syksyn sävel oli suomalaisen kevyen musiikin merkittävimpiä vuosittaisia kohokohtia. Kilpailulähetys oli poikkeuksetta vuoden katsotuimpia televisio-ohjelmia, ja kahden kanavan Kekkoslovakiassa silloiset katsojaluvut liikkuivat kahden ja puolen miljoonan tietämillä. Postinkantajat kantoivat kirjesäkkejä selkä vääränä Mainostelevisioon, kun sadattuhannet suomalaiset osallistuivat kilpailun postikorttiäänestykseen. 70-luvulla Syksyn sävel oli varma keino saavuttaa valtakunnallista julkisuutta.

Lapsuuden loppua ei ole julkaistu
yhdelläkään Hectorin albumilla, mutta
lukuisilla kokoelmalevyillä kylläkin.
Vaikka kilpailulla oli kaupallisen ja iskelmällisemmän musiikin leima, myös suomirokkarit lähettivät biisejä kilpailuun. Hectorin kollega Juice Leskinen ei saanut koskaan ehdokkaitaan loppukilpailuun, mutta sen sijaan Hector kuului koko vuosikymmenen ajan kilpailun vakiokasvoihin. Cumuluksen riveissä hän kilpaili lauluilla Länsituuli (1970, 2. sija), Rakkaus kysyy (1971, 10. sija), Toivo (1972, 8. sija) ja Eloheinä (1973, 10. sija). Soolona Hector taas kilpaili lauluilla Marleena (1973, 7. sija, duetto Cay Karlssonin kanssa), Lapsuuden loppu (1974, 4. sija), Pikku Juulia (1975, 7. sija), Lola (1976, 4. sija) ja Tunniksi luokseni jää (1978, 8. sija).

Hectorin Syksyn sävelet olivat kuitenkin useimmiten hänen muusta tuotannostaan irrallisia projekteja, mistä kertoo muun muassa, ettei niistä yhtäkään sisällytetty hänen albumeilleen. Oikeastaan vain Lapsuuden loppu muistutti Hectorin tyypillistä tuotantoa. Kyseisen laulun esitys vuoden 1974 Syksyn sävelessä onkin jäänyt vahvasti suomalaisten mieliin. Hector hätkähdytti esittämällä väkevän kappaleensa verhoutuneena mustaan haudankaivajan viittaan, kasvot vahvasti valkoiseksi kalkittuna ja silmät suorastaan goottimeikkeihin maalattuna. Urbaanin legendan mukaan maski olisi johtunut siitä, että artisti yritti peittää tappelussa saamaansa mustaa silmää.

Sanoittajana


Vuonna 2012 koottiin tupla-CD-kokoelma
Hectorin sanoituksista muille artisteille.
Hector mielletään usein ennen kaikkea tekstintekijäksi. Ei ole suinkaan mikään ihme, että häneltä on näiden kaikkien vuosikymmenien aikana tilattu satoja ja taas satoja sanoituksia muille artisteille. Jo 1970-luvun alussa – ennen Hectorin artistinuran läpimurtoa – Katri Helena levytti Hectorin sanoittamat sodanvastaiset laulut Äänesi mä kuulen ja Kuudenikäinen. Hectorin kynäilemiä tekstejä kuullaan muun muassa Maaritin esikoisalbumilla 1973. Samana vuonna Rauli "Badding" Somerjoki ikuisti hittikappaleensa Nuori rakkaus, jonka sanoitus on Hectorin käsialaa. Vuonna 1976 pop-sensaatio Freeman – Hectorin silloinen lankomies – nousi nuorison suosikiksi Hectorin sanoittamilla superhiteillä Ajetaan tandemilla, Kaksi lensi yli käenpesän ja Osuuskaupan Jane. 70-luvun jälkipuoliskolla uransa huipulla oli myös Seppo Närhi, jonka levytyskappaleista valtaosa on Hectorin sanoittamia – tunnetuimpina esimerkkeinä tietenkin Prinsessa '65 sekä Syksyn sävelessä kilpaillut Kujakissa. Kaksi kertaa Hectorin sanoitus on voittanut Suomen euroviisukarsinnat: 1974 Carita Holmströmin esittämä Älä mene pois sekä 1992 Pave Maijasen Yamma yamma.

1990-luvulla Hector kirjoitti paljon sanoituksia valtakunnan suosituimmille iskelmätähdille, kuten Arja Korisevalle, Jari Sillanpäälle, Laura Voutilaiselle ja Anna Erikssonille. Vuosikymmenen alussa Samuli Edelmann sinkosi eturivin tähtien joukkoon Hectorin sanoittamilla hiteillä Peggy ja Pienestä kii. Tavanomaisesta iskelmälinjasta poikkesivat muun muassa Susanna Haavistolle vuonna 1992 sanoitetut Odotusta Pariisissa ja Kanssasi on niin hyvä olla, jonka Hector esittää Haaviston kanssa duettona. Hectorin sanoittajanuran kohokohtiin kuuluvat muutamat albumikokonaisuudet, kuten Irina Milanin kunnianhimoinen Mitä tapahtuu (1979), johon sävellykset laati Jorma Panula, sekä Arja Saijonmaan elämäkerrallinen Yhteinen taivas ja maa (1989).

Suomirockin nousukausi


1980-luku on suomirockin kultainen vuosikymmen. Hector, Juice Leskinen ja Dave Lindholm olivat 1970-luvulla raivanneet tietä suomalaiselle rockille. 1980-luvulla uusia yrittäjiä alkoi ilmaantua ja suomirock nousi lopullisesti valtavirtaan. Suomalaisten suosioon nousivat Eppu Normaali, Hassisen Kone, Tuomari Nurmio ja myöhemmin , Dingo, Popeda sekä J. Karjalainen. Suomirock sai ylistystä omaehtoisuudesta ja persoonallisuudesta. Se nähtiin positiivisena vastaiskuna teolliselle iskelmämusiikille, joka leimattiin läpeensä laskelmoiduksi ja kaupalliseksi.

Eurooppa-albumilla (1981) kuullaan
Hectoria kasarisoundeilla.
Uuden aallon edustajat nousivat listojen kärkeen, mutta vanhat konkarit sinnittelivät edelleen mukana. Hector julkaisi 1980-luvun alussa albumeita ensin Otto Donnerin Ponsi-levymerkille, josta toiminta jatkui kuitenkin pian Johanna Kustannuksella, jonne merkittävä osa Love Recordsin artisteista oli siirtynyt. 1980-luvulla Hectorin tuotannon avainhenkilöksi osoittautui Jukka Hakoköngäs, joka tuotti lähes kaikki vuosikymmenen Hector-albumit. Ajan hengen mukaisesti Hectorkin päätyi kokeilemaan vuosikymmenelle ominaisia syntetisaattorisoundeja, jotka korostuvat erityisesti Eurooppa-albumilla (1981). 1980-luvun alussa Hectorin albumit eivät kuitenkaan menestyneet samalla tavalla kuin edellisellä vuosikymmenellä eivätkä ne poikineet merkittäviä koko kansakuntaa järisyttäviä hittejä. Hectorin älppärit saivat kuitenkin poikkeuksetta positiivisia arvioita rock-henkisiltä kriitikoilta.

Paluu kaupalliseen menestykseen


Vuonna 1987 Hector solmi levytyssopimuksen Flamingo Musicin kanssa. Albumien myyntikäyrä alkoi lähteä vuosikymmenen lopulla iloiseen nousuun. Ensimmäinen Flamingo-albumi Nuku idiootti (1987) toi Hectorille pitkästä aikaa kultalevyn. Albumin kantavana teemana on ajan hengen mukaisen juppikulttuurin, kasinotalouden, kulutusjuhlien ja sen seurauksena syntyneen pinnallisen elämäntavan kritisoiminen.

Seuraava albumi Varjot ja lakanat (1988) oli vielä suurempi menestys, sillä se myi timanttilevyyn oikeuttavat 50 000 äänitettä. Albumin kokonaisuus on kieltämättä vahva, ja Hector on itsekin haastatteluissa usein maininnut tämän albumin yhdeksi suosikikseen tuotannossaan.

Yhtenä iltana (1990) on Hectorin uran
kolmanneksi myydyin albumi.
Kolmas Flamingo-albumi Yhtenä iltana (1990) jatkoi Hectorin huikeaa menestysputkea. Albumi myi platinaa (timanttilevy-luokitus poistettiin vuonna 1989 ja korvattiin platinalevy-luokituksella) ja on yli 64 000 äänitteen myynnillään Hectorin kaikkien aikojen kolmanneksi myydyin levy – eli kaupallisesti menestynein heti Herra Mirandos ja Hectorock I -klassikoiden jälkeen. Vaikka Hectorin ei ole koskaan tarvinnut juosta kaupallisen menestyksen ja pikavoittojen perässä, niin 80- ja 90-lukujen vaihteessa hän sinetöi asemansa suomalaisten kestosuosikkina, jolta halutaan kuulla uusia lauluja vanhojen klassikoiden lisäksi. Tältä aikakaudelta ovat jääneet elämään muun muassa Yhtenä iltana, Juodaan viinaa, Mulla ei oo rahaa, Ota yhteyttä apinaan, Jos sä tahdot niin – jonka Jippu ja Samuli Edelmann päivittivät 20 vuotta myöhemmin alkuperäisversiota suuremmaksi hitiksi – sekä Kaikki tahtoo rakastaa, joka tosin julkaistiin ainoastaan singlenä. Hectorilla on useita klassikkobiisejä, joita ei ole sisällytetty yhdellekään hänen albumilleen.

Paven matkassa kohti Olympiastadionia


Yhtenä iltana -albumilla tuottajan puikoissa hääräsi Pave Maijanen. Pave on toiminut useaan otteeseen paitsi Hectorin levyjen tuottajana myös luotettuna keikkamuusikkona, joka on Hectorin juhlakiertueilla johtanut bändiä. Pave tuotti Yhtenä iltana -albumin lisäksi Hectorin 25-vuotisjuhlakiertueen livetaltioinnin In concert (1992) sekä studioalbumit Ensilumi tulee kuudelta (1992) ja Salaisuuksien talo (1994). Kaikki kolme levyä myivät kultalevyyn oikeuttavan määrän. Näihin aikoihin Hectorin tuotannossa alkoi olla havaittavissa entistä enemmän yhteiskuntakriittistä diskurssia ja jopa pessimististä suhtautumista maailmanmenoon.

1990-luvun alussa Hector ja Pave keikkailivat useaan otteeseen yhdessä. Vuosikymmenen edetessä kutsu kävi myös nostalgiateemaisiin tapahtumiin, kuten Vuokatin Katinkullassa järjestetyille Back to the Sixties -festivaaleille. Kerran kyseisillä festareilla Kirka eksyi samalle lavalle Hectorin ja Paven kanssa, ja samassa tapahtumassa esiintyi säännöllisesti myös Pepe Willberg legendaaristen yhtyeidensä kanssa. Näissä tapahtumissa kylvettiin siemen vuosikymmenen lopulla suorastaan megalomaanisen suosion saavuttaneeseen Mestarit-ilmiöön. Kirkan, Hectorin, Paven ja Pepen yhteisprojekti synnytti Suomeen ennennäkemättömän nostalgiabuumin, mikä nosti Mestarit ennätysmäisen suureen suosioon. Mestarit Areenalla -kiertue kiersi loppuunmyytyjä jäähalleja ja huipentui elokuussa 1999 Olympiastadionilla järjestettyyn konserttiin, joka oli ensimmäinen kotimaisen esiintyjän oma konsertti Stadionilla. Historian siivet havisivat, kun 36 000 katsojaa yhtyi Hectorin kanssa laulamaan Lumi teki enkelin eteiseen pimenevässä elokuun illassa. Laskelmien mukaan Mestareiden konsertteja näki vuosien 1998-99 aikana yhteensä yli 130 000 katsojaa, ja konserttitaltiointi Mestarit Areenalla on myynyt triplaplatinaa niin ikään 130 000 äänitteen myynnillään.

Mestarit-projekti herätti jonkin verran myös vastalauseita. Etenkin pitkän linjan Hector-fanit olivat pettyneitä, kun kokivat Hectorin kaltaisen omaehtoisen ja yhteiskuntakriittisen taiteilijan myyneen sielunsa yltiökaupalliselle kiertueelle, jota puffattiin kaikkialla aina television viihdeohjelmia myöten. Mestarit-huuman laannuttua Hector antoi itsekin jonkin verran kriittisiä lausuntoja, joissa myönsi julkisuuden karanneen Mestareiden käsistä.

Suomirockin ikoniksi


Uskonnolliset teemat ovat vahvasti
esillä Ei selityksiä -albumilla (2004).
Vuonna 2004 Hector julkaisi pienen tauon jälkeen uuden albumin Ei selityksiä. Edelliset albumit Kultaiset lehdet (1995) ja Hidas (1999) eivät olleet menestyneet mairittelevasti. Ei selityksiä löysi kuitenkin erinomaisesti tiensä suomalaisiin kotitalouksiin, sillä sitä myytiin yli 40 000 kappaletta eli platinaa. Albumi keräsi myös poikkeuksellisen myönteisiä arvosteluja. Erityisesti kuuntelijoihin teki vaikutuksen albumin neljäs raita uskonnollisfilosofinen Kuunnellaan vaan taivasta, josta Hector sai pitkästä aikaa merkittävän hitin. Näkemykseni mukaan tämän viimeisimmän suosion seurauksena Hector sinetöi lopullisesti asemansa suomirockin ikonina, joka nauttii laajaa suosiota kaikissa kansankerroksissa. Uudet sukupolvet löytävät Hectorin tuotannon ja ymmärtävät hänen arvonsa ja saavutuksensa suomalaisen populaarimusiikin hyväksi. Kenties Hector oli käynyt hakemassa nuorison silmissä katu-uskottavuutta jo vuonna 2003, kun hän feattasi Kapasiteettiyksikön hitissä Tää on mun Stadi.

Uusin albumi Hauras (2014) nousi
ilmestyessään listaykköseksi.
Hectorin suuresta menestyksestä kertoo hänen konserttikiertueidensa suosio. Kun Palkkasoturista oli kulunut 40 vuotta, Hector järjesti helmikuussa 2006 Helsingissä suuren juhlakonsertin. Ohjelmatoimiston ehdotuksesta konsertti järjestettiin Hartwall Areenalla. Hector oli itse aluksi empinyt ideaa ja epäillyt, ettei hän yksin saisi areenalle houkuteltua tarpeeksi yleisöä. Lopulta kuitenkin osoittautui, että ohjelmatoimisto oli oikeassa. Konsertti myytiin loppuun. Sittemmin Hector on järjestänyt useampia hyvin menestyneitä konsertteja Hartwall Areenalla – aina jäähyväis- ja comeback-kiertuetta myöten! Hectorille on irvailtu hänen syksyllä 2007 järjestämästään "jäähyväiskiertueesta" Näkemiin – kuulemiin. Artisti oli ajatellut, että silloiseen terveydentilaansa vedoten hänen olisi syytä lopettaa suuret areenakiertueet. Levyttämistä ja pienimuotoisempia esiintymisiä hän ei alun perin väittänytkään lopettavansa. Mutta areenakiertueetkin ovat taas 2010-luvulla maistuneet. Loppuvuodesta 2016 Hector juhlistaa 50-vuotista uraansa jälleen juhlakiertueen merkeissä. 10. joulukuuta järjestettävään Helsingin konserttiin on myyty tähän mennessä jo yli 6 000 lippua.

Hector, jos kuka, on kiistattomasti suomalaisen rockmusiikin legenda. Hän on raivannut tiensä huipulle läpi alkuaikojen ennakkoluulojen. Hän on luonut uutta ja omaperäistä suomalaisen kevyen musiikin kentälle. Hector on tehnyt Suomen musiikkipiireissä saman, minkä sellaiset musiikin suurnimet, kuten Bob Dylan ja David Bowie ovat tehneet kansainvälisesti. Ja mikä hienointa, hän ei ole jäänyt vain uransa klassikoiden vangiksi, vaan on vuosikymmen vuosikymmenen jälkeen onnistunut kynäilemään lukuisia puhuttelevia kappaleita ja albumikokonaisuuksia. Hectorin lauluissa paitsi kuvataan osuvasti ja terävästi meitä suomalaisia ja yhteiskuntaamme, myös pohditaan kaikkia mahdollisia elämän suuria kysymyksiä, jotka askarruttavat ihmismieltä. Rakkautta, kuolemaa, surua, kaipausta, epäkohtia ja epäoikeudenmukaisuutta, maailmankatsomuksia ja filosofisia dilemmoja. Yksikään toinen suomalainen rock-muusikko ei ole onnistunut pysymään pinnalla puoli vuosisataa. Jo sen vuoksi sellaiset Hectoriin liitetyt luonnehdinnat, kuten legenda tai ikoni – tai jopa instituutio – eivät ole lainkaan perusteettomia ylisanoja.

Soittolistat


Yritin aluksi tiivistää Hectorin pitkän ja vakuuttavan uran "vain" noin kolme tuntia kestävään soittolistaan. Tehtävä osoittautui äärimmäisen haastavaksi, sillä kolme tuntia tuntui täyttyvän jo pelkästään kaikkein olennaisimmista hiteistä. Monta helmeä jäi ulkopuolelle. Niinpä päätin lopulta koota kaksi erillistä soittolistaa tähän kylkeen: yhden hittikimaran ja toisen muista vaikuttavista levytyksistä, jotka ovat jääneet vain albumiraidoiksi tai harvinaisiksi singlejulkaisuiksi tai muuten vähemmän tunnetuiksi.

Soittolista 1: Hectorin hitit

Soittolistalle on koottu kronologisessa järjestyksessä 48 Hectorin uran virstanpylvästä. Listalla kuulee Hectorin uran kehityksen folk-nuorukaisesta filosofiseksi pohdiskelijaksi ja samalla myös suomalaisen yhteiskunnan muuttumisen. Laulusta Kuningatar on valikoitu vuonna 1992 julkaistu liveversio, koska alkuperäistä vuonna 1969 levytettyä versiota ei ole Spotifyssa.



Soittolista 2: Helmiä vuosien varrelta

Toiselle soittolistalle on koottu mielestäni mainioita helmiä sellaisista levytyksistä, jotka eivät nousseet hittilistoille. Useimmiten albumilta voi nousta vain korkeintaan muutama laulu hitiksi ja sen vuoksi hienotkin kappaleet voivat jäädä vähemmälle huomiolle. Jotkut laulut saattavat olla "liian vaikeita" suurten massojen suosikiksi. Soittolistan tarkoituksena on laajentaa kuvaa Hectorin tuotannosta ja osoittaa hänen monipuolisuutensa. Tarjolla on vakavia ja syvällisiä lauluja, muutamia kepeämpiä poppeja, Hectorin huumoriosastoa sekä näytteitä siitä, kuinka folk on pysynyt Hectorin tuotannossa olennaisena osana kaikki nämä vuodet. 60 biisiä, neljä tuntia Hectoria.



PS. Tiesitkö, että...


Hector on aiheena inspiroinut muita lauluntekijöitä. Kari Peitsamo levytti vuonna 1978 laulun Ei kai Hectorillakaan ole helppoa ja parisenkymmentä vuotta myöhemmin hän halusi tehdä laulussa selväksi, että Hector on hyvä jätkä. Juliet Jonesin sydän levytti vuonna 1993 albumilleen Joneskaupunki kappaleen Kuka tekis Hectorin eteiseen. Sleepy Sleepers ikuisti vuonna 1976 vähemmän mairittelevan laulun Traktori kostoksi siitä, että toimittaja Heikki Harma oli radio-ohjelmassa kritisoinut Sliippareiden levyä. Ainakin kerran Hector on maininnut itsensä omassa kappaleessaan. Laulussa Timantti ja ruoste (1988) lauletaan: "Tällä laidalla musiikin sektorin / Irwin kuuroutuu, kuinka käy Hectorin." Irwin taas on viitannut Hectoriin jo vuonna 1966 levyttämässään kappaleessa Sotilas: "Yksi laulaa protesteja vuoksi Vietnamin / toinen kertoo tarinan taas palkkasoturin."

Aiheesta muualla


Kolme rakkaudentunnustusta Hectorille | Nuorgam

Tihkusateen masentama puisto: Hectorin matkassa halki Helsingin

Listablogi: Harma-eminenssi

1. lokakuuta 2016

Kuukauden levyartikkeli: Irwin Goodman – Rentun ruusu (Levytuottajat / Flamingo Music, 1988)

Syksyllä 2016 levyartikkelit käsittelevät albumeja, jotka ovat artistiensa sekä myydyimmät että tasokkaimmat – ainakin omasta mielestäni. Perustelut kirjoituksen loppupuolella.

Irwin Goodmanin ura on ehdottomasti suomalaisen kevyen musiikin historian mielenkiintoisimpia. 25 vuotta kestäneen levytysuransa aikana hän koki lukuisat menestyskaudet ja suosion notkahdukset. Jokaista alamäkeä seurasi aina uusi ylämäki. Tuskin kukaan saattoi aavistaa, että 60-luvun vallankumouksellinen protestilaulaja ja 70-luvun jukeboksihittien lyömätön mestari saavuttaisi vielä 1980-luvun viimeisinä vuosina nousun, joka siivittäisi hänen suosionsa suuremmaksi kuin koskaan aikaisemmin.


Irwin Goodmanin (1943–1991) häkellyttävän monipuolinen levytysura voidaan jaksottaa kolmeen päävaiheeseen. Ensimmäinen vaihe ajoittuu 1960-luvulle, jolloin Irwin Goodman oli kuplettihenkinen protestilaulaja. Toinen jakso kattaa 1970-luvun, jolloin Irwinin lauluiksi vakiintuivat schlagerpoljentoiset pop-iskelmät. Kolmas vaihe on rokkihumpan kausi, joka kesti 1980-luvun puolivälistä aina Irwinin kuolemaan asti. Irwinin ura oli niin monivaiheinen, että oikeastaan jokainen edellä mainitusta kolmesta periodista voitaisiin jakaa vielä kahteen eri "alavaiheeseen".

Voisinkin ajan hengen mukaisesti sipilämäiseen tapaan hahmottaa Irwin Goodmanin uran seuraavanlaiseen prosessikaavioon:
    1. Kuplettihenkinen protestilaulaja (1965–1970)
    1a Pelkistettyjen sovitusten "folk"-kausi (1965–1966)
    1b Kypsyneempi kuplettikausi (1967–1970)
    2. Viihteellinen schlagerkausi (1970-luku)
    2a Ilmiömäinen hittiputki syksyn sävelineen (1970–1974)
    2b Uusi tuleminen raitistumisen myötä (1976–1979, noin)
    3. Rokkihumpan kausi (1984–1991)
    3a Rock-Irwinin lanseeraus (1984–1985)
    3b Viimeinen huikea menestyskausi (1988–1991)
Vexi Salmi on kirjoittanut Irwinin uran ensimmäisestä kaudesta, kuinka "60-luvun Irwin ravisteli suomalaista iskelmämaailmaa enemmän kuin kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä" (Salmi 1995). Vaikka Vexi Salmella on silloin tällöin taipumusta hivenen liioitella iskelmäsaavutusten merkitystä – etenkin sellaisten, joissa hänen oma kädenjälkensä on näkynyt ja kuulunut vahvasti – niin tässä näkemyksessä piilee totuuden siemen. 1960-luvun puolivälissä Irwinin laulaessa honottavalla äänellä nenäänsä ensimmäiset levytyksensä, joiden sanoitukset rikkoivat kaikkia sovinnaisuuden rajoja, porvarillisen hegemonian Suomi joutui tekemisiin aivan uudenlaisen ilmiön kanssa. Irwinin ensimmäisten albumien lauluissa ivailtiin muun muassa poliisilaitokselle ja armeijalle, ylistettiin alkoholin käyttöä ja vähäteltiin rattijuoppojen tuomioita. Yleisradion radiomonopoli asetti Irwinin laulut soittokieltoon, mikä oli eräänlainen osoitus perinteisen instituution suhtautumisesta uuteen mullistavaan ilmiöön. Juopottelun iloista kertovien laulujen lisäksi sensuuriin joutuivat muun muassa Työmiehen lauantai, jonka katsottiin pilkkaavan työväestöä, ja Uusi Paavo, jossa vihjailtiin maanviljelijöiden väärinkäyttävän tukiaisia. Jopa sarkastinen Yli vaan asetettiin kiellettyjen levyjen listalle "maantiegangsterismin ihannoimisen" vuoksi. Irwin Goodman oli oman alansa pioneeri, sillä viihdemusiikissa ei ollut aikaisemmin tapana rienata yhtä suorasukaisesti arvostettuja instituutioita ja perinteisiä arvoja. Irwinin jälkeen sokkiarvoa oli vaikea ylittää: myöhempien aikojen rienaajien – Juicen, Sliippareiden, punkkareiden ja uuden aallon edustajien – luonnehdittiin vain "tekevän irwinit" omassa ajassaan oman sukupolvensa puolesta.

Rehellisyyden nimessä on todettava, ettei Irwin ollut suinkaan ensimmäinen suomalainen artisti, joka lauluissaan piikitteli yhteiskunnan ilmiöitä. Olihan esimerkiksi Reino Helismaa levyttänyt oman Seutulan polkkansa jo neljä vuotta ennen kuin Autolla Kanarian saarille julkaistiin. Helismaan Nykyaikaisissa kansanlauluissa uskallettiin ottaa melko suorapuheisesti kantaa ajankohtaisiin selkkauksiin ja poliitikkojen toilailuihin. 1960-luvun puolivälissä suosioon nousseet folkyhtyeet levyttivät lauluja, jotka saattoivat olla kantaaottavuudessaan hyvinkin purevia – parhaimpana esimerkkinä Hootenanny trion Esplanadi (1965). Irwin Goodmanin suosio osoittautui kuitenkin niin poikkeuksellisen suureksi, että hänet oli mahdoton sivuuttaa.

Vexi Salmi on todennut, että häntä ja Antti Hammarbergia viehätti kaikkitietävien ja turhantärkeiden ihmisten sekä yhteiskunnan ärsyttäminen kaikin keinoin. Sellaiseen Irwin Goodmanin laulajahahmo sopi mitä parhaiten. Irwin Goodmanin hätkähdyttävää imagoa ryydittivät levytyskappaleiden lisäksi hänen esiintymisensä julkisuudessa ja lausuntonsa haastatteluissa. Esimerkiksi Katso-lehden numerossa 10/1968 nimimerkki Eräs tuohtunut monien puolesta kommentoi närkästyneenä Irwinin esiintymistä Jatkoaika-ohjelmassa otsikolla Hirveä maailma:
"Kyllä on maailma muuttunut hirveäksi. Enää ei ole mitään määrää siinä millaiset rääväsuut saavat keskustella ja lausua mielipiteitään asioista joista he eivät mitään tiedä. Viime lauantain Jatkoajassa Irwin Goodman sanoi, että seitsemäntoistavuotiaat tytöt muka järkeviä ja tietävät mitä tekevät! Sen lisäksi hän puolusti alkoholinkäyttöä julkisesti televisiossa! Mihin turmelukseen tämä vielä johtaa! Missään ei ole mitään rajaa. Nuoret vaativat saada olla vapaissa suhteissa ja ovat valmiita romuttamaan avioliiton. He eivät tajua millaiseen sekasortoon koko maailma joutuisi. Tuollaiset nuoret nulikat ja irvistelijät, jotka luulevat olevansa nuorison ihanteita eivät saisi esiintyä televisiossa levittämässä turmeluksen oppejaan viattomille nuorille, sillä heitäkin, herra paratkoon, on vielä." (Katso 10/1968)
Sukupolvien välistä kuilua ja arvomaailmojen ristiriitaa ilmensi hieman ytimekkäämmin Kainuun Sanomien yleisönosastossa 7.11.1967 julkaistu kirjoitus:
"Jos 35 vuotta sitten olisi joku Irwin Goodman tai joku muu sen kaltainen hulttio (siihen aikaan sellaiset olisi varmaan teloitettu) ollut ulvomassa, miten olisi käynyt talvisodassa. Voi kauheaa." (Kainuun Sanomat 7.11.1967)
60-luvun persoonalliset irvileuat
Juha Vainio, Irwin Goodman ja Martti
"Huuhaa" Innanen olivat kaikki
Finndisc-levy-yhtiön artisteja.
Irwin Goodmanin levytysura alkoi lokakuussa 1965, kun levy-yhtiö Finndisc suostui julkaisemaan Irwinin esikoissinglen En kerro kuinka jouduin naimisiin / Katkera matka. Usein kotimaisen kevyen musiikin historiassa jaksetaan korostaa Love Recordsin merkitystä ennakkoluulottomana levy-yhtiönä, jonka arvokas työ mullisti suomalaisen äänilevyteollisuuden ja laajensi musiikillista diversiteettiä avaamalla ovet esiintyjille, joita perinteiset levy-yhtiöt eivät olisi kelpuuttaneet. Mielestäni Erik Lindströmin ja Rolf Kronqvistin pieni Finndisc ansaitsisi ehdottomasti tunnustuksen jonkinlaisena "esi- Love Recordsina": kapinallisena ja avarakatseisena levy-yhtiönä, jolla oli rohkeutta julkaista epäsovinnaisempaa musiikkia. Irwin Goodmanin lisäksi Finndiscin kautta levyttämään pääsivät Juha Vainio ja Martti "Huuhaa" Innanen. Kolmikosta yksikään tuskin olisi saanut isolta levy-yhtiöltä levytyssopimusta – Irwinin isot levyfirmat olivat toistuvasti torjuneet (Järvelä 1997, 43–46, 54). Lopulta Irwinin ensimmäiset singlet osoittautuivat niin valtaviksi menestyksiksi, että Suomen suurin levy-yhtiö ja markkinajohtaja Fazer osti Irwinin ja oikeudet hänen ensimmäisiin levytyksiinsä ennätyksellisen kalliilla hinnalla.

Irwin Goodmanin suursuosion myötä suomalaiseen musiikkibisnekseen rantautui uudenlaisia toimintamalleja. Vuonna 1966 Irwiniltä julkaistiin lyhyessä ajassa peräti kaksi kokonaista LP-levyä. Debyyttialbumi Irwinismi ilmestyi maaliskuussa ja toinen älppäri Ei tippa tapa näki päivänvalonsa elokuussa. LP-levyt olivat tuohon aikaan kotimaisessa äänilevytuotannossa äärimmäisen harvinaisia. Äänitejulkaisujen hallitseva formaatti oli single, ja kokopitkät LP-levyt olivat lähinnä kokoelmia aikaisemmin singleillä julkaistuista levytyksistä. Vexi Salmi oli kuitenkin asettanut Fazerilla levytyssopimuksen ehdoksi, että "me ei odoteta kuutta sinkkua ja sitten vanhentunutta älppäriä, me tehdään niinkuin ulkomailla" (Rantala 2006, 30). Levy-yhtiö Fazer oli suhtautunut skeptisesti suuruudenhulluihin suunnitelmiin, mutta huoli osoittautui aiheettomaksi: molemmat vinyylit kävivät erinomaisen hyvin kaupaksi. Irwin oli kesällä 1966 Suomen suosituin artisti. Juhannuksena hänellä oli peräti seitsemän keikkaa. Kansantaiteilija lensi keikkapaikalta toiselle helikopterilla – ensimmäisenä esiintyjänä Suomessa. Omanlaisiaan pioneeritöitä suomalaisen populaarikulttuurin historiassa edustavat myös Vexi Salmen Irwinistä kirjoittama ihailijakirja Raha ratkaisee (1967) sekä Yrjö Tähtelän ohjaama musiikkielokuva Topralli (1966), jonka alkuperäisenä lähtökohtana oli saada Irwin valkokankaalle. Tarja Rautiainen on kirjoittanut osuvasti Irwinin imagosta:
"Irwinin voidaankin katsoa olevan esimerkki siitä, kuinka Suomessa ryhdyttiin nyt toden teolla opettelemaan populaarimusiikin markkinaperusteisuuden periaatteita: myyvän hitin rinnalla myös artistin saama julkisuus olivat entistä keskeisempiä toiminnan tavoitteita, vaikka populaarimusiikin 'kaupallisuudessa' kuljettiin Suomessa vielä pitkään lapsenkengissä verrattuna muihin Euroopan maihin." (Rautiainen 2001, 278)
Oliko 60-luvun Irwin sitten folk-, protesti- vai kuplettilaulaja? Vexi Salmi ja Antti Hammarberg osasivat hyödyntää tietynlaista markkinarakoa lanseerattuaan Irwinistä härmäläisen vastineen Bob Dylanin ja Donovanin kaltaisille folktähdille. Irwinin varhaisessa tuotannossa sekä sävellyksissä että sovituksissa on selvästi käytetty ratkaisuja, jotka olivat tyypillisiä Bob Dylanin levytyksille (ks. esim. Rautiainen 2001, 265–266). Toisaalta esimerkiksi pääkaupunkiseudun folkpiirien muusikot eivät pitäneet Irwiniä kaltaisenaan. Irwinin yhteiskunnallisesta suunsoitosta puuttui kokonaan folkille ominainen kansanmusiikkipohjaisuus. Lisäksi Irwin Goodmanin artistiprofiiliin olennaisesti yhdistetty kaupallisuus ei sopinut folkmusiikin epäkaupallisiin ihanteisiin. Hector olikin Iskelmä-lehden haastattelussa keväällä 1966 kritisoinut Irwiniä "rahantekokoneeksi". Irwinin herravihaisia lauluja, joissa nälvittiin auktoriteetteja ja viranomaisia, luonnehdittiin lukuisissa yhteyksissä protestilauluiksi. Vexi Salmi on kuitenkin todennut useaan otteeseen, että Irwin oli kuplettilaulaja – tai ainakin rallilaulaja – joka jatkoi Helismaan ja kumppaneiden perintöä esittämällä uusin keinoin tehtyjä kupletteja. Timo Koivusalo, joka on ohjannut elokuvat sekä Helismaasta että Goodmanista, on määritellyt Irwinin edustavan selkeää jatkumoa rillumarei-ajan kupletisteille, mutta Irwin ja Vexi tekivät kaikessa suorasukaisuudessaan kotimaisen kupletin jatkumossa sukupolvenvaihdoksen ja isänmurhan (Laine 2013, 80). Sukupolvenvaihdos tapahtui suorastaan konkreettisesti: Reino Helismaa menehtyi tammikuussa 1965 ja yhdeksän kuukautta myöhemmin ikuistettiin Irwinin ensimmäinen levytys. Irwin ja Vexi kutsuivat Irwinin varhaista musiikkityyliä irwinismiksi. Raha ratkaisee -kirjassa kiteytettiin vuonna 1967:
"Irwinismi oli jotakin välinpitämätöntä realismia. Nykykupletteja satiirisesti esitettynä. Ei mitään hienostelua, vaan asioiden julkituomista sellaisina kuin ne olivat." (Irwin Goodman 1967, 39)
Reteesti vaan vuodelta 1968 on yksi
Irwinin tasokkaimmista albumeista.
Lokakuussa 1966 Irwin joutui neljäksi kuukaudeksi Seutulan lentokenttätyömaalle sovittamaan tuomiotaan rattijuopumuksesta. Seutulasta vapauduttuaan kyhättiin pikaisesti Irwinin kolmas albumi Osta minut, joka julkaistiin maaliskuussa 1967. Levy osoittautui kahteen ensimmäiseen älppäriin verrattuna pettymykseksi niin myyntilukujen kuin hittipitoisuuden osalta. Vexi Salmi kirjoittikin albumin CD-painoksen johdantoon vuonna 2001, kuinka "[k]okonaisuutena levy oli huonoin Irwinin siihen astisista julkaisuista". Irwinin uralla oli alkamassa uusi murrosvaihe: lippalakkipäinen folk-laulaja oli tullut tiensä päähän. Prosessikaaviossa siirrytään vaiheesta 1a vaiheeseen 1b. Syksyllä 1967 julkaistu Ryysyranta esitteli Suomen kansalle uudenlaisen Irwinin, joka – Vexi Salmea lainatakseni – "oli kasvanut laulajana puberteettivuosistaan aikuiseksi" (Salmi 2001a). Ryysyranta osoittautui paljon suuremmaksi hitiksi kuin yksikään aikaisempi Irwinin levytys. Kansantaiteilija, jonka menestys oli Seutulan jälkimainingeissa osoittanut hiipumisen merkkejä, nousi entistäkin suositummaksi. Ryysyrannasta alkoi Irwinin ja Vexin uusi kukoistuskausi, jolloin syntyi menestyssinglejä toisensa perään. Keväällä 1968 ilmestynyt neljäs albumi Reteesti vaan sisältääkin melkoisen hittiputken: Ryysyranta, Kun ei rahat riitä, Juhlavalssi, Kieltolaki, Mikä laulaen tulee, se viheltäen menee, Reteesti vaan sekä aivan hulvaton pohjanmaalaiskuvaus Tango Kauhajoen kasinolla. Kyseinen tangoparodia on kelvannut sittemmin jopa itsensä Matti Salmisen repertuaariin. Ja kaipa myös Ryysyranta-menestyssinglen B-puolen kappale Muutakin on kierretty kuin tahkoa on luonnehdittava hitiksi, vaikka se omasta mielestäni onkin aika lailla rasittava renkutus.

Irwinin kausien 1a ja 1b välinen ero ilmenee selkeimmin levytysten sovituksissa. Kahdella ensimmäisellä albumilla levytysten sovitukset ovat folk-musiikin konventioiden mukaisesti erittäin pelkistettyjä ja riisuttuja. Laulujen säestys hoituu pääsääntöisesti ainoastaan kitaralla, rummuilla ja bassolla. Levytyksille ei ole edes merkitty sovittajaa. Reteesti vaan -albumilla laulujen soitinnus on huomattavasti rikkaampaa ja sävellykset ovat ottaneet folkin sijaan vaikutteita esimerkiksi humpasta. Levytyksiä sovittivat alan ammattimiehet Jaakko Borg, Rauno Lehtinen ja Heikki Laurila. Laulujen säestyksissä käytettiin muun muassa jousia, puhaltimia, mandoliinia, harmonia, urkuja, klarinettia, koskettimia ja lyömäsoittimia. Legendaarisessa Juhlavalssissa soittaa yli 20 soittajaa. Irwin on myöhemmin kertonut, että levy-yhtiön vastustuksesta huolimatta hän oli vaatinut härkäpäisesti isoa orkesteria laulun taustalle (Rantala 2006, 54). Myöhemmin 1970-luvulla Irwinin levytysten sovittajina toimivat Markku ja Nacke Johansson sekä Paul Fagerlund.

Irwin Goodman luonnehditaan osaksi 1960-luvun sukupolvikonfliktia. Tarja Rautiainen on etnomusikologian väitöskirjassaan Pop, protesti ja laulu (2001) kategorisoinut 1960-luvun yhteiskuntakriittisen populaarimusiikin tyylit korkeaan ja matalaan protestiin. Korkeaa protestia edustavat esimerkiksi Kaj Chydenius, Helsingin Ylioppilasteatterin piirissä toimineet taiteilijat ja Lapualaisoopperan hengessä syntynyt poliittinen laululiike. Matalaa protestia taas edustaa Irwin Goodman, jonka herravihaiset laulut ovat syntyneet "kansan syvien rivien" tunnoista siinä missä korkean protestin musiikki luotiin akateemisissa ympyröissä. Molemmat musiikilliset protestiliikkeet kuvastavat 1960-luvun poliittista ilmapiiriä. Korkean protestin musiikki kehkeytyi nuorison mobilisoituessa vasemmistoradikalistiseen liikehdintään. SKDL:n jäseniksi alkoi liittyä porvariperheiden ja kulttuurisukujen kasvatteja, mikä herätti rasvanahkaduunareiden keskuudessa hämmennystä. Vastaavasti esimerkiksi Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo ovat todenneet Iskelmän kultaisessa kirjassa (1986), ettei ole suinkaan sattuma, että Irwin Goodmanin läpimurto ajoittuu samaan aikaan kuin 60-luvun mullistavat rakennemuutokset, Hymy-lehden suosion huippu ja Veikko Vennamon johtaman Suomen Maaseudun Puolueen kannatuksen kasvu (von Bagh & Hakasalo 1986, 406). SMP julisti olevansa unohdetun kansan puolestapuhuja maaltapako-Suomessa ja oli ylipäätään 60-luvulla ainoa puolue, joka uskalsi avoimesti vastustaa Urho Kekkosen tukeman K-linjan keskitettyä vallankäyttöä. Veikko Vennamo jaksoi kailottaa vakiofraasiaan "kyllä kansa tietää". Yhtä lailla Irwinin laulujen sanottiin sisältävän populistista paatosta ja artistia kuvailtiin tavallisen rahvaan äänitorveksi eliittiä vastaan. Vuonna 1969 Irwin esiintyi muun muassa Juha Vainion kanssa kiertueella, joka oli nimetty Kansalle mitä kansa haluaa. Maaliskuun 1970 eduskuntavaaleissa SMP saavutti oman aikansa jytkyvoiton. Vaalituloksen selvittyä Urho Kekkonen sai lievän sydäninfarktin. Vuonna 1979 Irwin lauloikin laulussaan "Eihän me olla veljeksiä ton Vennamon Veikon kanssa".
"Vaikka me maineemme luotu onkin herjoilla ankarilla
niin rahvaan suosio suuri on meillä kahdella sankarilla"
Vuonna 1987 Irwin olikin eduskuntavaaleissa ehdolla SMP:n sitoutumattomana ehdokkaana. Maaliskuussa 1990 surullisenkuuluisassa Sabatti-televisio-ohjelmassa Irwin kuitenkin väitti ehdokkuuden olleen "täydellinen vitsi".

Keväällä 1970 samoihin aikoihin, kun Veikko Vennamo ja hänen hengenheimolaisensa juhlivat ilmiömäistä vaalivoittoa, Irwinillä ei mennyt hyvin. Vuonna 1969 ilmestyneet singlelevytykset eivät menestyneet. Suosio laski laskemistaan ja keikoilla kävi yleisökato. Kaiken lisäksi kansantaiteilija oli ajautunut henkilökohtaiseen konkurssiin yhä kasvavien verorästien vuoksi ja omaisuus pakkorealisoitiin. Irwin ja Vexi eivät kuitenkaan jääneet laakereille lepäämään. Syksyllä 1970 Suomen kansalle esiteltiin uudistunut Irwin Goodman. Prosessikaaviossa siirrytään vaiheeseen 2a.

St. Pauli ja Reeperbahn esitteli Irwinin
uuden viihteellisemmän tyylin ja nosti
hänet jälleen suosion huipulle.
Syksyllä 1970 Irwin voitti murskaavan ylivoimaisesti Syksyn sävelen laululla St. Pauli ja Reeperbahn. Kappaleesta tuli loppuvuoden ylivoimaisesti suurin hitti. Listaguru Timo Pennasen laskelmien mukaan St. Pauli ja Reeperbahn on kaikkien aikojen parhaiten listoilla menestynyt Syksyn sävelen kilpailukappale. St. Pauli ja Reeperbahn esitteli Irwinin uuden tyylin. Vexi Salmea siteeratakseni: lippalakki väistyi, hönötys väheni ja iskeviin melodioihin liitettiin eurooppalainen jytke (Salmi 1996). Irwinin 1970-luvun levytykset ovat pääsääntöisesti viihteellisiä schlagereita, eivätkä enää niinkään protestilauluja. Joulumarkkinoille julkaistu albumi St. Pauli ja Reeperbahn sisältää enää vain muutamia lauluja, joissa käsitellään yhteiskunnallisia aiheita. (Mainittakoon, että Pieni iltasatu on itse asiassa ensimmäinen Irwinin levytetty laulu, missä sivalletaan Kekkosen suuntaan – tosin UKK:ta kutsutaan vielä epäsuorasti nimellä Kuningas Urhea. Aikansa ajankohtaista ilmiötä käsitellään taas laulussa Balladi voivuoresta, jonka teksti on melkoista tykitystä ja verbaalista ilotulitusta Emil Reteeltä.) Seuraavilla pitkäsoitoilla protestilaulujen aines väheni suorastaan olemattomiin. Laulut ovat sanoitustensa puolesta hyväntuulisia ralleja, mitä kuvastavat esimerkiksi sellaiset laulujen nimet kuin Minä pidän susta, sinä pidät musta, Hi-li-li-loo, hi-li-li-luu tai Sippi-sippi-sii.

St. Pauli ja Reeperbahn aloitti Irwinin uralla uuden menestyskauden, joka on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen iskelmähistoriaan. Irwin oli säveltäjänä parhaimmillaan 70-luvun alkuvuosina, jolloin hänellä oli ainutlaatuinen kyky luoda uskomattoman tarttuvia ja sujuvia melodioita. Poing poing poing, Lievestuoreen Liisa, Vielä yhdet, Las Palmas, Oli simmarit, sammarit, kummarit ja pipo, Vain elämää ja Viuhahdus ovat kaikki kotimaisen populaarimusiikin kiistattomia klassikoita. 1970-luvun alkaessa Suomessa ryhdyttiin jakamaan kultalevyjä, ja Irwin saavutti kultalevyt albumeistaan St. Pauli ja Reeperbahn (1970), Poing poing poing (1971) ja Las Palmas (1972), jotka myivät kaikki vähintään 25 000 äänitettä.

Sen sijaan vuoden 1973 Syksyn sävelen menestystä – kakkossija laululla Vain elämää ja kolmossija Si si si -renkutuksella – ei kyetty hyödyntämään äänitemarkkinoilla. Kilpailukappaleet sisältänyt albumi Si si si saatiin levykauppoihin vasta huhtikuussa 1974, jolloin älppäri oli auttamattomasti menettänyt ajankohtaisuutensa. Si si si ei noussut albumimyyntilistoille ennen kuin vasta tammikuussa 2001, jolloin levystä julkaistu CD-painos nousi midprice-listan sijalle viisi. Kevääseen 1974 ajoittuu myös Irwinin epäonninen osallistuminen Suomen euroviisukarsintojen alkukarsintaan laululla Se on minimaalista. Aikataulusekaannuksen vuoksi Irwin saapui kilpailuun suoraan rilluttelulomalta ja esitys meni penkin alle. Ehkäpä pieleen mennyt esitys enteili Antti Hammarbergin siviilielämän vaikeuksia. 1970-luvun puolivälissä Irwin katosi kokonaan julkisuudesta ja eristäytyi kotiinsa. Puolisentoista vuotta kestänyt hiljaiselo meni ämpäriin kurkistellessa, on Vexi Salmi myöhemmin veistellyt (Salmi 1996).

Puolentoista vuoden hiljaiselo ei
koitunut Irwinin uran kohtaloksi.
Syksyllä 1976 julkaistu comeback-LP
Häirikkö nousi listojen kärkeen ja toi
kansantaiteilijalle jälleen kultalevyn.
Syksyllä 1976 Irwin toipui ongelmistaan ja oli taas aika keksiä uusi keino kavuta huipulle. Siirrytään Irwinin uran vaiheeseen 2b. Räväkkä Haistakaa paska koko valtiovalta ei jäänyt keneltäkään huomaamatta ja Irwin nousi lokakuussa 1976 jälleen listojen kärkeen. Saman vuoden puolella julkaistiin vielä toinen menestyshitti Häirikkö, joka oli tammikuussa 1977 jukeboksien kuunnelluin kappale. Joulumarkkinoille 1976 ilmestynyt pitkäsoitto Häirikkö menestyi hienosti ylittäen nopeasti kultalevyrajan. Levyä myytiin yhteensä lähes 40 000 äänitettä, minkä myötä se oli pitkään Irwinin kaupallisesti menestynein pitkäsoitto. Vaikka Häirikkö myikin enemmän kuin Irwinin 70-luvun alkuvuosien menestyslevyt, on kuitenkin otettava huomioon, että 1970-luvun jälkipuoliskolla äänitteitä myytiin Suomessa huomattavasti enemmän kuin vuosikymmenen alkupuoliskolla, joten suhteutettuna suomalaisten kulutustottumuksiin ja levyjen kokonaismyyntimääriin Häirikkö ei sinänsä ollut välttämättä sen suurempi menestys.

Vaikka Irwinin uran vaiheet 2a ja 2b eivät musiikillisesti eroa merkittävästi toisistaan, 1970-luvun jälkipuoliskolla Irwin levytti enemmän lauluja, joissa ivailtiin ajankohtaisille yhteiskunnallisille ilmiöille – osuvimpina esimerkkeinä mainittakoon vuonna 1977 levytetyt Ruotsi suomettuu ja Oy Suomi, jossa piikitellään lama-Suomen onnetonta taloudellista tilannetta ja poliittista kulttuuria. 1970-luvulla ilmapiiri vapautui ja esimerkiksi Sleepy Sleepers rienasi groteskilla huumorillaan arkaluontoisinakin pidettyjä asioita. Kivikasvot ja nuorison suosima pop-tähti Freeman uskalsivat lauluissaan jo hieman hyväntuulisesti vitsailla Kekkosesta. Aikoinaan 1960-luvun puolivälissä Fazerin Toivo Kärki oli asettanut Irwinille ja Vexi Salmelle ehdoksi, että lauluissa ei saa pilkata uskontoja, Kekkosta eikä Neuvostoliittoa (Niiniluoto 1982, 217). Nyt 1970-luvun jälkipuoliskolla Irwinkin rohkaistui ja levytti muun muassa kappaleen Minä ja Urkki (1977), jossa hienovaraisesti vihjaillaan Kekkosen vallanhimosta. Omalla tavallaan Irwinin protestilaulujen huipentuma koettiin vuonna 1979, jolloin purkitettiin albumi Keisari Irwin I. Levyllä on komea alaotsikko: Kiellettyjä lauluja itsesensuurin ja Kekkosen ajalta. Älppärin lauluissa kommentoidaan tarkkanäköisesti esimerkiksi Kekkosen vallankäyttöä ja poliitikkojen suhmurointia. Päättäjät mainitaan omilla nimillään ja omat laulunsa ovat saaneet muun muassa Ahti Karjalainen, Johannes Virolainen, Paavo Väyrynen ja kristillisten Olavi Ronkainen, joka kävi yhden miehen sotaa pornografisia julkaisuja vastaan ja muun muassa vaati Emmanuelle-elokuvalle esityskieltoa Suomessa. On todettava, että esimerkiksi Ahti Karjalaista nälvivä Älä itke Ahti, jossa avoimesti irvitään hänen rattijuopumustuomiolleen ja presidenttihaaveilleen, on melkoisen kovaa kamaa.

Vaikka Häirikkö-albumi oli ollut myyntimenestys, 1970-luvun viimeisinä vuosina julkaistut Irwinin pitkäsoitot eivät pärjänneet listoilla. Irwin levytti uutta materiaalia hurjalla tahdilla: vuosina 1977, 1978 ja 1979 levykauppoihin ilmestyi vuosittain kaksi uutta Irwin-julkaisua sekä niiden lisäksi useampia kokoelmalevyjä. Määrä korvasi laadun ja älppärit ovat tulvillaan mitäänsanomattomia ja yhdentekeviä albumiraitoja. Tehtailuun oli osittain syynä Vexi Salmen suunnitelma perustaa oma levy-yhtiö, jonne hän luonnollisesti halusi Irwinin mukaan, mutta levytyssopimus Fazer Finnlevyn kanssa velvoitti vielä tekemään vanhalle levy-yhtiölle tietyn määrän albumeja. Vexi Salmen ja Jorma K. Virtasen Levytuottajat-levy-yhtiön toiminta käynnistyi kesällä 1978, ja Irwinin ensimmäinen pitkäsoitto uudelle levy-yhtiölle oli saman vuoden loppukesällä valmistunut Tyttö tuli.
"Jos jaksat muistaa vielä pari seikkaa
suo mulle kultalevyjä ja pari keikkaa"
Valkeakoski Media julkaisi keväällä
2015 CD-formaatissa vuonna 1983
nauhoitetut Uudet protestilaulut.
Noin lauloi Irwin vuonna 1979 laulussaan Suomalainen iltarukous, jossa rukous oli kohdistettu kristinuskon Jumalan sijaan Kekkoselle. Toive osoittautui aiheelliseksi. Vuosikymmenen vaihduttua 1980-luvuksi Irwinin suosio oli jälleen romahtanut pohjalukemiin. Levyt eivät myyneet ja keikkojakin alkoi olla yhä vähemmän. 80-luvun alkuvuosina Irwin levytti ainoastaan satunnaisia vähälle huomiolle jääneitä singlejä ja laimeita uusia versioita vanhoista hiteistään. 1980-luvun alkupuoliskolla Irwinillä ja Vexillä oli vaihe, jolloin he eivät olleet juurikaan tekemisissä toistensa kanssa (Salmi 2010, 60). Kun Vexi Salmi ei ollut holhoamassa, Irwin kävi äänittämässä kaksi epämääräistä kasettikokoelmaa: OK-Myynti julkaisi vuonna 1982 lastenlaulukasetin Lauluja lapsille ja vuonna 1983 Irwin lauloi Tapani Koiviston kynäilemiä lauluja, jotka KJS-Kasetti Ky julkaisi nimellä Uudet protestilaulut – myöhemmin kasetista ilmestyi uusi painos nimellä Manun valtakunta. Kasetit eivät herättäneet juurikaan huomiota ja niitä myytiin todella vähäinen määrä. Näitä 80-luvun hämäriä kasettilevytyksiä ei ole julkaistu virallisilla Irwin-kokoelmilla eikä edes koko uran kattavassa Irwin-boksissa (2010). Syynä lienee ollut levytysten suoranaisen heikon laadun lisäksi se, että laulut levytettiin todella pienille julkaisijoille eikä niitä aikoinaan ilmoitettu edes Teostoon (Rantala 2006, 149) – sekä mahdollisesti sekin, ettei Vexi Salmella ollut osaa eikä arpaa näiden nauhoitusten suhteen. Keväällä 2015 Valkeakoski Media teki omanlaisensa kulttuuriteon, kun se julkaisi Uudet protestilaulut CD-formaatissa nimellä Ennenkuulumattomat – Lauluja suomalaisille.

Kesällä 1984 Irwinin ja Vexin saattoi yhteen Jyrki Hämäläinen. Kolmikko matkusti Hampuriin muistelemaan lehtireportaasia varten Irwinin ja Vexin nuoruuden toilailuja Saksassa. Yhteisellä matkalla ystävykset tulivat siihen tulokseen, että aika olisi jälleen kypsä Irwinin paluulle.

Korostan tässä vaiheessa, että tämän blogipostauksen on todella tarkoitus käsitellä vuonna 1988 ilmestynyttä Rentun ruusu -albumia, vaikka olenkin kirjoittanut jo lähes kymmenen Word-liuskaa kaikesta muusta. Syynä tähän on ollut – paitsi se, että eräässä vaiheessa elämääni minulla on ollut suorastaan intohimoinen suhtautuminen Irwinin levytystuotantoon – ajatukseni, että taustoittamalla Irwinin uniikkia ja monipuolista uraa kykenee todella ymmärtämään, kuinka hämmästyttävä ilmiö hänen viimeinen suosiokautensa olikaan. Kansantaiteilija, joka oli jo moneen otteeseen järisyttänyt kotimaisen populaarimusiikin mannerlaattoja ja kirjoituttanut itsensä suomalaisen viihteen historiaan, onnistui vielä kerran nousemaan huipulle ja suositummaksi kuin koskaan aikaisemmin. Aina välillä Irwin vaikutti jääneen menneisyyden hahmoksi, mutta hän näytti joka kerta – epäilijöiden harmiksi – ettei hänestä voinut elinaikaan puhua ilmiönä menneessä aikamuodossa. Comeback-levyllään vuonna 1984 Irwin lauloikin:
"Tötterö täynnä ja pönttö pöhönä olen maailmalla seikkaillut
ja moni on viimeistä keikkaani ihan turhaan veikkaillut"
Härmäläinen perusjuntti -LP:llä (1984)
alkoi yhteistyö Kassu Halosen kanssa.
Halosen astuttua remmiin Irwinin
soundimaailma muuttui rokimmaksi.
Ja hienolla menestyksellä! Irwin nousi
jälleen suosioon ja levy myi kultaa.
1980-luvun Irwinin tyyli lanseerattiin, kun edellä mainitun Hampurin-matkan jälkeen ryhdyttiin valmistamaan albumia, joka sai nimekseen Härmäläinen perusjuntti. Irwinin uralla alkaa vaihe 3a. Irwinillä oli todettu kuulonalenema, mikä heikensi hänen sävellyskykyään. Irwin sai sävellettyä uudelle levylle vain neljä laulua. Vexi Salmi tuli siihen tulokseen, että Irwin tarvitsisi uusille lauluilleen säveltäjän ja otti yhteyttä Kassu Haloseen.
"Yksi kaunis päivä 1984 Vexi kävelee Takomo-studion kahvilaan ja kysyy multa: 'Sinäkö olet se Halonen?' Mä sanoin: 'Joo.' Vexi löi tekstinipun pöytään. 'Kuule, siinä on tekstejä Irwinille, haluatko kokeilla säveltää?' Vastasin: 'Ilman muuta!' Jälkeenpäin ajattelin, että Irwinille? Mitenkäs nyt suu pannaan? Enpä ollut rillumareitä säveltänyt tahtiakaan eläessäni ja rupesin miettimään, että nyt taisin kyllä luvata liikoja. Menin katsomaan niitä biisejä, ja päällimmäisenä oli Terveisiä perseestä -teksti. Päätin, että on pakko klaarata tämä juttu." (Laine 2013, 86)
Härmäläinen perusjuntti -albumiprojektista alkoi Kassu Halosen ja Vexi Salmen vuosikymmeniä kestänyt hedelmällinen yhteistyö, joka on tuottanut lukuisia huikeisiin myyntilukemiin yltäneitä ikivihreitä. Kassu Halonen vastasi vuodesta 1984 lähtien jokaisesta Irwinin levytyksen sovituksesta – ainoana poikkeuksena Irwinin viimeisellä levyllä julkaistu Kukka rintaan – ja miltei jokaisen levytyksen sävellyksestä. Vaikka Halonen oli vuonna 1984 toiminut jo kymmenisen vuotta iskelmälevytysten tuottajana ja säveltäjänä, hänen juurensa olivat tiukasti rokissa. Halosen myötä Irwinin uralla käynnistyikin vaihe, jolloin levytyksiin tuli mukaan elementtejä rock-musiikista. Juha Rantala on osuvasti kiteyttänyt:
"Paul Fagerlundiin verrattuna Halosen sovituksissa oli enemmän särmää ja ne veivät Irwinin musiikkia renttuhumpasta jonnekin iskelmän ja rockin hämärille rajamaille." (Rantala 2006, 152)
Irwinin myöhäistuotantoa on usein kutsuttu jonkinlaiseksi "rokkihumpaksi". Tosin ensimmäisissä Halosen tuottamissa Irwin-levyissä rock-uskottavuus ei suinkaan ole lähellä nollaa. Esimerkiksi Pekka Nissilä on todennut Selvis-lehdessä vuonna 2007 Härmäläinen perusjuntti -albumin soundimaailmasta seuraavasti:
"Tutustuin itse Perusjuntti-levyyn siksi, kun juttelin muutamaa vuotta myöhemmin Janne Louhivuoren ja Pekka Helinin kanssa, ja he kertoivat, että 'Irwinin comeback-levyllä Kassun bändi soitti ihan rock-pohjalta, ja siinä on tehty paikoitellen aika tiukkaa Fabulous Thunderbirds -settiä sovituksiin'. Ja niin todella on, esimerkiksi Janne lataa aika kovaa kamaa kehiin siellä täällä..." (Selvis-lehti 04/2007)
Irwinin paluun oli suunniteltu tapahtuvan vuoden 1984 Syksyn sävelessä. Esiraati ei kuitenkaan kelpuuttanut laulua Härmäläinen perusjuntti loppukilpailuun, mutta se esitettiin myöhemmin Suomen kansalle Syksyn sävel satoa -ohjelmassa. Irwinin comeback ei ollut kuitenkaan yhdestä Syksyn sävelestä kiinni, sillä kansa otti hänet muutoinkin riemastuneena vastaan: Härmäläinen perusjuntti -albumia myytiin kaikkiaan yli 30 000 äänitettä, joten Irwin sai pitkästä aikaa vastaanottaa kultalevyn. Kuten Vexi Salmi on ilmaissut: "Suomalaiset eivät koskaan hylänneet Irwiniä. He olivat aina valmiina ottamaan avosylin vastaan kellariloukosta palaavan antisankarinsa" (Salmi 2001b). Kassu Halosen luoman soundin ansiosta Irwinille avautuivat ovet rocktapahtumiin, joissa uuden sukupolven edustajat ottivat vastaan "kansalaistottelemattomuuden perusjätkän asianmukaisella arvonannolla" (von Bagh & Hakasalo 1986, 406).

Härmäläinen perusjuntti -levyllä esitellään Irwinin 80-luvun laulujen tyyli. Kun aikaisemmilla vuosikymmenillä Irwin oli laulanut rehvakkaasti "Alko pistää pulloon ja minä kaadan kalloon" tai huolettomasti Hulivilin hulinayöstä, nyt hän oli elämää nähnyt renttu, joka muisteli riehakasta nuoruuttaan (Tahdon lättähattujen vanhainkotiin) ja lauloi kokemuksen syvällä rintaäänellä Vanhan juopon kaltaisia itsetilityslauluja. Toki uudistunut rock-Irwin jatkoi edelleen suomalaisuuden kommentointia (Härmäläinen perusjuntti), herravihaisia lauluja (Suomen suurin sirkus) ja suoranaista haistattelua eliitille ja yhteiskunnalle (Terveisiä perseestä). Irwinin levytyksille oli aina ominaista reteä elämänasenne: eletään täysillä loppuun asti vastoinkäymisistä huolimatta (Eletään vaan vaikka piruuttaan, Läpi elämän helvetin).

Vexi Salmi on analysoinut Irwinin myöhäistuotantoa:
"80-luvulla äänessä on jo keikkaelämän tummaa säröä, mutta samalla prässäävä laulutyyli antaa tarinoille vakuuttavuutta ja omakohtaisten kokemusten maustamaa kirpeyttä. Vuosikymmenen lopulla ja seuraavan alussa riehakkuuteen sekoittuu muutama pisara alakuloisuutta. Elämä on saamassa yliotteen rienaajastaan." (Salmi 1998)
Vielä rehellisemmin Vexi Salmi kuvaili Irwinin laulujen sanoitusmaailman muutosta Yleisradion Iskelmä-Suomi -dokumentissa vuonna 2013:
"Kun Ei tippa tapa tehtiin vuonna 1966, niin kyllä mä olin sitä mieltä, ettei se tapa. Eihän tässä mitenkään käy. Tässä vaan juodaan, ja hauskaa on. - - Rentun ruusun lauloi sitten paljon kokenut, puolikuuro, rypistynyt ja alkoholin runtelema laulaja. Sille sopi Rentun ruusu. Ei enää voinut sanoa, että ei tippa tapa, koska tippa oli jo lähes tappanut." (Laine 2013, 9)
Dirly Dirly Dee vuodelta 1985 lienee
Irwinin uran rockein albumi.
Härmäläinen perusjuntti -albumin hyvästä menestyksestä huolimatta seuraavana vuonna julkaistu Dirly Dirly Dee jäi vähäiselle huomiolle ja myi vain murto-osan edelliseen älppäriin verrattuna. Dirly Dirly Dee -albumilla Irwinin rock-soundia jalostettiin vielä pidemmälle. Juha Rantala on arvioinut, että levyn runsas rockpitoisuus saattoi vaikuttaa huonoon menekkiin: "Irwinin fanit olivat tottuneet saksalaisesta humpasta vaikutteita ottaneisiin ralleihin, eivät rockiin" (Rantala 2006, 157). Albumin myyntiä ei auttanut edes Irwinin pääsy vuoden 1985 Syksyn sävelen finaaliin asti levyltä poimitulta kappaleella Sepalus auki. Vuonna 1985 Syksyn sävelessä ei järjestetty perinteistä postikorttiäänestystä, vaan tuloksen ratkaisivat alueraadit. Elitistiset raadit jättivät Irwinin hauskangroteskin hevirokin armottomasti jumbosijalle ja äänestivät voittajaksi Pentti Lasasen tenorisaksofonilla soittaman instrumentaalisävellyksen Luoksesi jään. Kenties raatien mielestä oli liian infantiilia, että laulussa mainitaan sana "pippeli". Sepalus auki sai kuitenkin lehdistön kunniamaininnan. Sepalus auki lukeutuu niihin Irwin-levytyksiin, jotka ovat vuosikymmenien saatossa kokeneet melkoisen arvonnousun. Aikoinaan laulu suorastaan unohdettiin, eikä sitä julkaistu juurikaan Irwinin lukuisilla kokoelmalevyillä – kappale esimerkiksi kelpasi vasta Irwinin viidennelle(!) 20 suosikkia -sarjan julkaisulle (1999). YouTube-aikoina laulu on löydetty uudestaan ja nykyään se lienee Irwinin tämän aikakauden tunnetuimpia kappaleita. Eräässä vaiheessa Sepalus auki -videota jaettiin ahkerasti sosiaalisessa mediassa varsinkin juhannuksen aikoihin...

Dirly Dirly Dee -albumin floppaamisen seurauksena Irwin Goodmanin uralla koitti jälleen hiljaisuus. Vuosien 1986 ja 1987 aikana hän kävi levyttämässä vain yhden laulun Elämän peluri, joka jatkoi komeasti Irwinin itsetilitysiskelmien linjaa. Joka tapauksessa nykyään tiedetään, että oikeastaan vuodet 1984 ja 1985 olivat vasta esimakua tulevasta. Ne olivat lähtölaukaus Irwinin rokkihumppakaudelle. Varsinaisista menestyksen hedelmistä päästiin kunnolla nauttimaan 1980-luvun viimeisinä vuosina, kun kahden hiljaisemman vuoden jälkeen alkoi uran vaihe 3b.

Vuonna 1985 levy-yhtiö Levytuottajien rinnalle perustettiin Flamingo Music. Alkuvuodesta 1988 Flamingo ajautui taloudellisiin ongelmiin. Yhtiön omistaja Naim Sadik oli sotkenut bisneksensä niin pahasti, että ajautui konkurssiin. Vexi Salmen ja kumppaneiden johdolla levy-yhtiö onnistuttiin pelastamaan, mutta se oli vakavissa taloudellisissa vaikeuksissa. Yhtiön vastoinkäymisiin saatiin helpotus vielä vuoden 1988 aikana ja siinä Irwinillä ja Rentun ruusulla oli merkittävä rooli. Levytuottajien ja Flamingon välistä symbioosia monet musiikinharrastajat ovat hämmästelleet. Juha Rantala kirjoittaa levy-yhtiöiden historiikissa Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa, ettei kahden eri levymerkin käyttö ollut kovinkaan johdonmukaista:
"Flamingon perustamisen jälkeen myös Levytuottajien Gold Disc [levymerkki] säilyi edelleen olemassa. Gold Disc -merkkiä käytettiin etenkin iskelmätuotannossa, kun taas Flamingo-merkillä pyrittiin julkaisemaan trendikkäämpää pop-musiikkia. Mitenkään kovin johdonmukaista levymerkkien käyttö ei kuitenkaan ollut, vaan esimerkiksi artistin levyn vinyylipainos saatettiin julkaista samaan aikaan Gold Disc -merkillä, kun levyn cd-painos taas julkaistiin Flamingo-merkillä."
Esimerkiksi Irwinin neljän viimeisen albumin (1988–1990) LP- ja C-kasettipainokset on merkitty Levytuottajien julkaisuiksi mutta samojen levyjen samaan aikaan ilmestyneet CD-painokset taas Flamingo Musicin tuotteiksi. Rentun ruusu -LP:n tuotenumero on Gold Disc GDL 2082 (ja kasetin GDK 2082), mutta CD:n Flamingo FGCD 10. Elokuussa 1988 julkaistu Rentun ruusu on ensimmäinen Irwinin pitkäsoitto, joka julkaistiin tuoreeltaan uudessa CD-formaatissa.

Vexi Salmi on myöntänyt, että Irwinin paluu levytysstudioihin kesällä 1988 johtui osittain olosuhteiden pakosta Irwinin rahaongelmien vuoksi.
"SYP oli sanonut talon lainat irti maksamattomien lyhennysten ja korkorästien takia. Lupasin tutkia tilanteen. Seuraavana päivänä kerroin Irwinille, että talossa oli tuplasti hänen kertomansa lainamäärä. Yhtiö, joka omisti bulvaanina talon oli kiinnittänyt sen viimeistä kattopeltiä myöten. Irwin oli ihmeissään, mutta ihmettely ei auttanut. Kerroin neuvottelevani pankin kanssa mitä olisi tehtävissä. Ainoa mahdollisuus oli lunastaa velkainen talo levy-yhtiölle ja varmistaa Irwinille elinaikainen asumisoikeus. Kerroin ehdot Irwinille ja hän hyväksyi ne. Sovimme, että hän tekee kerran vuodessa älppärin selvin päin ja rojaltitta ja saa asua talossa ilmaiseksi. Taloudellisesti sopimus oli levy-yhtiölle huono, sillä talon lainoitus ylitti sen mahdollisen myyntihinnan." (Salmi 2010, 63)
Irwinin albumia, joka tulisi saamaan nimeksi Rentun ruusu, ryhdyttiin suunnittelemaan kesällä 1988. Vexi Salmen mukaan idea tulevaan klassikkokappaleeseen tuli välähdyksenomaisesti ja se valmistui nopeasti:
"Istuin heinäkuussa 1988 työhuoneessani miettien Irwinille sopivia tekstejä, ja Kassu Halonen pimputti pianoa naapurihuoneessa. Mieleeni tuli Tapsa Rautavaaran jo 70-luvulla pyytämä ralli maitohorsmasta; sitä en koskaan tehnyt. 'Maitohorsma on kulkurin kukka, se kasvaa tien poskissa ja ratavalleilla', Tapsa tarinoi omaan persoonalliseen tapaansa. 'Kulkurin kukka' tuntui vanhahtavalta, mutta päähäni pälkähti sanapari 'rentun ruusu'. Kirjoitin laulun puolessa tunnissa ja kiikutin sen Kassulle." (Salmi 2000)
Mainittakoon, että samalla tavalla Tapio Rautavaaran jutusteluista inspiraationsa sai Apteekin ovikello. Sitäkään Tapsa ei ehtinyt elinaikanaan laulaa, mutta sanoituksen kirjoittanut Juha Vainio levytti sen lopulta itse vuonna 1981 – kaksi vuotta Rautavaaran menehtymisen jälkeen.

Rentun ruusu -single oli syksyllä 1988
jukeboksien kuunnelluin levy. Single
menestyi myös kaupallisesti hienosti,
sillä se oli singlelistalla peräti 23 viikon
ajan. Rentun ruusu oli vuonna 1988
suurin hitti Suomessa.
Rentun ruusun sanoitus syntyi pikaisesti ja Kassu Halonen sai miltei yhtä nopeasti sävellyksen valmiiksi. Viikkoa myöhemmin Irwin levytti laulun Takomo-studiossa Helsingin Pitäjänmäessä. Vexi Salmi on väittänyt valmiin tuotoksen kuultuaan tunteneensa outoa hittikutinaa.
"Soitin valmista nauhaa autoni kasettisoittimella monille tutuille. 'Sinä olet kirjoittanut tuon jo moneen kertaan', Markku Veijalainen vastasi ja saman tyyppisiä olivat muutkin arviot. Ne eivät kuitenkaan järkyttäneet uskoani ja olin oikeassa. Rentun ruusu komeili listoilla jo syyskuussa ja LP-levy myi hyvin." (Salmi 2010, 63–64)
Sen sijaan laulun säveltäjä ja sovittaja Kassu Halonen on muistellut Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2007, ettei ollut aluksi vakuuttunut aikaansaannoksesta.
"Muistan, kun laulatettiin Irwiniä [Goodman] studiossa, ja se oli paikoitellen mun mielestä ihan peetä, niin Vexi oli vaan tiukkana että 'Mitäh? Se on just hyvä näin!'. Rentun ruusu oli esimerkiksi yksi, josta mä sanoin, että ei semmosta voi jättää levylle..." (Selvis-lehti 04/2007)
Myöhemmin Kassu Halonen oivalsi, että juuri Irwinin tulkinta teki esityksestä uskottavan:
"Kuvittelepa, että sen olisi laulanut joku uusi iskelmätähti. Minkälainen parodia siitä olisi tullut? Olisiko tullut yhtään mitään? Kun herra Hammarberg sen röhki sinne nauhalle, niin se kuulostaa siltä, että hän tietää mistä puhuu. Se oli hyvin vakuuttavaa jälkeä. Siitä mä uskon, että sen kappaleen menestyksessä on kysymys." (Laine 2013, 86)
Rentun ruusu sai heti ilmestyessään hyvän vastaanoton. Se esiteltiin syyskuussa 1988 Suomen kansalle Levyraadissa ja laulu kirvoitti raatilaisilta positiivisia kommentteja. Lähetyksen juontanut Jukka Virtanen luonnehti tuoreeltaan, että Rentun ruusussa kaikuu "elämää suurempi iskelmä" – ja osui siinä naulan kantaan. Rentun ruusu -single oli syksyllä jukeboksien kuunnelluin levy ja viihtyi Suomen singlemyyntilistoilla peräti 23 viikkoa. Laulun suosio jatkui vielä vuoden 1989 puolella: tuolloin ryhdyttiin kokoamaan radiosoittolistoja, ja Rentun ruusu ehti sijoittua radiolistalla parhaimmillaan neljänneksi. Erityisesti paikallisradiot soittivat laulua ahkerasti. Timo Pennasen tilastoissa Rentun ruusu on noteerattu vuotensa suurimmaksi listahitiksi Suomessa. Saavutus oli melkoinen ottaen huomioon, että 1980-luvun puolivälissä elettiin suomalaisen iskelmämusiikin syvimpiä kriisivuosia. Mollissa etenevä boogie Rentun ruusu onnistui koskettamaan kansakunnan sielua. Irwin Goodman oli jälleen tehnyt kotimaisen musiikin historiaa.

Elokuussa 1988 ilmestynyt Rentun ruusu -albumi on Irwin Goodmanin uran ylivoimaisesti suurin kaupallinen menestys. Mutta mikä hienointa: älppäri ei nojannut ainoastaan hittikappaleeseensa vaan se on kauttaaltaan onnistunut pitkäsoitto, jolla ei ole yhtään turhanpäiväistä täytekappaletta. Albumin kaikki 12 laulua ovat Kassu Halosen säveltämiä ja sovittamia – lauluista kaksi (Tule kultaiseen ankkuriin ja Tosi on) hän on säveltänyt yhdessä pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Kisu Jernströmin kanssa. Edellisen rockhenkisen Dirly Dirly Dee -albumin menestyttyä heikosti tällä levyllä Irwinin soundimaailma on palautettu takaisin lähemmäs rokki-iskelmää. Albumin musisoinnista vastaavat Kassu Halonen (kapellimestari, koskettimet), Juha Björninen (kitara), Häkä Virtanen (basso) ja Vesa Aaltonen (rummut). Miehekkäästi ja jylhästi laulavan taustakuoron muodostivat Flamingo Musicin omat pojat Kassu Halonen, Kisu Jernström ja Kim Lönnholm. Ajan hengen mukaisesti levytysten säestyskokoonpano on huomattavasti pienempi kuin esimerkiksi 1970-luvulla, jolloin Irwininkin lauluja säestivät laajat orkesterit puhaltimineen ja jousineen. Rentun ruusu -albumilla ei esimerkiksi kuulla aitoja puhaltimia vaan Kassu Halonen soittaa samplereilla luotuja ääniä. Mutta vaikka levytyksiä säestää vain neljä muusikkoa, Kassu Halonen on laatinut sovituksista erinomaisen mukaansatempaavia ja svengaavia. Säestyksistä huokuu todellinen soittamisen maku.

Vexi Salmi on kynäillyt 12 sanoitusta, jotka sopivat Irwinille kuin nenä päähän. Irwinin levytyksissä toimintatapa oli lähes aina sama: sanoitukset syntyivät ennen sävellystä. Vuonna 2012 Vexi Salmi on kertonut Selvis-lehden haastattelussa:
"Irwin oli niin poikkeuksellinen laulaja, että sen suuhun voi laittaa asioita, joita en olisi kenellekään muulle voinut laittaa. Se oli onni että meillä oli yhteinen lapsuus, oli koettu yhdessä asioita ja molemmat tunsi toisensa hyvin ja sitten hänen kanssaan voi toteuttaa semmoista tekstimaailmaa, jota multa tuli helposti ja jolle ei olisi ollut muuten mitään käyttöä." (Selvis-lehti 2/2012)
Rentun ruusun laulut ovat yhtä lukuun ottamatta tehdyt varta vasten albumia varten; Ostoskeskus ja krouvi oli lojunut Vexin tekstimapissa muutaman vuoden odottamassa sopivaa levytystilaisuutta (Salmi 2000). Irwinin edellisenä vuonna levyttämää Elämän peluria ei sisällytetty älppärille, mutta se päätyi lopulta seuraavan Vuosikerta -89 -albumin päätösraidaksi.

Irwinin myöhäistuotannolle ominaiset teemat tulevat erinomaisen hyvin esille albumin levytyksissä Makea elämä - makeat vuodet ja Voi tätä elämää. Ensin mainitussa muistellaan retostellen nuoruuden villejä naisseikkailuja. "Silti en suostu katumaan / näin sulojen satumaan." Laulu sopi mitä mainioimmin elämää nähneen kansantaiteilijan comeback-viisuksi. Voi tätä elämää menee taas vähän katkeramman itsetilityksen puolelle – tosin toki huumorilla höystettynä – siinä, kuinka nuoruuden suuret mahdollisuudet ovat jääneet jo auttamattomasti taakse. "En mä aavistanut että tää on näin kova ala / eilen suuri tähti mutta tänään vain kännikala." Voi tätä elämää julkaistiin albumin kolmantena singlelohkaisuna. Kuppiloissa notkuvat ottivat laulun omakseen ja kappale nousi jukeboksien kuunnelluimpien joukkoon – ehkäpä sen jälkeen, kun Rentun ruusu oli jo kärsinyt pienoisen inflaation. Irwin Goodman toimi lauluillaan jälleen äänitorvena unohdetulle kansalle – kurjiin kapakoihin eksyneille yhteiskunnan syrjimille. Irwiniä kutsuttiin näihin aikoihin lehtijutuissa "kansan esijuopoksi" ja "keskikaljabaarien kuninkaaksi".

Tule kultaiseen ankkuriin on hulvaton ja vauhdikas kuppilakertomus, jota ryydittää Kassu Halosen soittama hilpeä kapakkapiano. Rallia ei ole rakennettu kovinkaan omaperäisistä aineksista, mutta lopputulos on niin tarttuva, että korvamato on taattu jokaisella kuuntelukerralla. Irwinin myöhäistuotannolle luonteenomainen sovinistinen maailmankuva ilmenee pahimmin raidassa Bambina, bambina. Samalla kun näinä vuosina Turhapuro-elokuvien suosio alkoi romahtaa, suomalaiset saivat uuden valtakunnan ykkössovinistin Irwinistä. Ilmapiirin vapauduttua Irwinin laulujen sanoitusmaailma on muuttunut suorasukaisemmaksi: Bambina, bambinassa uskalletaan laulaa "vieläkin mä orkut saan, kun häntä muistelen". Myöhemmillä levyillään Irwin lauloi muun muassa "maksetusta rakkaudesta ja ostetuista orkuista" (Maksettu rakkaus) sekä peepshow'n iloista kappaleessa Piip piip. Irwinin laulujen sovinistisesta maailmankuvasta mainittakoon vielä, että seuraavalle albumille levytetty Ennen oli maailma miesten tuskin nauttisi nykyään kovinkaan varauksetonta suosiota – olkoonkin, että kyseinen laulu lienee tehty pilke silmäkulmassa.

1980-luvun edetessä Vexi Salmen sanoituksiin ilmaantui uudenlaista syvällisyyttä ja hänen kirjoittamissaan iskelmissä käsiteltiin ajoittain niin kutsuttuja elämää suurempia asioita. Ronskien ja siekailemattomien rallien lisäksi Irwin levytti viimeisille levyilleen lauluja, joiden sanoituksissa oli aikaisempiin verrattuna poikkeuksellista vakavuutta. A-puolen raidoista elämää suurempiin lauluihin lukeutuu ilman muuta Esileikkiä, joka julkaistiin Rentun ruusu -singlen toisella puolella. Vexi Salmen timanttinen teksti käsittelee kaiken katoavaisuutta, kuinka meillä kaikilla on lopputuloksena vain "kumpu nurkassa hautuumaan". "Moni täällä on kiintynyt mammonaan / lähtö heillä on kauheena kammonaan / kun ei maallista viedä voi mukanaan / esileikkiä elämä on vaan". Elämän koulima Irwin tulkitsee laulun erittäin uskottavasti, ja hieman melankolinen tulkinta yhdistettynä kaihoisaan mollimelodiaan luo koskettavan kokonaisuuden. Nuoremmalle Irwinille laulu ei olisi ehkä istunut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta 80-luvun kovia kokeneelle ja elämän karuja puolia nähneelle Irwinille syvällisemmät laulut sopivat erinomaisesti. Uskottavat tulkinnat luovat levytyksiin ainutlaatuisen intensiteetin.

Irwin Goodman ei missään vaiheessa lakannut käsittelemästä ajankohtaisia ilmiöitä levytyskappaleissaan. Rentun ruusu -albumin B-puolen aloittava Tosi on onkin vahvasti ajan hengessä. 1980-luvun viimeisinä vuosina elettiin hurjien kulutusjuhlien ja kasinotalouden aikaa. Kansallispankin mainossloganin mukaan nimetty laulu piikittelee aikansa ilmiöitä – luottokorttimiljonäärejä ja yletöntä lainanottamista – ja osansa sivalluksista saa valloillaan ollut juppikulttuuri:
"Käy kaikki tyhmät työssä
mä taas hillun Helsingin yössä
on muovinen maailma yhtä juhlaa
se käskee: osta ja tuhlaa
Mä luottokortilla kaiken ostan
ja pankkikortilla käteistä nostan
mä leasing-autolla ajan
ja jos raha loppuu pankki nostaa luottorajan"
Oivaltavaa tykitystä jälleen kerran Emil von Reteeltä!

Reissumiehen reppu jatkaa Irwinin lukuisia kulkurifilosofiaa viljeleviä kappaleita, eikä tee sitä yhtään pöllömmin. Irwinin laulajahahmo viihtyy mieluummin maantiellä kuin kotona paikallaan. Siinä mielessä Irwinin laulut edustavat jatkoa esimerkiksi Tapio Rautavaaran reissumiesaiheisille kupleteille. Aika on vain muuttunut. Siinä missä Tapsa lauloi repun ja reissumiehen olevan erottamaton parivaljakko säällä kuin säällä, Irwin laulaa sensuroimattomammin siitä, mikä on oikeasti mielessä: "Reissumiehen reppu ja naisen tiukka peppu, ne sisältöä elämääni tuo."

Vahva ja vaikuttava Ostoskeskus ja krouvi on albumin todellinen mestariteos. Irwin Goodmanin uran alkaessa Suomessa elettiin mullistavien rakennemuutosten aikaa. Maatalousyhteiskunta oli muuttumassa teollisuusyhteiskunnaksi, kaupungistuminen oli voimakasta ja peltoja pantiin pakettiin. Kansakunta muutti elementtitaloihin Helsingin lähiöihin, eivätkä juuriltaan revityt maaseudun kasvatit kokeneet kaupunkilaista identiteettiä omakseen. Samoihin aikoihin syntyi kokonaan uudenlainen ravintolatyyppi: lähiöravintola. Junantuomien ikävä kotiseutuaan kohtaan inspiroi iskelmäsanoittajia, jotka ryhtyivät kirjoittamaan maalaiselämän autuutta ylistäviä sanoituksia. Vuonna 1976 superhiteiksi nousivat Tapani Kansan R-A-K-A-S ja Dannyn Kuusamo. 1980-luvun alkuvuosina Kake Randelin levytti Kirje kotiin, Matti ja Teppo Näitä polkuja tallaan ja Jamppa Tuominen Kuumat kyyneleet. Tarja Ylitalo lauloi monissa lauluissaan kaupunkielämän ankeudesta ja maaseudun ylivertaisuudesta. Irwin Goodman lähestyi aihetta toisesta näkökulmasta. Nyt ei enää haikailla maaseudulle palaamisesta, koska se ei ole enää realistista. Peli on jo menetetty, menneeseen ei voi enää palata ja perunamaalta lähiöihin muuttaneilla "turvenuijilla ja eronneilla muijilla" ei ole enää muuta paikkaa kuin lähiöostarin kapakka. Vexi Salmi on virittänyt sanoitukseensa tunnelman sosiologisella tarkkuudella.
"Jukeboksi soi mustia murheitaan
kuinka totta ne tarinat kertookaan
kaiken kokenut laulaja onneton
kai psykiatri ainut on"
Jumankekka, nyt mennään nerokkaalle tasolle. Irwin laulaa itsestään. Irwin Goodmanin levytykset ovat raikuneet alusta alkaen ahkerasti juuri jukebokseissa. 1960-luvulla Irwinin kiellettyjä lauluja ei soitettu radiossa, joten niitä kuunneltiin jukebokseissa. 1970-luvun Irwinin schlagerit pauhasivat jukebokseissa siihen malliin, että Iskelmän kultaiseen kirjaan uskallettiin kirjoittaa, että "eikä ehkä kukaan muu ole saanut levyautomaatteihin kilahtamaan enemmän kolikoita kuin hän" (von Bagh & Hakasalo 1986, 404). Niin ikään Irwinin myöhäistuotannon hitit raikuivat säännöllisesti jukebokseissa ja ne tulivat tutuiksi ostoskeskusten krouveissa aikaa tappaville. Irwin on itse toiminut levytystensä kautta monelle yhteiskunnan syrjäyttämälle tuona ainoana psykiatrina, josta hän laulussaan laulaa.
"Valttikorttinsa pelannut tietää vaan
että suljetut portit on takanaan"
Ah, kekseliäs intertekstuaalinen viittaus toiseen Vexi Salmen klassikkosanoitukseen Elämän valttikortit (1980), joka sekin oli aikoinaan jukeboksien soitetuimpia levyjä. Ostoskeskus ja krouvi on kaikin puolin hieno levytys ja omissa listauksissani se nousee Irwinin onnistuneimpien kappaleiden joukkoon. Upea helmi Irwinin myöhäistuotannossa. Eipä ihme, että laulu valikoitiin Rentun ruusu -albumin toiseksi singlelohkaisuksi, kääntöpuolellaan Tule kultaiseen ankkuriin. Single oli parhaimmillaan jukeboksien kolmanneksi kuunnelluin levy.

Jos kovatasoiselta Rentun ruusu -albumilta pitäisi valikoida jokin heikoin lenkki, omasta mielestäni sellainen on Veijo, nuori eläkeläinen. Karu tarina kovan kohtalon kokeneesta romanista ei ole musiikillisesti eikä sanoituksensakaan puolesta erityisen karismaattinen, mutta sopii silti saumattomasti levykokonaisuuteen. Toiseksi viimeinen raita Jätkä jammailee taas on iloinen ja nopeatempoinen ralli, jossa hehkutetaan jätkän elämän helppoutta. Vaikka Irwin Goodman on laulanut kymmeniä ja kymmeniä tällaisia lauluja, ja laulun sanoitus on täynnä merkityksettömiä hokemia tyyliin "daaba duubi diba, skiibi daaba skuba...", niin ei mahda mitään. Tämäkin laulu tempaisee ihan täysillä mukaansa, vaikka ei varmasti kovin persoonallinen olekaan.

Päätösraita Viimeinen laulu kuuluu kategoriaan elämää suuremmat iskelmät. Vexin lyyrinen sanoitus laulajan sielunelämästä vie Irwinin levytyksen ennenkuulumattoman syvällisiin sfääreihin. Laulu on upea välitilinpäätös Irwiniltä – ja myöhemmin sitä onkin useassa yhteydessä käytetty eräänlaisena testamenttina. Sen sanat liitettiin Antti Hammarbergin kuolinilmoitukseen ja levytys soi Timo Koivusalon ohjaaman Irwin-elokuvan Rentun ruusu (2001) lopussa, kun Irwin lähtee kohtalokkaalle viimeiselle keikkamatkalleen Viipuriin. Laulu on valikoitu usean Irwinin kokoelmalevyn päätösraidaksi. Kassu Halosen harmoninen sovitus, Irwinin surumielinen tulkinta ja Vexin runollinen sanoitus luovat koskettavan kokonaisuuden – kylmät väreet ovat taatut joka kuuntelukerralla. Viimeinen laulu julkaistiin Voi tätä elämää -singlen kääntöpuolella.

Rentun ruusu on kauttaaltaan onnistunut albumikokonaisuus, joka pitää otteessaan ensitahdista viimeiseen nuottiin. Levy kiteyttää Irwinin myöhäistuotannon elämänfilosofian. Tunteiden skaala ulottuu reteistä ralleista syvällisiin ja koskettaviin laulelmiin. Pitkäsoitto lukeutuisi ilman muuta Irwinin parhaimpiin, vaikka siinä ei olisi lainkaan nimikkokappaleen kaltaista suurklassikkoa. Voin allekirjoittaa sataprosenttisesti Juha Rantalan Irwin-tutkimuksessa esittämän arvion:
"Vaikka Irwinin uudempaa tuotantoa usein kritisoidaankin – usein täysin aiheestakin – niin Rentun ruusu on loistavasti ja tasapainoisesti toimiva kokonaisuus. On helppo yhtyä Vexi Salmen arvioon, että lähes mikä tahansa levyn kappaleista olisi saattanut nousta suurhitiksi, nyt se vain oli Rentun ruusu." (Rantala 2006, 165)
Kun levyn kaikki laulut oli purkitettu Pitäjänmäen Takomo-studiossa, Irwin suuntasi läheiseen Vihdintien liikenneympyrään, joka punersi horsmien vallassa. Siellä Arto Jousi ikuisti albumin legendaarisen kansikuvan. Kannen designin suunnitteli Jukka Toivonen.

Rentun ruusu -albumi ilmestyi levykauppoihin elokuussa 1988 ilman sen suurempaa ennakkopromootiota. Ensimmäinen merkintä albumimyyntilistalla oli sija 27 viikolla 33. Suuret massat löysivät Rentun ruusu -kappaleen vasta syyskuun puolella – ainakin silloin single nousi listoille – ja sen myötä pitkäsoittokin kipusi albumilistalla kymmenen myydyimmän joukkoon. Älppäri pysyi muutamaa poikkeusviikkoa lukuun ottamatta albumilistan top-10:ssä koko loppuvuoden 1988. Suomalaisten ostohalut eivät hiipuneet vuoden vaihduttua. Samalla kun joulumarkkinoilla albumilistan kärjessä paistatelleiden levyjen sijoitukset alkoivat romahtaa, Rentun ruusu jatkoi porskuttelemista kärjen tuntumassa. Tammikuun toisella viikolla 1989 levy oli albumilistan kolmantena, mikä oli sen korkein sijoitus listalla. Vielä helmikuun alussa Rentun ruusu oli albumilistan kahdeksantena. Älppäri ei missään vaiheessa ollut albumilistan ykkönen vaan sitä myytiin tasaisesti pitkällä aikavälillä. Kaiken kaikkiaan Rentun ruusu viihtyi albumilistalla peräti 34 viikkoa elokuusta huhtikuuhun. Albumia myytiin enemmän kuin mitään Irwinin aikaisempaa levyä: peräti 125 000 äänitettä! Aikaisempaa Irwinin ennätystä hallinneen Häirikkö-levyn (1976) myyntiluku päihitettiin yli kolminkertaisesti.

Rentun ruusu -albumin uskomaton myyntimenekki auttoi levy-yhtiötä selättämään taloudelliset vaikeudet, mutta pelastustoimet eivät nojanneet pelkästään Irwinin menestyksen varaan. Syksyllä 1988 Kirka voitti Syksyn sävelen Kassun, Kisun ja Vexin laululla Surun pyyhit silmistäni. Joulumarkkinoille ilmestyneestä samannimisestä albumista tuli siihen mennessä Suomen kaikkien aikojen myydyin levy – ensimmäinen, joka ylitti 200 000 myydyn äänitteen rajan. (Kirkan Flamingo-levyjen suurmenestystä olen käsitellyt blogissa lokakuussa 2015.) Loppuvuodesta 1988 äänitettiin Vesa-Matti Loirin joululevy, jossa kuultiin uutena kappaleena Kassun säveltämä ja Vexin sanoittama Sydämeeni joulun teen. Loppuvuodesta 1988 sama tiimi sai aikaiseksi kolme suomalaisen kevyen musiikin suurklassikkoa.

Rentun ruusun ansiosta Irwin Goodmanilla riitti jälleen keikkoja enemmän kuin tarpeeksi ja kansantaiteilija nautti täysin siemauksin uudesta menestyksestään, joka oli nostanut hänet suositummaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kulta-, timantti- ja platinalevyn lisäksi Irwin palkittiin muun muassa Lehtimiehet-yhtymän Olavi Virta -stipendillä (Järvelä 1997, 90).

Rentun ruusun suosio oli niin valtaisaa, että laulusta on muodostunut enemmänkin kuin ikivihreä iskelmäklassikko. Rentun ruususta on tullut monumentti, joka edustaa aikansa kuvaa ja toimii ilmestymishetkensä soundtrackina. Rentun ruusu esimerkiksi soi Metsoloiden kolmannessa jaksossa Tulevaisuuden suunnitelmia kuppilan jukeboksissa. Ajankuvan osuvuus ei kärsi edes siitä, että fiktiivinen sarja on historiallisesti hivenen epätarkka: jakso kun ajoittuu syyskuuhun 1987. Vuotta myöhemmin Rentun ruusu lienee kuitenkin oikeasti raikunut toistuvasti Kainuun pystybaareissa. Vastaavasti mediahistorioitsija Jukka Kortti on televisiotutkimuksensa Näköradiosta digiboksiin johdannossa kirjoittanut armeija-aikaisista kärsimyksistään:
"Armeijan aikoihin vuonna 1988 alkoi Oulussakin näkyä Kolmostelevisio, jonka Timo T.A. Mikkonen yhdistettynä alituiseen tuoreista paikallisradioista pauhaavaan Rentun ruusuun ei välttämättä tuonut helpotusta sotapelleilyyn." (Kortti 2007, 11)
Rentun ruusu on niitä harvalukuisia iskelmiä, joita voi luonnehtia "kansakunnan yhteiseksi omaisuudeksi".

Irwin Goodmanin uralle on ollut ominaista menestyskausien aikana uusien albumien purkittaminen hurjalla vauhdilla. Esimerkiksi Irwinin kolme ensimmäistä älppäriä julkaistiin vuoden sisällä. Vuosina 1970–72 ja 1977–79 Irwiniltä julkaistiin vuosittain kaksi levyllistä uutta musiikkia. Luonnollisesti Rentun ruusun huikeaa menestystä pyrittiin hyödyntämään äänitemarkkinoilla. Jo helmikuussa 1989 levykauppoihin ilmestyi Irwinin seuraava albumi Vuosikerta -89.

Vuosikerta -89 ilmestyi Rentun ruusun
vielä komeillessa listoilla. Myös tästä
albumista Irwin vastaanotti kultalevyn.
Vuosikerta -89 menestyi sangen mukavasti myyden 38 000 äänitettä. Levy viihtyi albumilistalla yli kolme kuukautta sijoittuen parhaimmillaan kuudenneksi (viikot 8 ja 9/1989). Helmikuusta huhtikuuhun albumilistalla oli samanaikaisesti sekä Rentun ruusu että Vuosikerta -89. Musiikillisesti albumi jatkoi hyvin pitkälti Rentun ruusun linjoilla. Vaikka Vuosikerta -89 sijoittuukin Irwinin albumien jatkumossa selvästi mediaanin paremmalle puolelle, se jää kokonaisuutena kuitenkin kaikesta potentiaalistaan huolimatta harmillisen vaisuksi edelliseen levyyn verrattuna. Kansan keskuudessa älppäriltä suosioon nousivat Mitä suurempi mies sekä Mutakuono ja lakupelle, jota Vexi Salmi on luonnehtinut "työtapaturmaksi" (Salmi 2010, 64).
"Tarkoitin kappaleen satiiriseksi kuvaukseksi mainiosta maasta, jossa ulkomaalaisille pitäisi jakaa mitali meidän 'ryynästen ja horttanaisten' keskuudessa elämisestä. Yleisö kuunteli vain laulun kertosäkeen, ja suurin osa ymmärsi sen täysin päinvastoin, ulkomaalaisvastaisesti. Väärinkäsityksen takia kappaletta ei enää sijoitettu kokoomalevyille." (Salmi 2001c)
Vuosien saatossa Vuosikerta -89 -albumilta parhaiten mieleen lienee jäänyt elämää suuremmaksi ikivihreäksi kohonnut Maailma on kaunis, joka on mainittu useassa yhteydessä Vexi Salmen pitkän uran hienoimmaksi sanoitukseksi.

Vuosikerta -89 saattoi kärsiä siitä, että se julkaistiin niin pian Rentun ruusun jälkeen. Esimerkiksi Rentun ruusu -albumin kolmas singlelohkaisu Voi tätä elämää nousi jukeboksien listoille vasta maaliskuussa 1989, jolloin uusi albumi oli ollut jo hyvän aikaa kaupoissa.

Arvostivatkohan HIFK:n kannattajat
Hurraa! Me teemme laivoja -albumin
(1990) kansikuvaa?
Irwinin toisen Rentun ruusun jälkeisen pitkäsoiton oli tarkoitus ilmestyä jo joulumarkkinoille 1989, mutta levyn tekeminen viivästyi, minkä vuoksi albumi Hurraa! Me teemme laivoja saatiin julkaistuksi vasta alkuvuodesta 1990. Levyn nimikkobiisi nousi suosioon kansan keskuudessa ja siinä on kuultavissa kunnon vanhan ajan populistista haistatusta. Kansakuntaa kismitti, kun verorahoilla rahoitettiin luksusristeilijöiden rakentamista ja korruptoituneet suuryritykset vaurastuivat. Irwin oli jälleen pienen ihmisen asialla. Hurraa! Me teemme laivoja -albumilla on myös yksi Irwinin tyylikkäimmistä itsetilitysbiiseistä Koko elämä on blues:
"On pellen työnä vain muita huvittaa
ei maailmaa saa paremmaksi laulaen
jos poliitikot eivät mitään aikaan saa
niin kuinka renttu sitten voisi tehdä sen"
Hurraa! Me teemme laivoja -albumi ei kuitenkaan menestynyt enää kahden edellisen levyn tavoin. Yltiöpäinen keikkailukin alkoi vaatia veronsa: keikkoja alkoi jäädä väliin, kun kansantaiteilijan ajanviettotavat luisuivat yhä useammin viihteen puolelle.

Mutta ei kahta ilman kolmatta: Irwinin seuraava albumi valmistettiin joulumarkkinoille 1990. Albumisuunnitelmia vauhditti Irwinin osallistuminen vuoden 1990 Syksyn säveleen levyn nimikkokappaleella Ai ai ai kun nuori ois. Vuosina 1988–1992 Syksyn sävel järjestettiin kutsukilpailuna. Osallistujia etsittiin yhteistyössä levy-yhtiöiden kanssa. Tunnettujen artistien uskottiin lisäävän kilpailun kiinnostavuutta ja vastalahjaksi he saivat televisioaikaa uuden tuotantonsa esittämiseen. Levytuottajat / Flamingo ilmoitti kilpailuun Irwinin ja Muska Babitzinin. Syksyn sävel oli muutenkin muuttunut sitten Irwinin 70-luvun menestyksen päivien, sillä nyt kilpailulaulut oli laulettava livenä orkesterin säestämänä.

Irwinin teeskentelemätön ja läpeensä rehellinen esitys Syksyn sävelessä 20. lokakuuta 1990 teki vaikutuksen televisionkatsojiin. Ei haitannut vaikka laulun sanat menivät vähän väliä aivan miten sattuu. Syksyn sävel ratkaistiin ensimmäistä kertaa puhelinäänestyksellä ja tulokset julkistettiin samana iltana. Rekisteröityneet puhelinäänet esitettiin tulostaululla pylväinä. Kilpailu vaikutti heti äänestyksen alettua kolmen kaupalta: Irwin Goodmanin Ai ai ai kun nuori ois, Rainer Frimanin Se on salaisuus ja Kikan legendaarinen Sukkula Venukseen keräsivät selvästi enemmän ääniä kuin muut ehdokkaat ja kilpailivat tasaväkisesti voitosta. Tuloslähetyksessä juontaja Kari Salmelainen esitteli äänestystilannetta äänestyksen vielä ollessa käynnissä, ja ennen viimeistä mainoskatkoa Irwin johti kilpailua. Lopulta Rainer Friman kiri kuitenkin ohi ja Irwin jäi toiseksi.

Vuoden 1990 Syksyn sävelestä on jäänyt elämään mitä mielikuvituksellisimpia legendoja, joiden mukaan Irwin olisi hävinnyt kilpailun yhdellä äänellä viimeisellä sekunnilla. Syksyn sävelen 1990 tuloslähetys ei tue väitteitä näin täpärästä tappiosta, mutta tietenkin ikuisen spekuloinnin aiheeksi jää, vaikuttiko äänestystilanteen esitteleminen kesken kaiken mahdollisesti Rainer Frimanin kannattajien aktivoitumiseen. Osasyy spekulointeihin johtuu siitä, ettei vuoden 1990 Syksyn sävelestä ole koskaan julkaistu yksityiskohtaista tuloserittelyä, josta selviäisivät tarkat äänimäärät. Käytännöstä oli luovuttu vuonna 1988, jolloin siirryttiin kutsuartistiformaattiin. MTV:n musiikkipäällikkö Ari Oinonen selvitti linjausta Ilta-Sanomissa 23. lokakuuta 1990: "Kun Syksyn sävel muuttui kutsukilpailuksi 1988, esiintyi sellaista ilmaa, että ykkösluokan artistit eivät halunneet mahdollisia loppupään sijoituksiaan julkisuuteen. He eivät tunne oloaan mukavaksi, jos jäävät viimeiseksi. - - Me lähdemme siitä, että kärki kiinnostaa yleisöä." Musiikkisihteeri Marja Vainio täydensi Oinosen lausuntoa: "Kun on kerran Suomen tunnetuimpien ja parhaimpien solistien kutsukilpailu, on ajateltu korrektiksi noudattaa kutsuttujen toiveita." Joka tapauksessa tuloslähetyksessä esitetyt äänimääräpylväät osoittavat, että Frimanin, Irwinin ja Kikan väliset äänierot jäivät sangen pieniksi, joten saattoi olla täysin sattumaa kuka kolmikosta lopulta veti pisimmän korren. Syksyn sävelen 1990 puhelinäänestyksessä läpi pääsi 135 600 soittoa ja Rainer Frimanin äänimääräksi ilmoitettiin 30 285. Irwinin ja Kikan äänisaaliit olivat oletettavasti vastaavanlaista suuruusluokkaa. Ehkäpä vuoden 1990 tuloskohun takia myöhempinä vuosina Syksyn sävelessä julkistettiin jälleen tarkemmat tulokset.

Irwinin hyvä menestys Syksyn sävelessä ei kuitenkaan heijastunut levymarkkinoille. Juha Rantala on kiinnittänyt asiaan huomiota:
"Levyn myyntimäärät eivät kohonneet mitenkään päätä huimaaviksi, samaan aikaan kun pahimmista Syksyn sävel -kilpakumppaneista Frimanin levyä myytiin yli 54 000 ja Kikan levyä peräti 61 000 kappaletta. Kansa halusi rentturallien sijasta mustalaisromantiikkaa ja pehmoerotiikkaa." (Rantala 2006, 174)
Lisättäköön Rantalan huomioon vielä, että kilpailussa neljänneksi sijoittui Arja Koriseva, jonka kilpailukappaleen Rakkauden värit sisältäneen albumin Me kaksi vain myyntiluku oli huikeat 84 000.

Irwinin viimeiseksi jäänyt albumi
Ai ai ai kun nuori ois valmistui vain
parisen kuukautta ennen hänen
menehtymistään tammikuussa 1991.
Ai ai ai kun nuori ois -pitkäsoitto on Irwinin neljästä 3b-kauden albumista selvästi heikoin. Vaikka levyn parhaimmat kappaleet ovat suorastaan erinomaisia (loistavinta antia tarjoaa huisin rehvakas Riemu ja ratto), varsinkin albumiraidoista huokuu luovuuden ja mielikuvituksen puute. Irwinin rentturallien aiheet alkoivat kieltämättä jo toistaa itseään.

Ai ai ai kun nuori ois nousi listoille tammikuussa 1991. Korkeimman sijoituksensa (12. sija) albumi saavutti Irwinin menehtymisen jälkeen tammikuun kolmannella viikolla. Jälleen saatiin raadollinen osoitus siitä, kuinka artistin levynmyynti kohenee kuoleman myötä. Irwinin varsinaiseksi muistolevyksi Levytuottajat julkaisi alkuvuodesta 1991 kokoelman Viimeiset laulut, jota myytiin hienosti 35 000 äänitettä – eli huomattavasti enemmän kuin Irwinin kahta viimeistä albumia.

Rentun ruusu -albumista on julkaistu kolmeen otteeseen uusi painos. Ensimmäinen on Flamingon julkaisu Parhaat palat levyiltä Rentun ruusu ja Vuosikerta -89 vuodelta 1995. Levy-yhtiön mielestä molemmat albumit sisältävät ilmeisesti sataprosenttisesti priimaa, koska "parhaat palat" tarkoittavat älppärien kaikkia kappaleita. Molemmat älppärit ovat siis kokoelmalla kokonaisuudessaan, joten käytännössä kyseessä on Rentun ruusu ja Vuosikerta -89 -albumien yhteispainos. Flamingon toiminnan loputtua Irwinin levytykset Levytuottajille päätyivät Warnerin omistuksiin. Alkuvuodesta 2001 Rentun ruusu -elokuvan ensi-illan aikoihin Warner Music Finland julkaisi kaikki Irwinin albumit CD-formaatissa ja tuossa yhteydessä Rentun ruusu julkaistiin tasokkailla soundeilla digitaalisesti remasteroituna. Vuonna 2012 Warner julkaisi Rentun ruusun uudestaan osana Klassikko-sarjaa, johon sisältyi erinomaisen hyvin myyneitä kotimaisia iskelmä- ja rockalbumeja.

Musiikkikriitikoiden ja -asiantuntijoiden sekä Irwinin fanien keskuudessa vallitsee ymmärtääkseni konsensus sen suhteen, että Irwinin 1980-luvun myöhäistuotanto ei vedä vertoja 60- ja 70-lukujen levytyksille. Ilmiö heijastuu Irwinin koko uran kattavien kokoelmalevyjen kappalevalinnoissa. Esimerkiksi Irwin-elokuvan aikoihin ilmestyneessä 40 kappaleen tuplakokoelmassa Rentun ruusut – joka nousi jopa albumilistan ykköseksi tammikuun kolmannella viikolla 2001 – on vain kuusi poimintaa 80- ja 90-luvuilta. Niistä kolme on Rentun ruusu -levyltä: Rentun ruusu, Ostoskeskus ja krouvi ja Viimeinen laulu. Vuonna 2006 julkaistulla 30 suosikkia -kokoelmalla 80-luvun myöhäistuotantoa on vain neljän kappaleen verran. Syksyllä 2010 koko tuotanto – 80-luvun alun hämäriä kasettikokoelmia lukuun ottamatta – julkaistiin 14 CD:n boksissa. Samassa yhteydessä levykauppoihin ilmestyi tupla-CD Vain elämää – 44 reteetä rallia, joka menestyi hienosti nousten albumilistan kärkisijoille. 44 laulun kavalkadiin valikoitiin kymmenen levytystä myöhäistuotannosta. Niiden joukossa ilahduttavina harvinaisuuksina Ikuinen kapinallinen (1985), Koko elämä on blues ja hämmästyttävän harvoille kokoelmille päätynyt Mitä suurempi mies, vaikka aikoinaan laulun ilmestymisaikoihin kansan keskuudessa hoettiin kyllästymiseen asti biisin slogania "mitä suurempi mies sitä pienemmät munat". Irwinin laajemmille kokoelmajulkaisuille myöhäistuotantoakin on sisällytetty kiitettävästi. Esimerkiksi vuonna 2000 Rentun ruusut -tuplakokoelman yhteydessä julkaistiin 80 levytyksen 4 CD:n boksi, jossa on 26 poimintaa vuosilta 1984–1990. Täsmälleen sama osuus on Irwinin tuoreimmassa CD-kokoelmassa Suuret suomalaiset – 80 klassikkoa, vaikka kappalelistat eivät olekaan identtisiä.

Miksi Rentun ruusu on Irwin Goodmanin paras albumi?


Rentun ruusu (1988) on Irwin Goodmanin uran kaupallisesti menestynein. Seuraavaksi yritän perustella, minkä vuoksi se on myös hänen uransa tasokkain albumikokonaisuus. Varoitus: Osuus sisältää subjektiivisia mielipiteitä.

Nyt tiedostan, että tätä mielipidettä joutuu perustelemaan, koska – kuten kirjoituksessa viittasin – Irwinin myöhäistuotantoa ei yleisesti arvosteta kovinkaan korkealle. Sen vuoksi moni ei purematta niele näkemystäni, jonka mukaan Irwin levytti uransa parhaimman levyn viimeisinä vuosinaan. Kritiikkiä Irwinin viimeisissä levytyksissä ovat herättäneet esimerkiksi suppeammat säestyskokoonpanot, minkä vuoksi soundimaailmaa pidetään halpahintaisempana kuin 1970-luvun muhkeissa sovituksissa. Myöhäistuotantoa on kritisoitu laulujen aiheiden yksipuolisuudesta: sanoitukset ovat kohdistetut turhan paljon lähinnä "kaljabaarien rentuille". Isoimmaksi ongelmaksi on usein mainittu Irwinin itsensä laulusuoritus – tulkinnat ovat paikoitellen suoranaisen epävireisiä. Arvostelu tiivistyy Pekka Nissilän esittämässä analyysissa Kassu Haloselle Selvis-lehden haastattelussa vuonna 2007:
"Etenkin sitten Rentun ruusun aikaan -- on jo vähän sääli, kun hän ei laulajana ollut enää siinä kunnossa, että pärjäisi teidän rockbändi-iskulle, kokonaisuus ei ole balanssissa." (Selvis-lehti 04/2007)
Juuri tuo epäbalanssi lienee syy siihen, minkä vuoksi Kassu Halonen ei alun perin pitänyt Rentun ruusua julkaisukelpoisena.

Vaikka tiedostan syyt kaikelle Irwinin myöhäistuotannon kritiikille, mielestäni mikään muu hänen 24 albumistaan ei toimi kokonaisuutena yhtä hyvin ja saumattomasti kuin Rentun ruusu. Älppäri, joka on harvinaisen hyvä kokonaisuus ja sisältää poikkeuksellisen paljon onnistuneita levytyksiä eikä ensimmäistäkään turhauttavan yhdentekevää albumiraitaa. Vuonna 1988 Kassu Halosella ja Vexi Salmella on ollut melkoinen kukoistuskausi, mikä on synnyttänyt kaunista tulosta. Laulujen sanoitukset sopivat Irwinille täydellisesti. Ikuisena kapinallisena ja epäsovinnaisena antisankarina Irwin on kaikesta arvostelusta huolimatta paras mahdollinen tulkki reteille rentturalleille, mutta hänen myöhäistuotannolleen ominainen prässäävä laulutyyli tekee myös syvällisempien laulujen tulkinnoista – esimerkiksi Esileikkiä tai Viimeinen laulu – uskottavia ja koskettavia. Laulusuoritus onnistuu kuulostamaan vilpittömältä ja siltä, että se tulee varmasti suoraan sydämestä.

Halosen ja Salmen (ja Jernströmin) hämmästyttävään luovuuteen vuonna 1988 on saattanut vaikuttaa levy-yhtiön taloudelliset vaikeudet. Näin Vexi Salmi arveli (toki kenties hivenen jälkiviisaasti) Selvis-lehden haastattelussa keväällä 2012:
"Siinä oli kauhea pakko saada jotain aikaiseksi, koska mehän otettiin se levy-yhtiö haltuun pankin ystävällisellä avunannolla silloiselta pääomistajalta, joka teki konkurssin kaikilla muilla yhtiöillään. Tää oli ainoa, joka niistä silloin jäi pystyyn. Tehtiin siis kauheasti töitä ja meillä oli hirveä tarve saada jotakin. Luulen, että ihminen sellaisessa tilanteessa ajattelee enemmän kaikkea mitä tekee. Koska meillä ei ollut turhaa rahaa, niin näillä levyillä ei ollut varaa epäonnistua." (Selvis-lehti 2/2012)
Tosin on todettava, että siinä missä saman vuoden syksyllä valmistunut Kirkan Surun pyyhit silmistäni -albumi sisältää useampiakin mitäänsanomattomia täyteraitoja – levyn menestys pohjautui hyvin pitkälti otsikkokappaleeseen ja toiseen hittiin Kaksin rannalla yksinäisetRentun ruusulta sellaiset puuttuvat täysin.

Ostoskeskus ja krouvi, Viimeinen laulu ja Esileikkiä ovat omissa listauksissani Irwinin kaikkien aikojen parhaimpia levytyksiä. Muutoin albumi sisältää neljän ja viiden tähden biisejä, ainoastaan Veijo, nuori eläkeläinen jää "vain" kolmen tähden kategoriaan. Rentun ruusulla tavalliset albumiraidatkin – kuten Bambina, Bambina tai Jätkä jammailee – ovat keskivertoa parempia.

Rentun ruusun ohella Irwinin parhaimman albumin tittelistä kisailevat Reteesti vaan (1968) ja Poing poing poing (1971). Vexi Salmikin on useaan otteeseen maininnut juuri nämä kolme pitkäsoittoa sellaisiksi, joiden kohdalla "melkein jokainen kappale olisi voinut olla menestys, mutta vain yksi tai kaksi niistä voitiin julkaista singlen a-puolella" (Salmi 1998). Vertailussa on otettava huomioon, että tarkasteltavana ovat albumikokonaisuudet. Esimerkiksi Las Palmas, Vielä yhdet, Oli simmarit, sammarit, kummarit ja pipo ja Laulajan testamentti ovat kaikki mestariteoksia omassa genressään, mutta siitä huolimatta kaikki neljä kappaletta sisältävä albumi Las Palmas (1972) ei pääse Irwinin albumien joukossa kirkkaimpaan kärkeen, koska noiden neljän erinomaisen hitin vastapainoksi levyllä on useampia tekemällä tehtyjä heppoisia rallatuksia. Ylipäätään lähes jokaisella Irwinin albumilla parhaimmat kappaleet ovat kiitettävän arvoisia, mutta mitäänsanomattomien ja väkisin väännettyjen laulujen määrä vaihtelee.

Irwinin loisteliaimpien albumien kärkikolmikosta Reteesti vaan sisältää lukuisten hittien lisäksi muutamia keskinkertaisia täyteraitoja (Kun unta näin, Pirskeet ja Tukku seteleitä – jonka sanoitus menee itseltäni yli hilseen; lauletaanko siinä tosiaan perheväkivallasta ja onko se olevinaan hauskaa). Poing poing poing on erittäin vahva, mutta siinäkin on omat hutilaukauksensa, kuten hämmästyttävä Jäi sentään valokuva, eikä esimerkiksi rehvakas kovistarina Kadun kasvatti ole Irwiniä parhaimmillaan. Hempeäksi rakkauslauluksi naamioitu Yksi tykkää äidistä on toki röyhkeydessään oma lukunsa, vaikkei sekään ole musiikillisesti Irwiniä karismaattisimmillaan. Näihin kahteen muuhun loistavaan albumiin verrattuna Rentun ruusulla on poikkeuksellisen paljon Irwinin uran parhaimmistoa ja selvästi vähiten täyteraitoja, minkä vuoksi se nousee kokonaisuutena karvan verran muita paremmaksi. Rentun ruusun eduksi voidaan laskea sen monipuolisuus. Kahdelta muulta levyltä puuttuvat Viimeisen laulun ja Esileikkiä-filosofoinnin kaltaiset vakavammat laulut.

Musiikki on tietenkin aina makuasia ja subjektiivinen kokemus, ja tähänkin näkemykseeni ovat ilman muuta saattaneet vaikuttaa omat varhaislapsuuteni kokemukset. Rentun ruusu oli ainoa Irwinin levy, jonka vanhempani omistivat ja sen lauluja on luukutettu meillä kotona ollessani leikki-ikäinen. Muistan, kun muuan sukulaiseni tuli käymään meillä, hän halusi aina kuunnella Rentun ruusun, koska tiesi meidän omistavan levyn. Pienenä ihmettelin kovasti, että miksi ihmeessä Irwin laulaa elämän olevan vesileikkiä. Myöhemmin ala-asteikäisenä (olin ehkä 9- tai 10-vuotias) meille hankittiin 70-lukuteemainen kokoelmalevy, jossa oli Poing poing poing. Levyä soitettiin meillä paljon, mutta kesti melko kauan ennen kuin oivalsin, että kyseisen laulun laulava reipas nuori mies on tosiaan sama kuin Rentun ruusun laulanut vanhalta juopolta kuulostava suhuässäinen. Se oli hetki, jolloin tajunta laajeni.




Lähteet


Kirjallisuus:

Bagh Peter von, Hakasalo Ilpo (1986) Iskelmän kultainen kirja. Otava, Helsinki.

Goodman Irwin, muistiin merkinnyt Salmi Veikko (1967) Raha ratkaisee. Karisto, Hämeenlinna.

Järvelä Jukka (1997) Homma kävi – Erään pikkukaupungin pophistoria. Karisto, Hämeenlinna.

Kortti Jukka (2007) Näköradiosta digiboksiin – Suomalaisen television sosiokulttuurinen historia. Gaudeamus, Helsinki.

Laine Pekka (toim.) (2013) Iskelmä-Suomi – Kymmenen tarinaa kaihosta, kilometreistä ja iskelmästä. Warner Music Finland Oy.

Niiniluoto Maarit (1982) Toivo Kärki – Siks' oon mä suruinen. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki.

Rantala Juha (2006) Irwin Goodman – Kehdosta hautaan. 3. uusittu painos. POP-lehti, Tampere.

Rautiainen Tarja (2001) Pop, protesti ja laulu – Korkean ja matalan murroksia 1960-luvun suomalaisessa populaarimusiikissa. Tampere University Press, Tampere.

Salmi Vexi (2010) Näin muistan. Teoksessa Irwin Goodman – Vain elämää. HMC Publishing / Warner Music Finland, Helsinki.

Irwin Goodmanin CD-julkaisujen kansitekstit:

Salmi Vexi 1995 20 suosikkia – Ryysyranta (Fazer 1995).

Salmi Vexi 1996 20 suosikkia – Vain elämää (Fazer 1996).

Salmi Vexi 1998 20 suosikkia – Laulajan testamentti (Fazer 1998).

Salmi Vexi 2000 Rentun ruusu (Warner 2001).

Salmi Vexi 2001a Osta minut (Warner 2001).

Salmi Vexi 2001b Keisari Irwin I (Warner 2001).

Salmi Vexi 2001c Vuosikerta -89 (Warner 2001).

Verkkolähteet:

Heikkilä Martti: Sanoittaja Vexi Salmi. Selvis-lehti 2/2012. (Verkkolinkki)

Nissilä Pekka: Kassu Halonen – Luontevuus on biisinteossa tärkeintä. Selvis-lehti 04/2007. (Verkkolinkki)

Rantala Juha: Levytuottajat / Flamingo. Suomalaisen musiikin historia -palvelimessa. (Verkkolinkki)

Listasijoitukset on tarkistettu Timo Pennasen sivustoilta Sisältää hitin – Suomen listalevyt, Suomen albumilistat ja Suomen vanhat singlelistat sekä Populaarimusiikin museon pomus.net -sivuston Listatietokannasta.